Elämäni espoolaisrouvana

Stereotyypin murtamista ripauksella (itse)ironiaa. Pitkään haudutettuna.


Jätä kommentti

Pala rauhaa

 

DSC00681

Takana on raskas mutta tietynlaista tyydytystä tuottanut työviikko. Se meni keskisuomalaisissa paukkupakkasissa, nuorisokeskus Piispalassa Kannonkoskella. Kolme erittäin täyttä päivää 34 nuorisotyöntekijän ja nuoren aktivistin kanssa rauhanteeman ympärillä.

DSC00689

Kaikilla osallistujilla oli yhteinen tavoite: toimia aktiivisesti nuorten parissa oikeudenmukaisemman ja rauhanomaisemman yhteiskunnan puolesta. Vaikka radikaalista on tullut kirosana, ilman radikaaleja maailma ei ikinä muuttuisi. Naisilla ei olisi äänioikeutta, orjuutta ei olisi lakkautettu eikä rytmimusiikista tullut valtavirtaa. Vihapuheen ja -tekojen täyttämä maailma vaatii myös radikaalimpaa nuorisotyötä. On uskallettava olla muutakin kuin ”palveluntarjoaja” – kasvattaja, jolla on taitoja ja keinoja puuttua vähättelyyn, kiusaamiseen ja vihaan.

Lisäksi tarvitaan arvoja ja luottamusta siihen, että omalla työllä on merkitystä. Rauhaakin voi rakentaa tai jopa kursia kokoon pala palalta. En voi muuta kuin ihailla esimerkiksi niitä palestiinalaisia, israelilaisia ja ukrainalaisia, jotka epätoivoisesta tilanteesta huolimatta jaksavat uskoa tulevaisuuteen. Sitä taustaa vasten espoolaisen rivitaloyhtiön ”lumisodat” ja muut mikrokonfliktit tuntuvat höyhenenkevyiltä taakoilta kantaa.

DSC00719

Vaikka viikko oli järjettömän hektinen, sain kuitenkin parin lyhyen happihyppelyn aikana tallennettua muutaman palan Piispalan rauhaa. Onko mitään rauhoittavampaa kuin alkuillan sininen hetki tai talven lumivalkeuden keskeltä kohoavat majestettiset männyt?

DSC00722

 


Jätä kommentti

Sunnuntaista joutokäyntiä

DSC00518

Eilen oli hektinen päivä.  Juoksutreeneihin piti sännätä heti aamusta, jotta ehtisimme kahdeksi todistamaan erään vantaalaisvauvan kastetilaisuutta. Viime vuosi oli vauvojen vuosi – tuttavapiirissäni syntyi loppuvuonna uusi vauva harva se viikko! Jännä nähdä, jatkuuko sama trendi tänä vuonna.

DSC00520

Lauantain tohinan vastapainoksi tänään on otettu lunkisti. Jätin sunnuntain pitkän lenkin väliin lievän nuhaisuuden takia. Sen sijaan menimme koko porukalla ulkoiluttamaan koiraa ja ihailemaan lumista luontoa.

DSC00548

Talvisessa luonnossa on jotain erityisen koskettavaa. Silmä kiinnittyy outoihin yksityiskohtiin. Kun muu luonto tuntuu uinuvan, rumista asioista kuten talventörröttäjistä tulee hurjan kauniita.  Kaikkialla on mielettömän valkoista ja hiljaista. Syksyn pimeyden jälkeen valkoisuus sokaisee.

DSC00551

DSC00563

DSC00573

Nämä mun tyypit on niin ihania ja rakkaita. Illalla saunotaan, syödään poppareita ja katsotaan Harry Potteria.

DSC00550

 


Jätä kommentti

Viisi vuotta äitipuolena

20140726_184933

Jonkin aikaa sitten heräsin siihen ajatukseen, että vietämme aivan näinä päivinä puolisoni tyttären kanssa ensitapaamisemme viisivuotispäivää. Jännää. Voiko siitä olla jo niin pitkä aika?

