Elämäni espoolaisrouvana

Stereotyypin murtamista ripauksella (itse)ironiaa. Pitkään haudutettuna.


Jätä kommentti

Canthia vaativa helmikuu

img_20170305_105231

Helmikuu lusittu. Viime vuonna helmikuussa olimme pienellä talvilomalla Tukholmassa, sitä edellisenä muistaakseni Pohjois-Karjalassa hiihtämässä. Tänä vuonna lomaa ei ole ollut, niin kuin ei ollut joulunakaan. Tämän seurauksena parin viime viikon päällimmäinen ajatus on ollut loma. Liekö syynä lomattomuus vai se, että Runeberginpäivänä tuli 10 vuotta täyteen samassa työpaikassa (!), olo on joka tapauksessa hieman nuupahtanut.

Mutta suunnataanpa ajatukset hetkeksi ohikitäneeseen helmikuuhun. Mitä siitä jäi käteen?

img_20170305_105723

Kuukauden kulttuurielämys oli Kansallisteatterin Canth-näytelmä. Näytelmää on kritisoitu siitä, että on liian pitkä ja että siihen on ängetty liikaa asiaa. Totta. Näytelmä oli silti alusta loppuun kiinnostavaa ja viihdyttävää seurattavaa, oikein kelpoa draamaa. Feministisen savolaisikonin elämä kiinnostaa. Uutta tietoa minulle oli se, että Minna Canth harrasti kuntoilua. Näytelmässä viitattiin siihen, että Canthilla oli avaimet Kuopion tuomikirkon torniin, jotta hän pääsi sinne omia aikojaan vetämään ns. rapputreeniä. Melkoinen edelläkävijä!

Samassa näytelmässä minua ihastutti erityisesti eräs Canthin repliikeistä. Minnalta penätään, miksi hän tekee näytelmää Ruotsalaiselle eikä Suomalaiselle teatterille niin kuin aiemmin. Tivaamiseen Canth vastaa napakasti: ”Koska minua huvittaa!” Miksi tapojen rikkomiseen tarvittaisiin muuta syytä? Ja mitä se kenellekään kuuluu, jos ihminen päättää tehdä jotain toisin kuin ennen? Aion tallettaa tämän repliikin perusteluvarastooni ja käyttää sitä sumeilematta sopivan tilaisuuden tullen.

img_20170305_111521

Muuten kulttuuriharrastukset ovat jääneet helmikuussa vähälle, sillä helmikuu on penkkiurheilijalle vuoden kiireisin kuukausi: samoille viikoille nimittäin sattuvat sekä halliyleisurheilukausi että hiihdon arvokisat ja ampumahiihdon maailmancup. Lahden MM-kisoissa kävimme jopa paikan päällä. Vaikka Lahdessa oli hyvä tunnelma, niin olen edelleen sitä mieltä, että urheilun seuraaminen on kaikkein vaivattominta kotisohvalta käsin. Omalla sohvalla saa otettua mukavan asennon eikä jääkaapille (yleensä) tarvitse jonottaa. Vieruskaveri ei myöskään (yleensä) ärsytä, eikä kukaan huido suomenlipulla päähän tai töryytä helvetinpäristemellä korvan juuressa.

img_20170305_104255

Koko kansan Kulta-Iivon ja Hopea-Kristan ohella haluaisin nostaa esille kuukauden espoolaisen urheilutuloksen, jonka teki 16-vuotias Esbo IF:n Saga Andersson. Seiväshyppääjä Andersson on parantanut suoritustaan pitkin hallikautta. SM-kisat hän voitti tuloksella 423, joka on myös tämän hetken maailmantilaston kärkinoteeraus Anderssonin ikäluokassa.

img_20170305_120436

 

Penkkiurheilun lomassa pitää itsekin ehtiä liikkumaan. Helmikuun ja koko alkuvuoden paras rutiini on ollut sunnuntaiaamuinen metsälenkki yhdessä puolison kanssa.

img_20170305_120550


Jätä kommentti

Bye-bye, kaamoslamaannus!

dsc02406

Viimeksi blogia päivittäessäni olin väsynyt. Itse asiassa pysyvä ”ei lähe” -fiilis on ollut lukuisten talvien ajan uskollinen seuralaiseni. Se on ollut mukana arjessa aina lokakuulta jonnekin maalis-huhtikuulle saakka, auringonpaisteen määrästä riippuen. Olisi oikean masennuksen väheksymistä väittää, että olen ollut masentunut talvisin, joten kuvailen vaivaa mieluummin jollain muulla sanalla. Joitakin vuosia sitten onneksi tajusin, mistä oli kysymys ja lakkasin ajattelemasta, että vika on työpaikassa, ihmissuhteissa tai muussa elämässä. Satun vain itse olemaan valolla käyvä ihminen.

dsc02410

Tänä vuonna talvikausi on kuitenkin ollut ihmeellinen, koska kaamoslamaannus ei ole missään vaiheessa iskenyt oikein kunnolla päälle. Havahduin tähän vasta tammikuun puolen välin tietämillä tallatessani toukokuisen onnellisena rautatieasemalta työpaikalleni. Huomaan edelleen eron aurinkoisen talvipäivän ja harmaan talvipäivän välillä, mutta harmaimpinakaan jaksoina en ole nukahdellut kahdeksan aikaan illalla, hautonut synkkiä ajatuksia tai ihmetellyt, kuka on poistanut värit maailmasta.

