Elämäni espoolaisrouvana

Stereotyypin murtamista ripauksella (itse)ironiaa. Pitkään haudutettuna.


Jätä kommentti

Uusi vuosi saa tulla

vaahteranlehti

Kirjoitin jokunen päivä sitten tavoitteista ja unelmoinnista, jotka molemmat koen aika haastaviksi asioiksi. Siihen on tietysti syynsä. Niin kuin edellisesti postauksesta kävi ilmi, ensimmäinen ongelmani on se, että kuvittelen, että päätösten pitäisi mennä kerralla oikein ja olla pysyviä, vaikka usein riittäisi pelkkä oikean suunnan ottaminen. Matkan varrella selviää kyllä, pitääkö kurssia vaihtaa, tavoitetta tarkentaa ja menetelmiä terävöittää.

Joustamattomuuden lisäksi olen aika mukavuudenhaluinen, äärimmäisen realistinen (unelmat, hah!), en kaipaa mainetta tai mammonaa, eikä minua todellakaan ole kasvatettu tavoittelemaan kuuta taivaalta, vaan pyrkimään hiljaiseen ja vaatimattomaan elämään, jossa palkkio tulee uutterasta puurtamisesta, kohtuullisesta elämänlaadusta ja valtion kirstuun kolahtaneista veroeuroista… noin niin kuin kärjistetysti! Henkisiä esteitä tavoitteiden asettelun tiellä siis piisaa. Mutta onneksi minulla on myös lähisukulaisissa varoittava esimerkki siitä, mitä käy, kun jämähtää keski-ikäisenä paikoilleen, ei opi enää mitään uutta, haasta itseään tai laajenna maailmankuvaansa.

Tämän pelotteen voimalla aion siis käydä taistoon omia henkisiä esteitäni vastaan. Vuosi 2013 oli hyvää harjoittelua, sillä aloitin minulle helpoimmasta ja tutuimmasta eli liikuntaan liittyvistä tavoitteista. Juoksin parissa urheilutapahtumassa ja olin päättänyt juosta vuoden aikana tuhat kilometriä. Harjoittelu oli oikeasti hyödyllistä. Ensinnäkin opin sen, että tulostavoitteet eivät ole ”mun juttu”. Juoksutapahtumissa pääsin molempiin tavoiteaikoihin, vieläpä ihan reilulla marginaalilla, mutta en voi sanoa saaneeni siitä sen kummempia kicksejä. Älkää ymmärtäkö minua väärin; minulla on todella vahva kilpailuvietti. Rakastan ohitella lenkkipolulla, niitata itseäni hitaammat loppukirissä jne, mutta johonkin keskinkertaiseen aikatavoitteeseen pääseminen ei anna minulle yhtään mitään. Kilometrimääräinen tavoite minua sen sijaan motivoi läpi vuoden. Tämäkin on hyvä havainto; tulostavoitteita paremmin minulle sopivat tehtävätavoitteet, joista jokainen on yksi askel johonkin suuntaan. Näin tuloksiakin syntyy ikään kuin pyytämättä ja yllättäen, eikä niistä tarvitse ottaa turhaa stressiä.

Mutta nyt sitten niihin tulevan vuoden tavoitteisiin:

1. Terveellisemmät ruokailutottumukset. Syöminen on ehdottomasti terveellisyyspyrkimyksissäni suurin kipupiste. Olen armoitettu herkkusuu, ehkä vähän tunnesyöppö, verensokerini nousee ja laskee nopeasti, eikä vatsani todellakaan kestä mitä vaan. Olen vakuuttunut siitä, että jos söisin paremmin, voisin paremmin. Huonoista tottumuksista irtipääsemisen pitäisi olla helppoa, koska pidän terveellisestä ruoasta enemmän kuin epäterveellisestä, mutta suunnittelemattomuus ja laiskuus ajavat minua mussuttamaan nälkääni suklaata ja pullaa. Asia korjaantuu, kun pidän huolta siitä, että työpaikalla minulla on aina välipalatarpeita mukana.