Olen puhunut (vai pitäisikö sanoa saanut puhua?) äitipuolena olemisesta aika vähän. Oikeastaan en tiedä, miksi näin on. Muistan sen, kun joku ensimmäisen kerran kysyi, miten meillä tytärpuolen kanssa asiat sujuvat. Olin työmatkalla Köpiksessä, jossa sekä ruotsalainen että norjalainen kollegani halusivat tietää, kuinka uusi parisuhde ja perhe-elämä olivat lähteneet liikkeelle. Tuntui tosi hyvältä, että jotakuta elämäntilanteeni kiinnosti ja että edes joku tajusi, ettei äitipuolen rooli ole se kaikista helpoin omaksua!

Ehkä puhumattomuutta edesauttaa se, että uusperheasetelmaa pidetään lähtökohtaisesti jotenkin ongelmallisena. Erityisesti jos äitipuolella ei itsellään ole lapsia, saatetaan satuttamisen pelossa aristella lapsiaiheesta kyselemistä. Oma kokemukseni on, että monet kuvittelevat edelleen kaikkien naisten haluavan biologisia lapsia. Minullekin on monta kertaa todettu, että vielä se mieli muuttuu, kun olen sanonut epäröiväni asian suhteen. Ehkä lapseton äitipuoli on niin surkeankuuloinen kombo, että se vetää ison osan väestä aivan hiljaiseksi :)?

Olen verrannut äitipuoleksi tulemista liikkuvaan junaan hyppäämiseen: mukaan pyrkivällä ei ole muuta mahdollisuutta kuin juosta niin perkeleesti ja ponnistaa, kyytiin pääseminen joko onnistuu tai ei. Ja jos onnistuu, niin junan suunta on joka tapauksessa jo selvä, joten ei auta kuin istua alas ja odotella, että määränpää selviää. Matkakavereilta kyselemällä saa asioita selvemmäksi, mutta ihan kaikkiin juttuihin ei välttämättä koskaan pääse mukaan. Joka tapauksessa oma sopetumiskyky ja aktiivisuus on avain onnistumiseen.

DSC00282

Näin viiden vuoden jälkeen homma alkaa jo omalla kohdallani skulata varsin mukavasti. Muutama tuttu on parin viime vuoden aikana uskaltautunut kysymään, miltä tuntuu, kun on teini-ikäinen kotona. Heille olen vastannut, että ihan mukavalta tuntuu. Noin niin kuin periaatteessa kai lapsista pitäisi tulla vuosi vuodelta viisaampia ja kykeneväisempiä, ja sitä myöten myös kiinnostavampia ja aina vain enemmän omia persooniaan. Ehkä se lapsen itsellistyminen on vaikeampaa biologisille vanhemmille kuin meille puolikkaille? Itse ainakin nautin siitä, että lapsi on vähemmän hoivattava ja enemmän omilla aivoillaan ajatteleva, fiksu ja pärjäävä naisenalku.

2014-07-24 17.40.18

On pakko sanoa, että tytärpuolen kautta elämään on tullut paljon tosi konkreettisia hyviä asioita. Ensinnäkin hänen ansiostaan olen selvästi parempi ja läsnäolevampi täti veljeni tyttärelle. Vietämme paljon loma-aikoja yhdessä, mikä on meille kaikille vain ja ainoastaan hauska asia. Olemme nauraneet yhdessä niin monet hyvät naurut, etteivät ne ihan heti unohdu.

Toiseksi hevoset ovat palanneet elämääni. Koska molemmat tytöt harrastavat ratsastusta, yhteiseen lomailuun kuuluu yleensä myös hevostelua. Se lämmittää kummasti entisen hevostytön sydäntä!

Uusperhevuodet ovat kasvattaneet minua ihmisenä, pakottaneet kohtaamaan omat hyvät ja huonot puoleni. Mutta sen lisäksi teinikäisten elämän seuraaminen myös ammatillisesti kehittävää. Työhöni kuuluu viestiä nuorille ja olla perillä heidän maailmastaan. Mistä muualta saisin yhtä hyvää ensikäden tietoa ja perehdytystä nuorten elämään kuin jakamalla arkeani yhden nuoren kanssa?