dsc02419

Mikä sitten on muuttunut aikaisemmista vuosista? Itse asiassa monikin asia – jopa niin moni, etten pysty määrittämään mikä voisi olla se suurin yksittäinen vaikuttava tekijä. Tässä kuitenkin valistunut veikkauslista vaikuttajista:

  1. Vähemmän juoksua, enemmän painoharjoittelua. Kipeytyneen polven vuoksi jouduin jättämään vuosi sitten maratonharjoittelun. Vähentyneet juoksukilometrit olen korvannut käymällä useammin salilla. Pidemmän lenkin olen juossut vain noin kerran viikossa. Tällä on hormonaalisesti merkitystä, koska voimaharjoittelu lisää ”puhtihormoni” testosteronin tuotantoa. Kestävyysurheilu, etenkin liian pitkäkestoinen tai omaan kuntoon nähden liian raskas harjoittelu, sen sijaan nostaa stressihormoni kortisolin määrää. Koska en ole lääkäri, en jauha tästä sen enempää. On joka tapauksessa mukava todeta, että vaikka olen huonommassa juoksukunnossa kuin vuosi sitten, on olo pääsääntöisesti vahva ja virkeä.
  2. Sokerin syönnin vähentäminen. Olen vähentänyt viimeisen vuoden aikana selvästi sokerin syöntiä. Juoksuhan kuluttaa paljon energiaa, joten siitä tulee aivan järkyttävä nälkä. Eikä mikä tahansa nälkä, vaan sellainen pohjaton hiilarinhimo, johon voisi vetää ensin kulhollisen mysliä, sitten puoli litraa jäätelöä ja illalla vielä paketillisen keksejä. Ikävä kyllä oma vatsani ei hiilari-ilottelua kestä. Siistimpi ruokavalio on vähentänyt imeytymisongelmia, mikä taas parantaa palautumista.
  3. Laadukkaat lisäravinteet joka päivä. Minut on kasvatettu uskomaan, että terveellisestä ruokavaliosta saa riittävästi vitamiineja ja hivenaineita. Jossain vaiheessa kirjasin kokeilun vuoksi kaikki ruokailuni ruoka-analyysiä tekevään nettisovellukseen, enkä sen mukaan saanut pelkästä ruoasta yhtenäkään päivänä tarpeeksi D-vitamiinia tai tärkeimpiä hivenaineita. Näin ollen otan päivittäin monivitamiinin, magnesiumia ja kalaöljyä – ei niistä mitään haittaakaan pitäisi olla.
  4. Arkiliikunnan lisääminen. Kävelyä ym. arkiliikuntaa olen aiemmin pitänyt  mummeleiden juttuna. ”Eihän siinä tule edes hiki.” ”Mitä väliä jollain vartin kävelyllä on?” Kun kävelee vartin aamulla ja vartin illalla, tulee siitä jo puoli tuntia. Vaikkei kunto kasvaisikaan, niin kävely on joka tapauksessa metrossa istumista terveellisempi vaihtoehto. Ja mitä se tekeekään mielialalle! Rakastan seurata talvisia auringonnousuja ja -laskuja, katsella luontoa ja kuunnella sen ääniä. Kävelystä on nopeasti tullut työmatkan paras hetki.

dsc02385

 


Jätä kommentti

Vanhan vuoden vanhat kujeet

Nykyään on muodikasta tehdä vuoden lopussa jonkinlainen tilinpäätös ja julkistaa se koko kansalle sosiaalisessa mediassa. Pysyäkseni valtavirran pöhinöissä mukana on minunkin tehtävä sellainen. Mitä siis jäi käteen armon vuodesta 2015?

Vuoden alussa hehkuttelin yhtäkkiä lisääntynyttä vapaa-aikaa. Lopetin sivutoimiset opiskelut ja keskityin iltaisin katsomaan televisiota. Tai oikeastaan minulla oli sellainen tavoite, että laittaisin vähän useammin ja vähän monipuolisempaa ja terveellisempää ruokaa. Mitään tilastoa en ole onnistumisesta pitänyt, mutta noin näppituntumalta sanoisin, että välillä tavoitteessa on onnistuttu, välillä ei. Eli ei mitään uutta auringon alla.

Yksi syy opiskelujen lopettamiseen oli huono omatunto. Olin koko ajan kiinni kirjoissa, ja mieheni teki käytännössä paljon minua enemmän kotitöitä. Tuntui, että olen maailman huonoin vaimo ja hirveä hyväksikäyttäjä. Menneenä vuonna mieheni puolestaan oli ison osa omasta vapaa-ajastaan kiinni valmennushommissa: usein läsnä vain fyysisesti, henkisesti jossain urheilumaailmoissaan. Tämän seurauksena tein ehkä vähän enemmän (tästäkään ei ole tilastoja…) kotitöitä, mutta laatuaikaa pariskuntana ei silti ollut yhtään entistä enempää.