2. Liikunta jatkuu. Liikunnallisten tavoitteiden asettelu on hankalaa. Juoksemisesta on jo tullut tapa, eikä minun normaalisti tarvitse houkutella itseäni ulos. Tavoitteena on siis jatkaa kuten tänä vuonna, mutta lisätä ohjelmaan kerran kuussa yli 20 km lenkki. Lisäksi kroppani kaipaa säännöllisempää lihaskuntoharjoittelua, joten kuntosali tai funktionaalinen harjoittelu vähintään kerran viikossa tulee myös ohjelmaan. Eikä mitään lussuilua tyyliin ”teenpä vähän vatsalihaksia lenkin jälkeen” – vaan kunnon kokonaisvaltainen treeni. Tästä olen toistaiseksi aina lipsunut.

3. Ystävien tapaaminen. Tiedetään, tämän ei pitäisi olla kenenkään tavoitelistalla. Enkä jaksa selitellä asiaa sen enempää. 2014 tapaan rakkaimpia ystäviäni vähintään kerran kuussa, mieluiten kahdesti, eikä lounastreffejä lasketa!

4. Hauskanpito. Toinen todella tyhmä-mutta-ah-niin-tarpeellinen lupaus. Sekä mieheni että minä ollemme synnynnäisiä kotitossuja. Elämämme on niin täynnä kaikkea, mitä ”pitää” tehdä, ettemme oikein osaa suunnitella asioita, joita ”saa” tehdä. Lupaan, että me oman elämämme ankeuttajat teemme kodin ulkopuolella jotain mikä on vain ja ainoastaan kivaa ja hauskaa muttei millään muotoa välttämätöntä vähintään kerran kuussa.

5. Opiskelu. Tämä on niin hankala kysymys, etten uskalla asettaa muita tavoitteita kuin että menen oikeaan suuntaan. Baby steps, baby steps. Ja kaikki opiskelu on hyvää opiskelua, olipa kyse arabiasta, valokuvauksesta, ruotsista tai kännykän käyttöohjeesta.

6. Loma. Vuonna 2014 pidän lomaa. Loman käyttäminen kodin remontointiin ei ole lomaa.

7. Töllötön tammikuu. Minulla on aina ollut hieman hankala suhde television katseluun. En nimittäin oikein osaa rajoittaa sitä. Elin monta onnellista vuotta ilman telkkaria, mutta nyt kun huushollissa on taas töllö, on homma jälleen lipsahtanut liikakatselun puolelle. Tällä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, tuleeko tyhmätoosasta jotain katsomisen arvoista vai ei. Tammikuustakaan ei tule täysin televisioton, mutta ainakaan en töllötä toosaa koko iltaa ja nukahda sen päälle sohvalle. Vain harkittuja ohjelmia – liikenevän ajan voi sitten käyttää vaikka lukemiseen, opiskeluun, hauskanpidon suunnitteluun ja lomasta haaveiluun!

Hyvää ja onnellista vuotta 2014!


Jätä kommentti

Valo yössä

Ei niin pahaa, etteikö jotain hyvääkin. Tuhnuisina sadepäivinä kaupungin valot pääsevät oikeuksiinsa. Katse kohdistuu liikennevalojen herne-maissi-paprikaan ja erilaisiin yksityiskohtiin, jotka aurinkoisena päivänä jäisivät huomaamatta.

kujakatu

menossakirkko

mhp2heippa

suuri sininen

Kuvat räpsitty kännykkäkameralla perjantaina 27.12.2013.


Jätä kommentti

Haluan tehdä sinut onnelliseksi!

Romanttisista komedioista tuttu kosiorepliikki ”I (just) want to make you happy” on aina saanut niskakarvani pörhistymään. Lausahdus pitää sisällään monta sellaista olettamaa, joihin en usko ollenkaan.

