Elämäni espoolaisrouvana

Stereotyypin murtamista ripauksella (itse)ironiaa. Pitkään haudutettuna.


Jätä kommentti

Tammikuun valitut palat

dsc02426

Lokakuussa yritin viritellä käyntiin viikottaista postausta eteen tulleista jollain tapaa huomionarvoisista asioista tai ajatuksista. Yritys oli tietysti tuomittu epäonnistumaan, koska en jaksa blogata joka viikko. Nyt yritän samaa, mutta kuukausisyklillä.

dsc02425

Tammikuu 2017 jää historiankirjoihin kuukautena, jolloin tapasin melkein joka viikko jotain ystävääni. Se on tosi harvinaista, vaikka ystäviä on ihana nähdä. Kummityttöni äidin kanssa kävimme eräänä perjantai-iltana jopa drinkeillä ja ravintolassa syömässä. Gastro Café Kallio oli minulle uusi paikka, johon ei todellakaan tarvinnut pettyä. Perusasiat olivat kohdallaan eli ruoka hyvää, viinit harkiten valittuja ja erityisesti hinnat olivat tasoon nähden varsin kohtuulliset. Sen lisäksi paikassa oli sitä jotakin: kivaa musaa, leppoisa tunnelma, sopiva valaistus, miellyttävä akustiikka ja ystävällinen henkilökunta. Erittäin jees.

dsc02434

Kiinnostavin YLE Areena -löytö oli afrikkalaisen musiikin nykysuuntauksista kertova kuusiosainen sarja Fonko. Olen toistaiseksi katsonut vain Nigeriasta ja Senegalista kertovat jaksot. Sarja on enää reilun viikon ajan nähtävissä, joten kiirettä pitää! Sen lisäksi että sarjan aihe on kiinnostava, sitä katsellessa tuli hyvä mieli. Moni sarjassa esiintyvistä muusikoista on ollut ylpeä kotimaastaan ja halunnut tehdä jotain kotimaansa ja kansansa hyväksi Afrikasta käsin, afrikkalaisin voimin. Omassa Afrikka-kokemuksessani yksi ahdistavimmista asioista oli se, ettei oikein kenelläkään tapaamallani afrikkalaisella tuntunut olevan mitään yritystäkään vaikuttaa yhteiskuntaan. Pääosa jengistä halusi vain pois. Senegal-jaksossa on vahvasti esillä varsin erilainen ajattelutapa.

dsc02437

Yhtenä perjantaina kävimme viikonlopunaloituskahvilla Nokkalan Majakassa, jolle annan kivoin espoolainen uutuus –tittelin. Paikka on kuulemma ollut välillä tungokseen saakka täynnä. Postauksen kuvat ovat Majakalta ja sen ympäristöstä. Etelä-Espoossa merellisyys on totisesti valtti. Asiantuntija-arvion paikasta voitte lukea NYT-liitteestä.

Kuukauden paras ilmiö, kuten arvata saattaa, on linnunlaulu. Murosen Karia lainaten: ”Aa että”.

dsc02441

Tallenna


Jätä kommentti

Viikkokatsaus: Ruokaa, töllöä ja toiletteja

Viikko meni taas yhdessä hujauksessa. Maanantaina olin vapaalla, joten olin ennakoinut, että maanantaista tulee viikon paras päivä. Ei todellakaan tullut, olin suunnitelmien kariutumisesta johtuen kiukkuinen kuin ampiainen. Mutta ei siitä sen enempää.

Espoolaisen kulinaristin näkökulmasta viikon paras uutinen oli se, että Sandro tulee Espooseen. Ravintolatarjonta on kotikaupungissa aivan luokattoman huonoa. Vain espoolainen (tai toinen mualainen) voi ymmärtää, miten iloinen asia on, kun alle 15 km päähän avataan puolen vuoden päästä ravintola, joka ei ole ketjumesta tai räkälä-pitseria.

img_20161015_094553

Elämäni ensimmäinen munakoisokeitto. Hyvää oli, kiitos! Sopan pinnasta heijastuu pala oululaista taivasta. #100uuttakokemusta #100newexperiences

Viikon paras dokumentti oli Yle Areenasta löytämäni Vogue – muotitoimittajien mahti. Dokumentti on varsin humoristinen. Eksentrisikin työkaverisi vaikuttaa Voguen henkilökunnan rinnalla ihan tavalliselta. Oma suosikkini oli ranskalainen muotitoimittaja Carlyne Cerf de Dudzeele. On käsittämätöntä, kuinka hän on voinut asua vuosikymmeniä USA:ssa, tehdä töitä englannin kielellä ja säilyttää silti ranskalaisen aksenttinsa sekä siihen olennaisesti kuuluvat kielioppivirheet.