Yleensä olemme käyneet kerran vuodessa jossain lyhyellä yhteisellä lomalla. Tänä vuonna sellaiseen ei ollut aikaa. Talviloman tosin vietimme isolta osin kahdestaan. Tarkoitus oli viettää sitä hiihtäen. Ikävä kyllä sää Pohjois-Karjalassa oli niin lämmin, että hiihtäminen ei ollut kivaa kuin kaksi päivää. Sitten saimme suojakelistä tarpeeksemme.

Pielinen helmikuussa 2015

Miehen valmennushommista johtuen olen ollut välillä yksin kotona. Siis mitä ihmettä? Sellaista kun ei ole tapahtunut moneen vuoteen! Aluksi olin ihan fiiliksissä siitä, että voin viimeinkin elää itsekkäästi ja tehdä mitä huvittaa. No, totuus olikin vähän toisenlainen: koiran ulkoiluttaminen, päivätyöt, juokseminen, kaupassa käynti, ruoanlaitto, kodinhoito – mihinkään muuhun ei jäänyt aikaa. Se siitä itsekkyydestä. Muutaman päivän jälkeen tuli puolisoa ihan helvetillinen ikävä.

Sellainen uusi asia tapahtui viime vuonna, että investoin personal traineriin. Juoksutrainer minulla on omasta takaa, mutta tämän trainerin tehtävä oli saada minut innostumaan lihaskuntoharjoittelusta ja siinä sivussa tehdä minulle juoksua tukeva harjoitusohjelma sekä varmistaa, että teen liikkeet oikein. PT:n palkkaaminen tuntui jotenkin turhuuksien turhuudelta. ”Periaatteessa” tiedän kaiken minkä PT:kin. Sitä paitsi mitä järkeä on palkata joku treenaamaan tällaista vanhaa luuskaa? Se on niin kallistakin.

Näin jälkikäteen voin sanoa, että PT:n täsmäapu tuli tarpeeseen. Vaikka ruokavalioni on pysynyt muuten melko samanlaisena kuin ennen, ovat aamiaiseni entistä terveellisempiä ja olen alkanut kiinnittää rasvojen laatuun paljon enemmän huomiota. PT osasi myös neuvoa lihaskuntoliikkeiden tekniikassa ja teki minulle toiveideni mukaiset ohjelmat: hotellihuoneessa tehtävän pikatreenin matkapäiviä varten ja kahvakuulan avulla tehtävän kotitreenin. Molemmat ohjelmat ovat kokonaisvaltaisia ja tehokkaita, liikkeet ovat juuri minulle sopivan vaativia. Hommaan ei lopulta mennyt edes niin hirveästi rahaa, kun ajattelee, mitä kuntosalin jäsenyys tai monet ryhmäliikuntatunnit maksavat.

Työrintamalla, jos oikein muistan, ei tapahtunut mitään uutta. Kehitys kehittyi. Aina vaan hullummaksi meni. Yhä enemmän sai käytää aikaa olemassa olonsa merkityksen todisteluun ja sähköisiin järjestelmiin – samaa shittii siis. Työmatkoja oli mm. Brysseliin, Berliiniin, Malmöhön, Osloon, Mollinaan, Vilnaan ja Hampuriin.Hampurissa en ollut ennen käynyt, ja siitä tykkäsin. Seppo Räty on muutenkin väärässä Saksan suhteen; se ei ole paska maa. Myös Etelä-Ruotsi oli tosi jees.

DSC00045

Kokous ei voi olla huono, jos jaloissa makaa koira – Kolin Ryynänen

Parhaimpana työmatkana on kuitenkin jäänyt mieleen käynti Kolilla kesän lopulla. Huonojen julkisten yhteyksien takia minun piti matkustaa paikan päälle edellisenä iltana ja jäädä varsinaisen työkeikan jälkeen vielä hetkeksi hengaamaan. Käytin tilaisuuden hyväkseni käymällä ilta- ja aamulenkillä Kolin mäkisissä maastoissa ja rentoutumalla pari tuntia Sokos Hotellin yhteydessä olevassa spassa. Kesällä kylpylässä sai pöllöillä melkein yksin. Siellä minä lilluin ulkoilmapaljussa maisemia katselemassa ja palkka juoksi!

Meidän gängi – Lissabon

Kesälomalla olimme Portugalissa, mikä oli myös kivaa. En osaa sanoa, kumpi oli kivempi, Lissabon vai pieni rantakaupunki Lagos. Molemmissa joka tapauksessa vietimme useamman päivän ja molemmat tulivat tarpeeseen. Olimme liikkeellä juuri oikeaan aikaan. Kesäkuun lopulla oli jo tosi lämmintä, mutta suurimmat turistilaumat eivät olleet vielä saapuneet apajille. Muito bem!

Vatsa sisään, rinta ulos – espoolaisrouva uima-altaalla

Vaikka kesällä olin pitkään todella kipeänä, on juoksuvuosi ollut kuitenkin varsin tyydyttävä. Mitään pitkiä treenitaukoja ei ole ollut, ja marraskuussa päätin viimein alkaa treenata maratonille. Välillä on ollut usko koetuksella, lähinnä erilaisten pikku vaivojen takia. On ollut kipeytynyttä pohjetta, plantaarifaskiittia ynnä muita kolotuksia. Nyt kuitenkin näyttäisi siltä, että olen löytänyt niihin hoitokeinot. Siitä olen erityisen ylpeä, että olen juossut koko syksyn kiltisti yksin ja kitisemättä. Puolisoni polvi nimittäin kipeytyi loppukeväällä ja kesäkuun lopussa se leikattiin. Toipuminen on ollut hidasta, joten hänen kanssaan en ole juossut yhtään lenkkiä yli puoleen vuoteen. Koska minä olen juossut paljon ja hän vähän, kotityöt ovat jälleen kasautuneet hänelle. Nothing ever changes.