Ensinnäkään en usko, että kukaan voi tehdä toista ihmistä onnelliseksi. Onnellisuus on viime kädessä sisäsyntyistä, vaikka onnellistuttava ympäristö toki auttaa onnen tunteen ylläpitämisessä. Lausahdus antaa myös ymmärtää, että lausuja aikoo antautua täysin uudelle elämäntehtävälleen, tulevan puolisonsa onnelliseksi tekemiselle. Kaikki me tiedämme, että repliikin suustaan ulos päästänyt henkilö joko valehtelee tai on omistushaluinen kontrollifriikki (jolloin tilanteen toisen osapuolen pitäisi viimeistään tulla järkiinsä ja ottaa käpälät alleen!). Kolmas – ja ehkä kaikkein ärsyttävin – asia tässä sokerikuorrutteisessa julistuksessa on se, että jostain syystä onnellistuttaminen tuntuu olevan aina sulhaskandidaatin tehtävä. Morsmaikku tyytyy passiivisen vastaanottajan rooliin. Patriarkaatti kiittää ja vahvistuu.

Iän ja parisuhdekokemuksen karttuessa olen kuitenkin alkanut pohtia, onko se nyt niin väärin haluta tehdä parisuhteen toinen osapuoli onnelliseksi. Ajatus on ehkä naiivi, mutta varmasti hyvää tarkoittava. Ja jos ’onnelliseksi’ sanan paikalle vaihtaa vaikka ’iloiseksi’ tai ’tyytyväiseksi’, niin lause ei enää kuulosta lainkaan niin kornilta. Itse asiassa niinhän sen pitäisi olla, että haluamme ilahduttaa lähimmäisiämme. Ainakaan meidän ei pitäisi tieten tahtoen tehdä rakkaimpiamme onnettomiksi. Sana ’tehdä’ tuo myös esille sen, että onnelliseksi tekemisessä on kyse on aktiivisesta toiminnasta, teoista, joilla voidaan aiheuttaa tunteita.

Mikä sitten on oikea määrä puolison, tyttö- tai poikaystävän, elämänkumppanin tunteiden huomioimista? Oman kokemukseni mukaan tunteiden huomioiminen on kamalan hankalaa puuhaa. En ole osannut huomioida seurustelukumppaneitteni tunteita, eikä minun tunteitani ole aina huomioitu saati ymmärretty (tai edes yritetty ymmärtää…). Ensimmäinen poikaystäväni varmaankin teorian tasolla halusi olla hyvä ja huomioiva, mutta käytännössä hänen omat mielihalunsa, tarpeensa ja intressinsä ajoivat tyttökaverille mieliksi tekemisen edelle. Toisen pidempiaikaisen poikaystävän kohdalla tilanne oli täysin päinvastainen. Hän oli ilmeisesti niellyt purematta sen ajatuksen, että miehen tehtävä on tehdä nainen onnelliseksi, ja kärsi suurta tuskaa, kun ei onnistunutkaan tekemään minusta ”maailman onnellisinta naista”. Hänellä vain sattui olemaan ennalta määritellyt menetelmät tyttöystävän onnelliseksi tekemiseen. Eli pieleen meni tässäkin tapauksessa; kyseinen kaveri ei tullut ajatelleeksi, että olen yksilö eikä minua voi ilahduttaa millään standardiohjauksella, vaan onnellistuttamisprosessi olisi vaatinut kohteen tarkempaa tarkastelua ja sen tunne-elämän analyysia.

Nyt varmaan joku miettii, että eikö tuo kiittämätön naikkonen tajua olevansa itse vastuussa tunteistaan. Tämä on hyvä huomio. Toisen ihmisen tunne-elämän huomioimisen suurin dilemma onkin se, että osa aiheuttamistamme tunteista on ymmärrettäviä ja hyväksyttäviä, kun taas osa on niin sanotusti vain tunteita. Tunteetkin voivat olla väärässä. Esimerkiksi hyvin mustasukkaisen puolison tunteita ei kannata huomioida liikaa ja korjata omaa käytöstään sen  mukaisesti, sillä silloin saa huomata kävelleensä itse vankilaan nauttimaan elinkautista, joka ei sisällä lomia tai vierailukäyntejä.

