Elämäni espoolaisrouvana

Stereotyypin murtamista ripauksella (itse)ironiaa. Pitkään haudutettuna.


Jätä kommentti

Onko feministisika parempi kuin sovinistisika?

Mieltäni ovat viime aikoina askarruttaneet erilaiset tasa-arvokysymykset. En pääse yli enkä ympäri siitä, että korvaani särähtää monien naisten harrastama tapa dissata miehiä feminismin nimissä. Pahinta on, että lausahduksia kuten ”en koskaan palkkaisi tähän tehtävään miestä” tai ”ei oteta tänne mitään kulahtaneita ukkoja” esittävät naiset, joita muuten pidän aivan täysjärkisinä. Heille ei tulisi mielenkään sanoa, ettei koskaan palkkaisi lesboa tai ettei oteta tänne yhtään haisevaa arabia. Jostain syystä miesten diskriminointi muodostaa poikkeuksen olemalla täysin sallittua, joskus jopa suotavaa.

Kun puhetavasta huomauttaa (jos asiasta edes uskaltaa huomauttaa, sillä kukapa haluaisi suuressa siskojen rintamassa miestenperseennuolijan leimaa otsaansa…), saa yleensä vastaukseksi kiihtyneitä kommentteja siitä, kuinka naisia on aina sorrettu ja kuinka nyt on aika huomioida tämä vaille jäänyt kansanosa. Olen aivan samaa mieltä; on todella tärkeää, etteivät naiset jää sukupuolensa vuoksi ulkopuolelle esimerkiksi johtotehtävistä. On myös erittäin tärkeää, että me naiset tunnistamme osaavia naisia ja nostamme heitä esille erilaisissa yhteyksissä. En kuitenkaan voi ymmärtää sitä, että naisten aseman parantaminen tapahtuu kostomentaliteetilla. Yhtä hyvin voisin ymmärtää tutsien ja hutujen kansanmurhaan johtaneen koston kierteen. Tai suositella vastaamaan mykkäkouluun mykkäkoululla…

Myönnän, että itsekin naisena koen toisinaan suurta miesten nitistämisen iloa. Muistorikkaimmat hetket ovat tapahtuneet urheilun parissa: Ekaluokan hiihtokisoissa olin luokan paras ja voitin nopeimman pojan yli puolellatoista minuutilla – olin todella polleana, ja voitte uskoa, että maineeni tyttönä, joka hiihtää kovempaa kuin pojat, kiiri moniin koteihin. Puolimaratonilla revin itselleni jostain voimat 250 metrin loppupuristukseen ja pidin ohipyrkineen miehen takanani – aijai, että maaliin tulo maistui makealta. Nitistämisen ilo ei kuitenkaan synny koston onnistumisesta, vaan puhtaasti siitä, että saan ”loistaa” jossain, missä miesten usein ajatellaan olevan naisia parempia. Rohkenen väittää, että yksi keskeisimpiä tapoja parantaa naisten asemaa onkin tukea naisten lahjakkuuksia perinteisillä miesaloilla ja kannustaa heitä päämäärätietoisesti näyttämään siellä kyntensä. Uskon vahvistusta nimittäin kaivataan, sillä herraseurassa kiipeäminen ei taatusti ole helppoa.

*  *  *  *  *

Olin viime viikolla seminaarissa, jossa esiintyivät mm. valtiosihteeri Pilvi Torsti, Risto E.J. Penttilä ja Suomen suurimman kännykkäfirman, Jollan, toimitusjohtaja.  Seuraavana päivänä työpaikalla keskustelimme naisten kesken seminaarin sisällöistä ja arvioimme esiintymisiä. Hyvin yksinkertaistetun (mutta oikein hyvän) puheen pitänyt Penttilä sai kiitosta. Jollan toimitusjohtajan vielä yksinkertaistetummalle viestille hymyiltiin, koska olihan mies ollut heikoista esiintymistaidoistaan huolimatta hauska ja oikeassa. Mutta mikä olikaan ensimmäinen Pilvi Torstista kimmonnut kommentti? Se kuului näin: ”Näitkö sä sen pinnit?!!?” (Joo, näin kyllä.) Toinen jatkoi: ”Puhe oli liian pitkä, en jaksanut kuunnella.”