DSC00444

Ottotauko – Kuopio

Jos vuodesta voi jotain summata, niin sen, että varsin tasaista ja yllätyksetöntä on ollut. Arki on ollut sitä samaa vanhaa, ihan hyvää sinänsä, mutta ehkä vähän tylsää. Mutta se on ihan ookoo, että kaikki on ihan ookoo.

Lopuksi vielä tiedote alkaneelle vuodelle: ei uusia kujeita näköpiirissä.


Jätä kommentti

Maaliskuu-blääh

IMG_20150308_131121

Mitä tehdä, kun ulkona näyttää tältä? Brunssilla ei voi jatkuvasti istua, eikä koko ajan jaksa lukea kirjoja. Kuva on muuten otettu Leppävaaran Peroba Cafén erkkeri-ikkunasta. Kiva, espoolainen brunssipaikka ja kahvila.

Meillä tuli kotona kiistaa siitä, kumpi on pahempi, maaliskuu vai marraskuu. Minulle maaliskuu on aina ollut inhokkikuukausi numero yksi. Maaliskuussa on olevinaan kevät jo alkanut, vaikka oikeasti on kylmää, märkää, harmaata, rumaa ja likaista. Valon määrä on lisääntynyt, mutta lumen alta paljastuu vain roskia, hiekkaa, koiran jätöksiä ja mädäntyneitä lehtiä. Marraskuun pimeys on armollisempaa.

Kun maaliskuusta on päästy, alkaa huhtikuu. Katupölyä, siitepölyä, silmiä kirvelevää auringonpaistetta, kevätväsymystä, työkiireitä, likaisia ikkunoita ja juhlapyhistä pitkäveteisin: pääsiäinen. En todellakaan ole kevätihminen. Muista vuodenajoista pidän ja odotan niiden alkamista innolla. Kesään, syksyyn ja talveen liittyy kaikenlaista mukavaa tekemistä, mutta keväälle sellaista on vaikea keksiä.

Muutama viikko sitten varauduin tähän alkaneeseen koitokseen tekemällä Pinterestiin kevätkuukausille mukavan to do -listan. Sieltä sitten vaan poimimaan mukavaa tekemistä. Eilisaamuna oli hetken melkein kaunista, joten lähdimme viemään Keskuspuistoon suunnistusrasteja seuran harjoituksia varten. Koiran onnellisuus metsäyhteislenkistä tarttui kaikkiin. Ja metsä on kaunis keväälläkin – tarkemmin ajateltuna metsä on aina kaunis. Se on suorastaan liikuttavan turvallinen ja rauhoittava paikka.

Suosittelen.

IMG_20150308_130222

P.S. Eilen joku ehti jo kommentoida, että koira on pidettävä tähän aikaan vuodesta kiinni. Totta. Puolustukseksemme sanottakoon, että koira oli vapaana vain metsäisimmät pätkät, joissa talutushihna tarttui puihin ja risuihin. Lisäksi se juoksi koko ajan letkassa ”isinsä” kannoilla ja ”maminsa” silmien alla – meidän tulkintamme mukaan oli lain vaatimalla tavalla välittömästi kytkettävissä.


Jätä kommentti

Uusi vuosi saa tulla

vaahteranlehti

Kirjoitin jokunen päivä sitten tavoitteista ja unelmoinnista, jotka molemmat koen aika haastaviksi asioiksi. Siihen on tietysti syynsä. Niin kuin edellisesti postauksesta kävi ilmi, ensimmäinen ongelmani on se, että kuvittelen, että päätösten pitäisi mennä kerralla oikein ja olla pysyviä, vaikka usein riittäisi pelkkä oikean suunnan ottaminen. Matkan varrella selviää kyllä, pitääkö kurssia vaihtaa, tavoitetta tarkentaa ja menetelmiä terävöittää.

Joustamattomuuden lisäksi olen aika mukavuudenhaluinen, äärimmäisen realistinen (unelmat, hah!), en kaipaa mainetta tai mammonaa, eikä minua todellakaan ole kasvatettu tavoittelemaan kuuta taivaalta, vaan pyrkimään hiljaiseen ja vaatimattomaan elämään, jossa palkkio tulee uutterasta puurtamisesta, kohtuullisesta elämänlaadusta ja valtion kirstuun kolahtaneista veroeuroista… noin niin kuin kärjistetysti! Henkisiä esteitä tavoitteiden asettelun tiellä siis piisaa. Mutta onneksi minulla on myös lähisukulaisissa varoittava esimerkki siitä, mitä käy, kun jämähtää keski-ikäisenä paikoilleen, ei opi enää mitään uutta, haasta itseään tai laajenna maailmankuvaansa.