Käsitykseni mukaan tunteista puhutaan liian vähän, mutta niitä ilmaistaan liikaa muilla tavoin. Kuinka selvästi oikeasti osaamme ilmaista tunteitamme – varsinkin niitä kivuliaampia? Kuinka usein odotamme, että toiset tulkitsevat kiukutteluamme, eleitämme, piiloviestejämme, kysymyksiämme oikein? Emme ole vastuussa kaikista tunteistamme, mutta olemme takuulla vastuussa siitä, kuinka tuomme niitä julki. En usko ollenkaan, että ihmiskunta on jaettavissa kahteen eri kastiin, tunne- ja järki-ihmisiin, vaikka tällaista dikotomiaa arkipuheessa edelleen ylläpidetään. Eiköhän meillä kaikilla (pahoin psyykkisesti sairaita poikkeuksia lukuun ottamatta) ole sekä järki että tunteet? Enemmän yksilöllisiä eroja on tunteiden hallinnassa ja tunneilmaisussa.

Tosi asia on, että me kaikki varmasti haluaisimme, että tunteemme huomioitaisiin. Haluaisimme, että puolisomme tekisivät meidät onnelliseksi. Että työkaverimme, sukulaisemme ja naapurimme eivät loukkaisi meitä. MC Nikke T sen jo tiesi: ”Jos haluu saada (tekoja), on pakko antaa (tunteita).” Tunneilmaisuakin pitää harjoitella – kokeilepa tänään vaikka tällaista harjoitusta: Puhu jollekin tunteistasi, mieluiten jostain vähän vaikeista sellaisista. Jos se tuntuu hankalalta, aloita helpommasta. Puhu saman tai jonkun muun henkilön (voi olla elämänkumppani, työpari, oma äiti) kanssa siitä, millaisia tekoja toivoisit toiselta ja millaisia tunteita ne saisivat sinussa aikaan. Keskittykää myönteisiä tuntemuksia tuottaviin tekoihin (eli älkää alkako kaivella menneitä ja syytellä toisianne ikäviä tunteita herättäneistä teoista). Pystyttekö toteuttamaan toistenne toiveet?

In the meanwhile, annetaan Jukka Pojan laulaa.


Jätä kommentti

Jahkailun maailmanmestari

thought

Luulen, että minut tunnetaan ”halki, poikki ja pinoon” -ihmisenä, vaikka oikeasti olen joissain asioissa toivoton jahkailija. Jätän hyvin yksinkertaisilta kuulostavia päätöksiä tekemättä, koska päätöstä pyöritellessäni päädyn niin monimutkaisiin ajatusketjuihin, etten lopulta jaksa ajatella niitä loppuun saakka. Tässä muutama bravuurini:

1. Haluaisin opiskella toisen tutkinnon. En vain tiedä mitä. Pelkään, että valitsen väärin, ja sitten olen jumissa väärissä opinnoissa. Tähän varmasti vaikuttaa se, että en keksi mitään turhempia opintoja kuin ne, jotka lukion jälkeen valitsin. Siitä huolimatta olen onnistunut päätymään ihan mukavaan työhön. Mutta olisinko jossain toisessa työssä onnellisempi? Toisaalta valtionhallinnon byrokratia yhdistettynä EU-byrokratiaan tympii, mutta toisaalta tiedän, että hyvä hallinto on myös asia, jonka koen omakseni. Olisi mahtavaa päästä joskus ajattelemaan valtionhallintoa uusiksi: oikeasti tehostaa hallintoa ja tehdä siitä ihmisystävällisempää. Toistaiseksi nykyisen tuottavuusohjelman puitteissa tehdyt uudistukset kun tuntuvat vievän hallintoa juuri päinvastaiseen suuntaan… Toisaalta ja toisaalta. Toisaalta olen myös laiska ihminen, enkä varmaan edes jaksaisi käydä töissä ja opiskella samaan aikaan, elleivät opinnot ole aivan sairaan kiinnostavia ja opettajat kiehtovan teräpäisiä ajattelijoita. Odotan valaistumista. Teen päätöksen sitten, kun tiedän, miksi haluan isona.