DSC00344


Jätä kommentti

Vanhan vuoden vanhat kujeet

Nykyään on muodikasta tehdä vuoden lopussa jonkinlainen tilinpäätös ja julkistaa se koko kansalle sosiaalisessa mediassa. Pysyäkseni valtavirran pöhinöissä mukana on minunkin tehtävä sellainen. Mitä siis jäi käteen armon vuodesta 2015?

Vuoden alussa hehkuttelin yhtäkkiä lisääntynyttä vapaa-aikaa. Lopetin sivutoimiset opiskelut ja keskityin iltaisin katsomaan televisiota. Tai oikeastaan minulla oli sellainen tavoite, että laittaisin vähän useammin ja vähän monipuolisempaa ja terveellisempää ruokaa. Mitään tilastoa en ole onnistumisesta pitänyt, mutta noin näppituntumalta sanoisin, että välillä tavoitteessa on onnistuttu, välillä ei. Eli ei mitään uutta auringon alla.

Yksi syy opiskelujen lopettamiseen oli huono omatunto. Olin koko ajan kiinni kirjoissa, ja mieheni teki käytännössä paljon minua enemmän kotitöitä. Tuntui, että olen maailman huonoin vaimo ja hirveä hyväksikäyttäjä. Menneenä vuonna mieheni puolestaan oli ison osa omasta vapaa-ajastaan kiinni valmennushommissa: usein läsnä vain fyysisesti, henkisesti jossain urheilumaailmoissaan. Tämän seurauksena tein ehkä vähän enemmän (tästäkään ei ole tilastoja…) kotitöitä, mutta laatuaikaa pariskuntana ei silti ollut yhtään entistä enempää.

Yleensä olemme käyneet kerran vuodessa jossain lyhyellä yhteisellä lomalla. Tänä vuonna sellaiseen ei ollut aikaa. Talviloman tosin vietimme isolta osin kahdestaan. Tarkoitus oli viettää sitä hiihtäen. Ikävä kyllä sää Pohjois-Karjalassa oli niin lämmin, että hiihtäminen ei ollut kivaa kuin kaksi päivää. Sitten saimme suojakelistä tarpeeksemme.

Pielinen helmikuussa 2015

Miehen valmennushommista johtuen olen ollut välillä yksin kotona. Siis mitä ihmettä? Sellaista kun ei ole tapahtunut moneen vuoteen! Aluksi olin ihan fiiliksissä siitä, että voin viimeinkin elää itsekkäästi ja tehdä mitä huvittaa. No, totuus olikin vähän toisenlainen: koiran ulkoiluttaminen, päivätyöt, juokseminen, kaupassa käynti, ruoanlaitto, kodinhoito – mihinkään muuhun ei jäänyt aikaa. Se siitä itsekkyydestä. Muutaman päivän jälkeen tuli puolisoa ihan helvetillinen ikävä.

Sellainen uusi asia tapahtui viime vuonna, että investoin personal traineriin. Juoksutrainer minulla on omasta takaa, mutta tämän trainerin tehtävä oli saada minut innostumaan lihaskuntoharjoittelusta ja siinä sivussa tehdä minulle juoksua tukeva harjoitusohjelma sekä varmistaa, että teen liikkeet oikein. PT:n palkkaaminen tuntui jotenkin turhuuksien turhuudelta. ”Periaatteessa” tiedän kaiken minkä PT:kin. Sitä paitsi mitä järkeä on palkata joku treenaamaan tällaista vanhaa luuskaa? Se on niin kallistakin.

Näin jälkikäteen voin sanoa, että PT:n täsmäapu tuli tarpeeseen. Vaikka ruokavalioni on pysynyt muuten melko samanlaisena kuin ennen, ovat aamiaiseni entistä terveellisempiä ja olen alkanut kiinnittää rasvojen laatuun paljon enemmän huomiota. PT osasi myös neuvoa lihaskuntoliikkeiden tekniikassa ja teki minulle toiveideni mukaiset ohjelmat: hotellihuoneessa tehtävän pikatreenin matkapäiviä varten ja kahvakuulan avulla tehtävän kotitreenin. Molemmat ohjelmat ovat kokonaisvaltaisia ja tehokkaita, liikkeet ovat juuri minulle sopivan vaativia. Hommaan ei lopulta mennyt edes niin hirveästi rahaa, kun ajattelee, mitä kuntosalin jäsenyys tai monet ryhmäliikuntatunnit maksavat.