Tämän pelotteen voimalla aion siis käydä taistoon omia henkisiä esteitäni vastaan. Vuosi 2013 oli hyvää harjoittelua, sillä aloitin minulle helpoimmasta ja tutuimmasta eli liikuntaan liittyvistä tavoitteista. Juoksin parissa urheilutapahtumassa ja olin päättänyt juosta vuoden aikana tuhat kilometriä. Harjoittelu oli oikeasti hyödyllistä. Ensinnäkin opin sen, että tulostavoitteet eivät ole ”mun juttu”. Juoksutapahtumissa pääsin molempiin tavoiteaikoihin, vieläpä ihan reilulla marginaalilla, mutta en voi sanoa saaneeni siitä sen kummempia kicksejä. Älkää ymmärtäkö minua väärin; minulla on todella vahva kilpailuvietti. Rakastan ohitella lenkkipolulla, niitata itseäni hitaammat loppukirissä jne, mutta johonkin keskinkertaiseen aikatavoitteeseen pääseminen ei anna minulle yhtään mitään. Kilometrimääräinen tavoite minua sen sijaan motivoi läpi vuoden. Tämäkin on hyvä havainto; tulostavoitteita paremmin minulle sopivat tehtävätavoitteet, joista jokainen on yksi askel johonkin suuntaan. Näin tuloksiakin syntyy ikään kuin pyytämättä ja yllättäen, eikä niistä tarvitse ottaa turhaa stressiä.

Mutta nyt sitten niihin tulevan vuoden tavoitteisiin:

1. Terveellisemmät ruokailutottumukset. Syöminen on ehdottomasti terveellisyyspyrkimyksissäni suurin kipupiste. Olen armoitettu herkkusuu, ehkä vähän tunnesyöppö, verensokerini nousee ja laskee nopeasti, eikä vatsani todellakaan kestä mitä vaan. Olen vakuuttunut siitä, että jos söisin paremmin, voisin paremmin. Huonoista tottumuksista irtipääsemisen pitäisi olla helppoa, koska pidän terveellisestä ruoasta enemmän kuin epäterveellisestä, mutta suunnittelemattomuus ja laiskuus ajavat minua mussuttamaan nälkääni suklaata ja pullaa. Asia korjaantuu, kun pidän huolta siitä, että työpaikalla minulla on aina välipalatarpeita mukana.

2. Liikunta jatkuu. Liikunnallisten tavoitteiden asettelu on hankalaa. Juoksemisesta on jo tullut tapa, eikä minun normaalisti tarvitse houkutella itseäni ulos. Tavoitteena on siis jatkaa kuten tänä vuonna, mutta lisätä ohjelmaan kerran kuussa yli 20 km lenkki. Lisäksi kroppani kaipaa säännöllisempää lihaskuntoharjoittelua, joten kuntosali tai funktionaalinen harjoittelu vähintään kerran viikossa tulee myös ohjelmaan. Eikä mitään lussuilua tyyliin ”teenpä vähän vatsalihaksia lenkin jälkeen” – vaan kunnon kokonaisvaltainen treeni. Tästä olen toistaiseksi aina lipsunut.

3. Ystävien tapaaminen. Tiedetään, tämän ei pitäisi olla kenenkään tavoitelistalla. Enkä jaksa selitellä asiaa sen enempää. 2014 tapaan rakkaimpia ystäviäni vähintään kerran kuussa, mieluiten kahdesti, eikä lounastreffejä lasketa!

4. Hauskanpito. Toinen todella tyhmä-mutta-ah-niin-tarpeellinen lupaus. Sekä mieheni että minä ollemme synnynnäisiä kotitossuja. Elämämme on niin täynnä kaikkea, mitä ”pitää” tehdä, ettemme oikein osaa suunnitella asioita, joita ”saa” tehdä. Lupaan, että me oman elämämme ankeuttajat teemme kodin ulkopuolella jotain mikä on vain ja ainoastaan kivaa ja hauskaa muttei millään muotoa välttämätöntä vähintään kerran kuussa.

5. Opiskelu. Tämä on niin hankala kysymys, etten uskalla asettaa muita tavoitteita kuin että menen oikeaan suuntaan. Baby steps, baby steps. Ja kaikki opiskelu on hyvää opiskelua, olipa kyse arabiasta, valokuvauksesta, ruotsista tai kännykän käyttöohjeesta.

6. Loma. Vuonna 2014 pidän lomaa. Loman käyttäminen kodin remontointiin ei ole lomaa.

7. Töllötön tammikuu. Minulla on aina ollut hieman hankala suhde television katseluun. En nimittäin oikein osaa rajoittaa sitä. Elin monta onnellista vuotta ilman telkkaria, mutta nyt kun huushollissa on taas töllö, on homma jälleen lipsahtanut liikakatselun puolelle. Tällä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, tuleeko tyhmätoosasta jotain katsomisen arvoista vai ei. Tammikuustakaan ei tule täysin televisioton, mutta ainakaan en töllötä toosaa koko iltaa ja nukahda sen päälle sohvalle. Vain harkittuja ohjelmia – liikenevän ajan voi sitten käyttää vaikka lukemiseen, opiskeluun, hauskanpidon suunnitteluun ja lomasta haaveiluun!

Hyvää ja onnellista vuotta 2014!


2 kommenttia

Juoksen, olen siis olemassa?