2. Sama pienemmässä mittakaavassa. Pariisissa asuva ystäväni kertoi alkavansa opiskella arabiaa. ”Ihanaa! Minäkin olen aina halunnut oppia arabiaa”, kommentoin. En kuitenkaan voi opiskella arabiaa ennen kuin olen oppinut kunnolla ruotsia. Ruotsi on siis keppi ja arabia porkkana. Saan opella arabiaa, kunhan olen ensin hoitanut sen ruotsin alta. Sairas logiikkani toimii aivan älyttämän huonosti, sillä lopputuloksena en opiskele mitään.

3. Olen pohtinut blogini suuntaa. Alunperin tämän piti olla espoolainen vastavirtalifestyleblogi. No, oikeastaan mulla ei ole niin paljon sanottavaa Espoosta tai elämäntavastani. En ole mitenkään erityisen kiinnittynyt Espooseen, enkä edes tunne kaupunkia kovin hyvin. Elämäntapani on melko mainstreamiä, joten siitä ei ole niin hirveästi mitään kiinnostavaa sanottavaa. Sitten ajattelin, että alan kirjoittaa kolumnityyppisiä juttuja ajankohtaisaiheista. Yeah, right. Mulla on varmasti monen mielestä liikaakin mielipiteitä, mutta ehkeivät ne kuitenkaan niin valistuneita ole, että niille kannattaisi omaa blogia perustaa. Myös kauneus rumassa kiehtoo, mutta sellainen blogi perustuisi enemmän kuvaan kuin tekstiin. Nykyisellä kamerallani (ja pahasti ruostuneilla kuvaustaidoillani) kuvablogi olisi lähinnä säälittävä ajatus. En lähde avaamaan sitä, miksi en ole hankkinut uutta kameraa, vaikka periaatteessa jo kesällä päätin investoida sellaiseen. Blogin osalta kuitenkin tulin jonkinlaiseen päätökseen: blogi pysyköön samanlaisena sontalaarina kuin tähänkin asti. Kaikki käy, mitä nyt sattuu mieleen juolahtamaan.

Olen aina kadehtinut ihmisiä, joille on selvää, mitä he elämältä haluavat. Minulle ei todellakaan ole! Trendikkäässä unelmapuheessakin häiritsee se, että unelmista puhutaan ikään kuin kaikilla olisi hurjasti unelmia – että pitää vain uskaltaa tarttua niihin. ”Turn your can’ts into cans and your dreams into plans.” Siis ikään kuin suurin ongelma olisi se, että pelkää muutoksia tai ei usko itseensä ja omiin kykyihinsä. Itse en juuri koskaan ajattele, etten osaa tehdä jotain. Jos en osaa, niin varmasti opin. Mutta haluanko? Voisiko joku guru kertoa minulle, miten ne omat alitajuiset unelmat selvitetään? Pinterestistä löytyi tähänkin vastaus, joka meni jotenkin näin: ”Jos et saa aikaiseksi jotain, mitä halusit tehdä, niin se tarkoittaa sitä, ettei asia ollut sinulle alunperinkään kovin tärkeä.”

Niinpä. Mikä noidankehä.


Jätä kommentti

Aina huono omatunto

Ostin ilmojen viilentyessä ihanan pehmeän ja pörröisen myssyn vastenmielisen kylmiä talvisia töihinlähtöjä pehmentämään. Kauan en uudesta pipostani ehtinyt iloita, kun sosiaalisessa mediassa alkoi levitä karmaiseva angorakanin kidutusvideo. Aasian PETAn julkaisema video on niin hirveä, etten pystynyt katsomaan sitä muutamaa sekuntia kauemmin. Nyt tiedostan kulkevani päivittäin sellaisessa pipossa, jonka valmistusprosessiin kuuluvat olennaisena osana kanien tuskankiljahdukset… En edes halua ajatella, millaisissa työskentelyoloissa myssyni muuten on on valmistettu ja millaisilla myrkyillä kaunis punainen väri on saatu aikaan.

