Elämäni espoolaisrouvana

Stereotyypin murtamista ripauksella (itse)ironiaa. Pitkään haudutettuna.


Jätä kommentti

Oi, ihana Espoon keskus!

Espoon keskus, tuttavallisemmin Centti – rakkaan kotikaupunkini hallintokeskuksella on ikävä maine. Asemanseutu ON rumaa – sitä ei käy kieltäminen. Espoon keskus kuitenkin eroaa esimerkiksi Pasilasta, Malmista tai Tikkurilasta siinä, että rumaa betonimörskää on aseman ympärillä erittäin vähän. Parin sadan metrin päässä asemalta ollaan keskellä kukkeinta kulttuurimaisemaa.

Jep, jep, tästähän se tunnetaan. Uskallatko vilkaista kulissien taakse?

Jep, jep, tästähän se tunnetaan. Uskallatko kurkistaa kulissien taakse?

Monessa pitäjässä on ruma terveyskeskus, mutta kuinka usein heti terveysaseman vieressä on liuta suojelukohteiksi määritettyjä puurakennuksia? Meillä on.

Alle minuutin pyöräilymatkan päässä, radan toisella puolella, on Espoon mielenterveysyhdistyksen tiloja. Tälllaisessa ympäristössä mieli eittämättä lepää.

Ai kamala, kun on ruma!

Ai kamala, kun on ruma!

Ei paikallisen piruntorjuntabunkkerinkaan ympäristö pöllömpää ole.

Ei paikallisen piruntorjuntabunkkerinkaan ympäristö pöllömpää ole.

Asemaa lähimpänä olevaa kaupunginosaa, Kirkkojärveä, olin pitänyt karmeana kaakelitalokeskittymänä. Alueen toisiin kasvoihin tutustuin vahingossa juoksulenkillä.

Kirkkojärven uusi koulu - pahempiakin on nähty.

Kirkkojärven uusi koulu – pahempiakin on nähty.

löp

Heti koulun takana avatuu uutuudenkiiltävä leikkikenttä sekä pelailu- ja ulkoilumahdollisuuksia laidasta laitaan.

Tällaisen levähdys- ja luonnontarkkailupaikankin ovat paikallisille rakentaneet. Ei mikään turha "kusiränni".

Tällaisen levähdys- ja luonnontarkkailupaikankin ovat meille rakentaneet. Ei mikään kusiränni.

Eikä ole Ikeaan pitkä matka, nih!

Eikä ole pitkä matka Ikeaan, nih!

Ja golfaamaan se vasta lyhyt matka onkin... Ai niin, eihät köyhät golfaa, hups.

Golfaamaan suoraan omalta takapihalta… (Ai niin, eihät köyhät golfaa, hups. Sori.)

Jossain vaiheessa  käydään sitten Suvelan pelottavassa ghetossa. Jos elän vielä sen jälkeen.


3 kommenttia

Turvaistuinlapsesta häirikkönuoreksi

"Saako omalla pihalla potkia palloa?", kysyy espoolaiskoira.

”Saako omalla pihalla potkia palloa?”, kysyy espoolaiskoira.

Eräs espoolaisrouvan toispaikkakuntalainen tuttava on käynyt kevään aikana hämmentävänkuuloista kamppailua lastensa oikeudesta pelata jalkapalloa oman taloyhtiön pihamaalla. Naapuri oli ”takavarikoinut” tuttavan teinien pallon ja kiroillut sekä syytellyt näitä ties mistä. Lasten äiti nosti aivan oikeutetusti esiin kysymyksen: Mitä ihmettä lasten sitten pitäisi tehdä, jos perinteisesti terveenä pidetty leikkiminenkin häiritsee?

Mainitsin jo aiemmin nuorisotutkimuksen Demokratiaoppitunti. Lasten ja nuorten kunta 2010-luvun alussa (toim. Anu Gretschel & Tomi Kiilakoski), jossa lasten ja nuorten menetettyä yhteyttä omaan elinympäristöönsä valaistaan hyvin mielenkiintoisella tavalla (ss. 234-240).