Torstia olisi varmasti kannattanut kuunnella, koska nainen esitti keltaisista sivupinneistä huolimatta fiksua pohdintaa saamastaan aiheesta. Pilvi Torstia tuntemattomille kerrottakoon, että 37-vuotias (!) Torsti on älistyttävä supernainen. Hän on historiantutkija ja valtiotieteiden tohtori. Akateemisesta edistymisvauhdistaan huolimatta hän on ehtinyt toimia tutkimusjohtajana, Lauri Ihalaisen erityisavustajana, kaupunginvaltuutettuna ja projektipäällikkönä perustamassa United World College –lukiota Bosnia ja Hertsegovinaan. Tämän lisäksi hänellä on pitkä kansalaisjärjestötausta, paljon vapaaehtoistyökokemusta sekä pikku sivubisnes kahden lapsen äitinä. Ai niin, unohdin mainita hänen kirjoittamansa kirjat ja muun aktiivisuuden toimittajana.

Absurdiksi tämän Torsti-stoorin tekee se, että yllä kuvailtu kommentointi tuli ns. naisasianaisten suusta.

Aloin pohtia asiaa tarkemmin, koska jollain tapaa tunnistan omasta kritiikistä myös itseni. Kuinka usein kiinnitän toisissa naisissa osaamisen sijaan huomiota epäolennaisuuksiin? Kuinka usein kehun naisia? Ja milloin olen viimeksi saanut osaamisestani jotain myönteistä palautetta naiselta? Muutaman päivän pohtimisen jälkeen on ensimmäiseen kysymykseen vastattava ”liian usein”: esimerkiksi Jutta Urpilaisen astellessa televisioruudussa ensimmäinen alitajuinen ajatukseni on jotain sen suuntaista kuin ”hitto, miten nyrpeännäköinen tantta”. On myös muuten Suomen valtiovarainministeri.

Kysymykseen kehumisfrekvenssistäni en ehkä osaa vastata objektiivisesti, koska omasta mielestäni kehun naisia, mutta kokemuksesta tiedän, että kehuiksi tarkoitetut kommenttinikin otetaan usein vastaan kritiikkinä. (Mistä sekin sitten taas kertoo? Väitän, ettei pelkästään kehujen antajan kömpelyydestä.) Kolmannen kysymyksen kohdalla jouduin oikein pinnistelemään muistiani. Löysin tuttavapiiristä kolme naista, joilta olen toistuvasti saanut kannustavaa palautetta osaamiseeni liittyen. Kannustavia miehiä sen sijaan oli helppo löytää. Oman kokemukseni mukaan miesten kanssa työskennellessä on monesti muutenkin reilumpi meininki; tiimin jäsenet hyväksytään sellaisina kuin he ovat, tehtävät jaetaan osaamisen perusteella, kaveria autetaan eikä detaljeista nillitetä. En voi olla ajattelematta, että meillä naisilla olisi tästä jotain opittavaa.

*  *  *  *  *

Minua on vaivannut koko viikon kuva sovinistisian kylkiluusta syntyneestä feministisiasta: (f)emakosta, joka jauhaa karsinassaan kostoa karjuille, mutta ei kuitenkaan pysty laajaan yhteistyöhön muiden emakkojen kanssa, sillä keskinäinen kateus ajaa emakon nälvimään toisia. Huh huh, tiedän, että kauhukuvani on hieman kärjistettu, mutta samalla pelkään, ettei se ole pelkkää mielikuvitustani. Nainen, joka ei ole koskaan halunnut kostaa miehille tai ollut kateellinen muille naisille, heittäköön ensimmäisen kiven suuntaani. Itse en ainakaan voisi alkaa itseäni kivittää.

Mitä sitten toivoisin tapahtuvaksi? Feministisikailu on varsin inhimillistä, joten tuskin pääsemme siitä koskaan täysin eroon. On kuitenkin syytä pohtia omaa tasa-arvostrategiaansa, käyttämiään menetelmiä ja niiden toimivuutta. Ja vaatimattomana pyyntönä esitän, että niin kauan kuin työelämässä sukupuolella on merkitystä, me naiset käyttäisimme miesten halventamiseen johdetun energian kanssasisarten arvostamiseen.