Sama juttu pätee miltei mihin tahansa vaatehankintoihin. Itse en välitä tekokuiduista, joten kaapissani on lähinnä puuvillaisia, villaisia ja silkkisiä vaatteita. Pellavaa ja hamppua pidän turhan karkeina ja epäkäytännöllisinä materiaaleina. No, puuvillaviljemät ovat tietysti hirveitä saastuttajia ja vesisyöppöjä, ja villaakin tuotetaan usein valitettavan epäeettisesti – silkistä puhumattakaan! ”Tekniset” urheiluvaatteeni on todennäköisesti tuotettu lapsityövoimalla epäinhimillisissä oloissa, ja kun ne lopulta päätyvät kaatopaikalle, maatumiseen menee vuosikymmeniä tai -satoja.

Minulla on yksi erittäin ekologinen vaate, nimittäin 60-luvulta peräisin oleva, kirpparilta hankittu, päälleni täydellisesti istuva villakangastakki. Ruotsissa aikanaan taiten valmistettu takki on edelleen loistavassa kunnossa, mutta siinä on vain yksi pieni vika: turkissomisteet. Jotenkin nolottaa kulkea se päällä kadulla, kun koko ajan takaraivossa jyskyttää, että takki antaa – mielestäni väärän – turkismyönteisen viestin. Erehdyin kerran ihmisten ilmoilleni takki päälläni, ja sain ratikassa niskaani täyslaidallisen siitä, kuinka ”ruma, köyhä ja tyhmä ihminen” olen. Enkö ymmärrä, millaisissa oloissa ”joku sinikettu on kärsinyt minun turhamaisuuteni vuoksi”? (Eikä huutaja muuten ollut mikään kettutyttö, vaan keski-ikäinen nainen täyspitkässä lehmännahkatakissaan.) Ole siinä sitten.

Syyllinen

Syytön
Syyllinen, syyllinen
Syytön!

Välillä päätän, etten osta enää mitään muualta kuin ekologisiin vaatteisiin erikoistuneista liikkeistä tai kirpputoreilta. Päätöksen pitäminen on kuitenkin todella vaikeaa, jos ei halua käyttää hankintojen tekemiseen tuhottomasti aikaa ja energiaa. Eikä minulle shoppailu ole niin suuri nautinto, että haluaisin. Toisaalta, en myöskään halua (tai edes työni puolesta voi) kulkea vanhoissa rytkyissä.

Tässä koko kuviossa minua ärsyttää se, että vastuu kuluttamisen etiikasta tuntuu siirtyneen täysin kuluttajalle itselleen. Olipa kyse sitten suomalaisesta sikafarmarista tai monikansallisesta kauppaketjusta, tuottajalla ei tunnu olevan omasta takaa mitään eettistä selkärankaa. Kaikki on ok, niin kauan kuin kauppa käy. Ruotsalaiset vaatejätitkin vetivät angoratuotteet markkinoilta vasta sitten, kun kuluttajat nostivat asiasta haloon. Suomalainen trashionista Outi Pyy kirjoitti aiheesta blogiinsa oivan jutun, jossa hän painotti sitä, ettei pidä demonisoida materiaalia, vaan vaatia tuottajavastuuta.

Itse ajattelen, että mahdollisimman eettisesti valmistetuttujen tuotteiden pitäisi olla sitä standarditavaraa, jota perusteollisuus tuottaa ja lähikaupat myyvät – eikä niin, että kuluttaja joutuu näkemään valtavasti vaivaa, olemaan jatkuvasti varpaillaan, syynäämään joka ainoan tuoteselosteen ja kyselemään valmistustavoista. On turha kuvitella, että kritiikittömästä massasta tulisi yhtäkkiä lauma kriittisiä kuluttajia. Tuottajavastuusta pitää tulla normi, jota lainsäädäntö määrittelee ja jota valvotaan muidenkin kuin yksittäisten kuluttajien toimesta. Vaaditaan poliittista tahtoa muuttaa maailmaa meille kuluttajille helpommaksi, eläimille miellyttävämmäksi, maapallolle vähemmän kuluttavaksi ja tuotannossa työskenteleville ihmisille oikeudenmukaisemmaksi.