Työrintamalla, jos oikein muistan, ei tapahtunut mitään uutta. Kehitys kehittyi. Aina vaan hullummaksi meni. Yhä enemmän sai käytää aikaa olemassa olonsa merkityksen todisteluun ja sähköisiin järjestelmiin – samaa shittii siis. Työmatkoja oli mm. Brysseliin, Berliiniin, Malmöhön, Osloon, Mollinaan, Vilnaan ja Hampuriin.Hampurissa en ollut ennen käynyt, ja siitä tykkäsin. Seppo Räty on muutenkin väärässä Saksan suhteen; se ei ole paska maa. Myös Etelä-Ruotsi oli tosi jees.

DSC00045

Kokous ei voi olla huono, jos jaloissa makaa koira – Kolin Ryynänen

Parhaimpana työmatkana on kuitenkin jäänyt mieleen käynti Kolilla kesän lopulla. Huonojen julkisten yhteyksien takia minun piti matkustaa paikan päälle edellisenä iltana ja jäädä varsinaisen työkeikan jälkeen vielä hetkeksi hengaamaan. Käytin tilaisuuden hyväkseni käymällä ilta- ja aamulenkillä Kolin mäkisissä maastoissa ja rentoutumalla pari tuntia Sokos Hotellin yhteydessä olevassa spassa. Kesällä kylpylässä sai pöllöillä melkein yksin. Siellä minä lilluin ulkoilmapaljussa maisemia katselemassa ja palkka juoksi!

Meidän gängi – Lissabon

Kesälomalla olimme Portugalissa, mikä oli myös kivaa. En osaa sanoa, kumpi oli kivempi, Lissabon vai pieni rantakaupunki Lagos. Molemmissa joka tapauksessa vietimme useamman päivän ja molemmat tulivat tarpeeseen. Olimme liikkeellä juuri oikeaan aikaan. Kesäkuun lopulla oli jo tosi lämmintä, mutta suurimmat turistilaumat eivät olleet vielä saapuneet apajille. Muito bem!

Vatsa sisään, rinta ulos – espoolaisrouva uima-altaalla

Vaikka kesällä olin pitkään todella kipeänä, on juoksuvuosi ollut kuitenkin varsin tyydyttävä. Mitään pitkiä treenitaukoja ei ole ollut, ja marraskuussa päätin viimein alkaa treenata maratonille. Välillä on ollut usko koetuksella, lähinnä erilaisten pikku vaivojen takia. On ollut kipeytynyttä pohjetta, plantaarifaskiittia ynnä muita kolotuksia. Nyt kuitenkin näyttäisi siltä, että olen löytänyt niihin hoitokeinot. Siitä olen erityisen ylpeä, että olen juossut koko syksyn kiltisti yksin ja kitisemättä. Puolisoni polvi nimittäin kipeytyi loppukeväällä ja kesäkuun lopussa se leikattiin. Toipuminen on ollut hidasta, joten hänen kanssaan en ole juossut yhtään lenkkiä yli puoleen vuoteen. Koska minä olen juossut paljon ja hän vähän, kotityöt ovat jälleen kasautuneet hänelle. Nothing ever changes.

DSC00444

Ottotauko – Kuopio

Jos vuodesta voi jotain summata, niin sen, että varsin tasaista ja yllätyksetöntä on ollut. Arki on ollut sitä samaa vanhaa, ihan hyvää sinänsä, mutta ehkä vähän tylsää. Mutta se on ihan ookoo, että kaikki on ihan ookoo.

Lopuksi vielä tiedote alkaneelle vuodelle: ei uusia kujeita näköpiirissä.