Omasta lapsuudestani muistan elävästi, kuinka kaikenlainen ojien tonkiminen, metsässä juoksentelu ja joutomaiden tai autiotalojen tutkiskelu oli jännintä mahdollista puuhaa. Nykyisin tällaista ei juuri näe tapahtuvan – ainakaan täällä Etelä-Suomessa. Ympäristöpsykologi Marketta Kyttä onkin luonut käsitteen turvaistuinsukupolvi. Turvaistuinsukupolven vanhemmille ns. normaali elämä sisältää niin paljon erilaisia uhkakuvia ja vaaroja, että lasten kokemus ulkomaailmasta tuppaa rajoittumaan katseluun auton ikkunasta, tietokoneen ruudulta tai televisiosta. Omasta elinympäristöstä saatava tieto jää etääntyneeksi toisen käden tiedoksi, eikä suoraa fyysistä kosketusta ympäröivään luontoon synny.

Hille Koskela puolestaan on huolissaan siitä, että entisajan luovimmat leikkipaikat, kaupunkimetsät ja joutomaat, ovat leimautuneet turvattomuuden tyyssijoiksi, joissa sekä onnettomuusriskit että pahaa tarkoittavat ihmiset vaanivat viattomia lapsosiamme. Tällainen kehityssuunta vaikuttaa negatiivisesti lasten mahdollisuuksiin kehittää henkilökohtaista suhdetta elinympäristöönsä.

Erilaiset vapaasti haltuun otettavat tilat ja paikat ovat nimittäin pitkään olleet merkittäviä pysäkkejä suomalaisten lasten ja nuorten kehityskaaren varrella. Omaan haltuun otettavien metsäplänttien ja takapihojen avulla nuori on kiinnittynyt omaan elinympäristöönsä ja kehittänyt luontosuhdettaan. Kokemus osallisuudesta on syntynyt oman roolin merkityksen ymmärtämisestä lähiympäristössä: mahdollisuudesta muokata ja ottaa paikkoja haltuun vaikkapa rakentamalla maja lähimetsikköön, järjestämällä futisturnaus puistikossa tai leikkimällä kotia ison kiven juuressa.

Mutta mitä tapahtuukaan, kun suloisilla pumpulissa kasvatetuilla palleroisillamme alkavat hormonit hyrrätä, naama kukkia, älämölön määrä kasvaa ja veri vetää omasta kotiovesta ulkomaailmaan? Selvähän se: turvaistuinlapsesta on kuoriutunut nuori, tuo häiriköiden häirikkö, yhteisen omaisuutemme sotkija, ymmärtämätön moukka, lapamatolaiskiainen ja piittaamaton pullamössö! Nykyajalle leimallista on, että nuoret ovat aina väärässä paikassa, olivatpa he missä tahansa. He eivät saisi kuulua tai näkyä sen paremmin asuinalueillaan kuin kaupunkien keskustoissakaan.

Kuitenkin tiedetään, että ihmisen, niin nuoren kuin aikuisenkin, hyvinvoinnin kannalta on merkittävää tuntea kuuluvansa jonnekin, saada toimia ja tulla hyväksytyksi omassa ympäristössään. Ympäristö lisää hyvinvointia, kun se mahdollistaa sekä sosiaalisen että kehollisen osallisuuden. Kehollisen osallisuuden tunne syntyy oman itsen ja ympäristön välisessä fyysisessä kohtaamisessa. Luontoympäristöt muodostavat erityisen hedelmällisiä paikkoja kehollisen osallisuuden kokemuksille, sillä luonnossa lapsi voi itse määritellä, mitä hän siellä tekee. Toisin kuin ohjatussa harrastustoiminnassa, muokkaamattomassa luontoympäristössä mikään ulkoinen ei määrittele sitä, miten pitäisi olla, mihin suuntaan tulisi kulkea tai mille kalliolle pitää kiivetä.

Jollei lapselle pääse koskaan syntymään sosiaalisen ja kehollisen osallisuuden kokemuksia omassa elinympäristössä, on melko ymmärrettävää, ettei hän myöskään opi rakastamaan sitä, pitämään siitä huolta tai kantamaan sen viihtyisyydestä vastuuta. Eli annetaan omien lasten möyriä mullassa ja yritetään sietää naapuiden jälkikasvun kiljahtelua pihamaalla, jookos? Se tekee nimittäin niille hyvää!

Etelänlomalla Espoossa

Jätä kommentti

Etelänlomalla Espoossa

”Hirmuhelteen” kunniaksi polkaistiin Oittaalle uimaan. Hiki virtasi, lapset kiljahtelivat, jätskijono oli pitkä kuin nälkävuosi, välillä päälle lensi hiekkaa, välillä nokkaan tunkeutui halvan deodorantin ja pesemättömien kainaloiden muodostama sofistikoitunut aromi. Jos en olisi tiennyt olevani Espoossa, olisin kuvitellut olevani etelänlomalla…