Puhun paljon juoksemisesta, ja juoksujuttuni tulevat varmasti monelta jo ulos korvista. Muutama onkin kysellyt, miksi  juoksen. Tähtäänkö johonkin, mitä tavoittelen, aionko juosta maratonin? Aloin pohtia asiaa ja listata mielessäni syitä siihen, miksi harrastus tuntuu hyvältä.

run releases

1. On ihan kiva, että pariskunnilla on jotain yhteistä

Olen aina juossut (ja harrastanut muita kestävyyslajeja) vähän, mutten oikeastaan sitten alakouluiän mitenkään tavoitteellisesti. Taustalla oli siis rakkaus hikeen, endorfiineihin, salpautuvaan hengitykseen ja erityisesti oman väsymyksen voittamiseen. Aloin kuitenkin juosta enemmän vasta tavattuani nykyisen mieheni, intohimoisen juoksijan. Lenkille on paljon helpompaa lähteä, kun on joku, jonka kanssa juosta ja joka tsemppaa sen sijaan että keksisi tekosyitä olla juoksematta. Bonuksena yhteinen harrastus lähentää. Ja jos ei ole muuta puhuttavaa, niin aina voi puhua juoksusta. Tai katsoa sitä telkkarista.

2. Juoksu on halpaa, helppoa, ekologista, tehokasta… ja sopii erakkoluonteelleni

Juoksun yksinkertaisuus on kaunista: Juoksu sopii mitä parhaiten kiireiseen arkeen, koska juokseminen ei katso aikaa tai paikkaa. Lenkkivermeet päälle, ovesta ulos ja juoksemaan. Sopii jokaisen kalenteriin. Varusteet saa helposti minne tahansa mukaan. Juokseminen lienee myös yksi vähiten saastuttavista urheilulajeista. Tehokkuutta rakastavana ihmisenä pidän myös siitä, että juostessa jokainen hetki on treeniä. Juostessa ei huilata alamäissä, jonoteta tai kuunnella ohjeita. Juostessa juostaan. Ja mikä parasta, juoksija ei tarvitse joukkuetta, salivuoroja, pukuhuonetta, saunailtoja tai turnauksia. Juoksija saa olla yksin omien ajatustensa kanssa ja keskittyä sisäiseen zeniinsä.

allyouneed

3. (Pitkässä) juoksussa kehittyy

Tähän ikään tullessa kehittymisestä on tullut asia, jota ei ihan joka päivä pääse kokemaan. Päinvastoin, usein tuntuu siltä, että elämä junnaa paikallaan ja päätään saa lyödä seinään kerta toisensa jälkeen samojen ongelmien äärellä. Juoksu on laji, jossa ei voi huijata. Tulokset ovat (jos siis niitä mittailee) silmiesi edessä, kilometreinä, harjoituskertoina, sykelukuina, minuutteina ja lopulta pk-lenkin keskivauhdin vaivihkaa tapahtuvana kasvuna. Jiihaa! Kova harjoittelu siis myös palkitsee. Oikeanlainen treenaaminen näkyy väkisinkin tulosten paranemisena. Tämä on minusta aivan kauhean lohdullista maailmassa, jossa kovimmatkaan ponnistelut eivät aina tuota muuta kuin karvaan pettymyksen.

numbers

4. Eipä tässä enää nuorruta

En ole vanha (tänään 36), mutta en enää niin nuorikaan. Omasta kunnosta, terveydestä ja hyvinvoinnista on syytä kiinnostua viimeistään nyt. Haluan olla eläkkeelle jäädessäni vielä simpsakka tyttönen, joten tulevaisuuteen kannattaa satsata nyt, kun se on vielä helppoa. Juoksukuntoani pystyn nostamaan ongelmitta ainakin neljäkymppiseksi saakka. Kyselijöille tiedoksi, että aion olla 40-vuotiaana elämäni kunnossa ja juosta maratonin mieluiten reilusti alle neljän tunnin. Ugh. Hatunnosto vaan eilen MM-maratonissa hopealle tulleelle 37-vuotiaalle Valeria Straneolle! Kokeilin keväällä juosta muutamassa juoksutapahtumassa, mutta en oikein innostunut niistä. Ihan kivaahan se oli päästä tavoiteaikoihinsa, mutta tärkeämpää minulle on liikunta elämäntapana, fyysisen ja henkisen hyvinvoinnin ylläpitäjänä. (Jälkihuomautus: Anteeksi, valehtelin vahingossa! On minulla tavoitteena juosta tänä vuonna 1000 km.)

Straneo

5. Juoksu koukuttaa

Runner’s high on totisinta totta. Endorfiinipölly se vasta on mukava tunne. And it’s all legal.

runnershigh

 6. Juoksu putsaa pään

Mainitsinhan jo henkisen hyvinvoinnin? Tiukan lenkin jälkeen paskinkin olo on parantunut, näin se vaan on. Juostessa on aikaa pohtia ratkaisuja ongelmiin, ja usein parhaat oivallukseni tulevatkin juuri rauhallisilla lenkeillä. Jostain syystä juokseminen rauhoittaa, antaa luottamusta ja nostaa itsetuntoa.

antidepressant

Oikeasti tietenkin haluaisin vain Ivet Lalovan pyllyn. Espoo on muuten loistava paikka harrastaa juoksua :).

Kuvat kaapattu Pinterestin juoksuintoilijoiden sivuilta. Valeria Straneon kuva EPA / yle.fi.


Jätä kommentti

Raskas päätös lomalle

Himpe juoksee_1

Maastoa sieltä helpoimmasta päästä.

Saimme idean juoksuvaelluksesta jo joskus viime talvena. Muistaakseni totesin vain, että haluaisin joskus juosta metsässä vähän pidemmän lenkin ilman aikatavoitteita ja kiirettä minnekään. Kävellen patikointikin on kivaa, mutta miksipä sitä kävelemään, kun voi juokstakin? Tulee rankempi treeni ja ehtii näkemään enemmän. (Tämä ei tietenkään pidä ihan tarkalleen ottaen paikkaansa, koska juostessa ei paljon ehdi maisemia katselemaan, ainakaan tällainen harjaantumaton menijä.)

Juoksuvaellukselle luonteva kohde oli Nuuksion kansallispuisto, koska se on lähellä ja koska siellä on paljon polkuja helpottamassa etenemistä. Eikä maisemissakaan varsinaisesti mitään vikaa ole.

Pitkä Saarijärvi

Matkaan lähdimme Haukkalammelta, mistä suuntasimme länteen päin kiertelemään läheiset lammet. Sieltä jatkoimme Kattilaa kohden. Kattilasta palasimme etelään muutaman umpeutuneen polun, suon ja tiheikön kautta…

Pientä sydämentykytystä aiheutti alkumatkasta miehen jalan vierestä livahtanut rantakäärme tai vaskitsa. Suomen luonnon suurimpia petoja, ihmisiä, ei juuri matkan varrella näkynyt aivan Haukkalammen ja Kattilan lähialueita lukuun ottamatta. Juoksijoita vastaan tuli ainoastaan yksi, joka tervehti meitä iloisesti ja kyseli, olemmeko osallistumassa elokuun lopussa järjestettävään Nuuksion polkujuoksumaratoniin. No, eipä olla. Tapahtuma kuulostaa kyllä oikein kiinnostavalta, mutta 42,2 km poluilla olisi minulle tässä kunnossa turhan heviä settiä. Sitä paitsi osanottajalistakin näyttää olevan jo täynnä.

Varusteina meillä oli juomareppu, Nuuksion retkeilykartta, pari energiapatukkaa ja normaalit juoksuvermeet. Aikaa metsässä kulutimme 2 tuntia 37 minuuttia, vaikka kilometrejä ei tullut kuin 13,6. Pidimme juoma- ja vilvoittelutaukoja sekä pysähdyimme välillä nauttimaan luonnonantimia. Tarkoitus ei siis ollut lähteä painamaan päät punaisena ja sykkeet taivaissa.

Eväät

Raw-Bitet lähtivät kokeiluun Partiohaitan kassalta juomarepun ostamisen yhteydessä. Hyviä olivat. Luomuva.

Mustikat kämmenellä

Reitin varrelta löytyi aivan holtittoman isoja mustikoita. Ja niitä oli paljon! Hakekaa ihmiset ihmeessä superfoodinne mieluummin metsästä ilmaiseksi kuin kalliilla kaupasta.

Kuumasta säästä ja maaston ajoittaisesta vaikeakulkuisuudesta johtuen lenkin jälkeen olo oli rennosta menosta huolimatta sellainen, että tiesi juosseensa. Siihen tunteeseen on hyvä päättää loma – huominen kahdeksan tunnin toimistovuoro tuntuu siten edes hieman kevyemmältä.

Himpe ui_1

Pulahdus kotimatkalla Nuuksion Pitkäjärveen kruunasi reissun. Ihanan vilvoittavaa rasittuneille jaloille.


Jätä kommentti

Kepillisellä keskuspuistossa

toku 045

Kato, mummi, täällä mää ny pissin! Mami kertoi, että haluaisit enemmän juttuja ja kuvia minusta! Mää oon Keskuspuistossa. Mieti, mummi, Keskuspuistossa!! Ihan ku Nyy Jookin hienostokoirat!

Kaikissa maailman cooleimmissa kaupungeissa on frendien kans chillailuun ja tyylikkäänä näyttäytymiseen tarkoitettu keskuspuisto. Sellainen löytyy New Yorkista, Sydneystä ja luonnollisesti myös Espoosta. Harva ei-espoolainen vain tietää keskuspuistomme olemassa olosta mitään. Siksipä katsonkin velvollisuudekseni sivistää teitä, rakkaat lukijat.

toku 034

Mummi, tässä mää olen tälläsen paskaojan äärellä. Näin kerran, ku yksi setteri syöksy tonne rypemään, mutta mää en pyhäkenkiäni kastele.

Rusetinmuotoinen Espoon keskuspuisto on metsistä, niityistä, kallioista ja soista koostuva luonnontilainen alue Espoon keskellä. Noin 880 hehtaarin kokoinen keskuspuisto on Espoon toiseksi suurin yhtenäinen luontoalue Nuuksion kansallispuiston jälkeen. Espoon kaupunki kertoo sivuillaan, että tavoitteena on tuoda esiin keskuspuistoa tärkeänä liikuntapaikkana lähiseudun asukkaille sekä vaalia sen luonto- ja kulttuuriarvoa kehittyvän yhteiskunnan puristuksessa. Näihin tavoitteisiin on lähiasukkaan helppo yhtyä.

toku 023

Mummi, tää kuva nyt on vaan joku tämmönen. Mami otti sellasenkin kuva, jossa olin mää ja sit noita kasveja, mut se väitti, että tää oli muka parempi. Mummi, eihän oo, eihän?

Mielestäni keskuspuisto on kauneimmillaan juuri näin alkukeväästä. Valkovuokkojen jälkeen räjähtävät kukkaan kielot.

toku 057

Mami sano, et nää on rentukoita. Mää kuulin eka, et renttukoira ja loukkaannuin vähän. Mami tuntee tän kasvin, ku mummi sää oot kuulemma opettanu sille silloin, ku se oli pieni. Nyt mun mami on aika iso!

Keskuspuiston ensimmäinen luontoportti, Sunan Huuhkajaportti, avattiin viime keväänä. Portteja ja infotauluja tulee puistoon jatkuvasti lisää. Alla olevassa kuvassa on vähän erilainen infotaulu, joka kertoo taustalla (heikosti) näkyvästä Tuomarilan Urheilijoiden 1940-50-luvuilla käytössä olleesta hyppyrimäestä.

toku 022

Tosta mäestä on jotkut isot pojat hypännyt joskus tosi kauan aikaa sitten.

Puiston laidalla on kasvimaapalstoja, ihan niin kuin muuallakin pääkaupunkiseudulla. Kyllä se espoolainenkin osaa peltonsa kyntää ja vakonsa valita!

toku 020

Nää on jotain viljelypalstoja, mut en mää niin näistä välitä. Vihannekset on yleisesti ottaen aika pahoja, eikä mami anna mun ees mennä tonne pissimään ja tonkimaan. Tylsä paikka.

Keskuspuistossa järjestetään jos jonkinlaista luontoretkeä, ainakin perheille suunnattuja juttuja näyttäisi olevan tarjolla tämänkin kesän aikana useita. Tänne vaan tutustumaan! Alueella on kuntoradan lisäksi kattava sorapolkuverkosto, jota pitkin voi polkaista pidemmänkin matkan takaa luonnon ihmeitä hämmästelemään. Mies käski myös kertoa, että koko alue on (suunnistus)kartoitettu, ja suunnistustoiminta on alueella vireää. Eli jos jollain sattuu olemaan viehtymystä rastien perässä hikipäässä metsässä laukkaamiseen, niin täällä on kuulkaas siihenkin hullutukseen mahdollisuus monta kertaa vuodessa!

toku 050

Taas noita kukkia ja jotain puita. Kaikkien juurelle ei pissaa riittänyt, vaikka yritin kyllä tiristää kepin kuivaksi. Mua vähän harmittaa, kun en oo tässäkään kuvassa, mut, mummi, kyl mää keskuspuistossa tykkään kulkee oli kamera mukana tai ei. Pääsis vaan useemminki! Aika usein ne ei ota mua mukaan, ja silloin tulee paha mieli.

Itse olen puistoa hyödyntänyt lähinnä lenkkeily- ja koiranulkoilutusmielessä, mutta miksei sinne voisi polkaista joskus perheen kanssa piknikille tai hankkimaan villiyrttejä kevätsalaattiin. Joskus mietimme, että keskuspuistossa voisi järjestää Espoo Country Runin, Helsinki City Runia edullisemman ja vähäväkisemmän juoksutapahtuman… kunnes huomasimme, että Keskuspuisto-Olari kierros on jo olemassa.


Jätä kommentti

Hiki haisee ja homma käy!

Siinä missä 18 000 juoksijaa hikoili eilen HCR:ssa, oli meillä Espoossa tänään tilaisuus osallistua pieneen mutta sitäkin sympaattisempaan juoksutapahtumaan: Keskuspuisto-Olari kierrokseen, joka järjestettiin tänään 20. kertaa. Juoksutapahtuman järjestivät Olarin Tarmo -77 ja Espoon Akilles.

Vastoin yleistä käsitystä espoolaisrouvatkin hikoilevat – toiset enemmän ja toiset vähemmän. Mieheni mukaan eräät saattavat joskus haiskahtaa myös muilta luonnontuotteilta. Oma suoritus meni odotettua paremmin, mikä tietysti tuntuu hyvältä. Viimeksi olen tainnut juosta kilpaa lukion liikuntatunnilla, joten kisa sai vatsanpohjan kipristelemään.

En ole mikään massatapahtumien ystävä, joten tällaiset pienet ja perinteikkäät kylätapahtumat sopivat minulle paremmin kuin hyvin. Mikä parasta, kun tapahtuma järjestetään Helsingin ulkopuolella, paikalla ei ole trendikkäitä hipstereitä (koska itsejärjestettävät tapahtumat ovat viileesti cool), vaan ihan taviskansaa aivan pikkulapsista ikäihmisiin. Ei ole tungosta eikä tarvitse huolia, jos on huono tukkapäivä. Tunnelma on leppoisa, ja mieltä lämmittää nähdä kylmäksi luonnehditussa kotikaupungissaan positiivista yhteisöllisyyttä ja yhdessä tekemisen meininkiä.

Näillä mentiin

 

Kilpailunumeroni voitti arvonnassa pipon – voi tätä onnen päivää!