Dokumentin parhaassa kohtauksessa de Dudzeele analysoi tyyliään ja Voguen kuuluisaa kansikuvaa, jossa Christian Lacroix’n haute couture -yläosa yhdistetään katutyyliin (eli farkkuihin). CDD raakkuu itsetyytyväinen vino hymy naamallaan: ”Me I love the street. I love street. I adore, adore street. Life is about mixing the thing and to be divine in the street. Voilà!” Olen CCD:n kanssa tyylistä samaa mieltä – style have no season – esimerkiksi simppeli valkoinen paita näyttää aina hyvältä, kunhan attitude ja accessories ovat oikeat. Persoonallinen tyyli rakennetaan rikkomalla ja yhdistelemällä (sen sijaan että noudatettaisiin orjallisesti jotain tiettyä tunnistettavaa tyyliä).

img_20161012_121606

Viikon paras TV-ohjelma oli Noin viikon uutiset. He keksivät viikon parhaan hashtagin #ikiomaviinagate ja esittivät vertaansa vailla olevan analyysin suomalaisesta alkoholikeskustelusta.

Viikon paras kaupunki oli Oulu, jossa käväisin pikaisesti työmatkalla. Söin viikon parhaan lounaan viikon parhaassa lounaskahvilassa, Kulttuuritalo Valven Konst o. Delissä. Kahvila sopi hyvin rauhalliseen työskentelyyn ja avoin panoulu-verkko toimi kuin unelma.

img_20161015_144243

Myös viikon paras juttu liittyy Ouluun. Oulussa opiskellut kollegani innostui kertomaan oululaisesta baarista, jonka vessanseinäfilosofiaa hän muistelee lämmöllä. Johtuuko mualaisuudestani vai mistä, mutta r-a-k-a-s-t-a-n vessanseinäkirjoituksia melkein yhtä paljon kuin sananmuunnoksia. Voisin viettää helposti päivän Porthanian vessassa röhöttelemässä keskenään keskusteleville teksteille. Mielestäni siinä että on kohtalaisen sivistynyt, ei ole mitään ristiriitaa sen kanssa että pitää jutuista, jotka ovat hyvin kaukana korkeakulttuurista. Vessakirjoittelussa viehättää spontaanisuus ja se, että teksteissä ollaan ihmisen perustarpeiden ja -tunteiden äärellä, rehellisen avoimina, sopivan anarkistisina. Ilmaisu on luovaa ja kielellä leikkivää. Tekstien vuoropuhelu on nokkelaa ja usein yhteiskunnallisesti kantaa ottavaa. Vessassa meistä karisee turhantärkeys, koska kaikki käyvät siellä samoilla asioilla, olipa kyseessä kulkuri tai kuninkaallinen. Vessanseinäkirjoituksissa kiehtoo myös anonymiteetti – kirjoittaja voi olla vaikka itse presidentti tai studia generalia -luennolla käynyt seniorikansalainen Eirasta.

Parhaimmissa vessateksteissä alatyylisyys on vain sivuseikka. Olennaista ovat kansalaisaktiivisuus, luovat ratkaisut ja arjen elämäntaidot. Esimerkiksi oululaisessa baarissa yleisesti esiintyvään ongelmaan oli joku aktiivinen kansalainen puuttunut kirjoittamalla: Kuka tahansa osaa kusta lattialle, mutta ole sankari ja paskanna kattoon. Veikkaan, että tämä sekä naurattaa että vaikuttaa ohilorottelijoihin enemmän kuin asiatyylinen huomautus.

 

 


Jätä kommentti

Hengen ja ruumiin ravintoa Träskändan kartanolla

Jatkan itsepintaisesti espoolaisen kotiseuturakkauden etsimistä. Sen verran olen jo ymmärtänyt, että Espoon helmet ovat kulttuuriperintö- ja luontokohteita. Eikä se tietenkään ole mikään ihme, kun Tapiola on kaupungin ainoa kaupunkimainen alue. Siististi cooleja citypöhinöitä kannattaa siis toistaiseksi etsiskellä Helsingistä. Kaikki ne kaksi kertaa kun olen nähnyt Espoossa jotain hipsterintapaista, olen ollut lentää hämmästyksestä persuuksilleni. Yksi henkilö liikkuu todistettavasti kotini suunnalla tavarafillarilla.

Eilen oli kuitenkin palanen kaupunkikultturia tarjolla yhdessä Espoon hienoimmista kulttuuriperintökohteista. Träskändan kartanopuistossa nimittäin järjestettiin ravintolapäivän tapahtuma. Kartano on peräisin 1700-luvulta, mutta loisteliaimmillaan se on ollut Aurora Karamzinin aikaan 1800-luvun loppupuolella. Tuolloin kartanossa vietettiin ylellisiä juhlia, joihin tuli vieraita eri puolilta Eurooppaa.

IMG_20150516_185257

Monien eri vaiheiden jälkeen kartano on päätynyt Espoon kaupungin omistukseen, ja se on päässyt rapistumaan. Kartanoa ympäröi noin 32 hehtaarin puistoalue, joka on luontoarvoiltaan erittäin merkittävä. Se on suojeltu, sillä alueelta on löytynyt ainakin seitsemän uhanalaiseksi luokiteltua lajia.

IMG_20150516_185408

Kuten kuvasta näkyy, piknik-vilttinsä olisi mahtunut kartanon pihanurmikolle levittämään vielä moni muu. Ruokapisteiden ohella ohjelmassa oli ehtaa punaviherhörhöilyä: historiakierrosta, villivihannesneuvontaa, luontoretkeä, joogaa ja musiikkia. Tapahtumaan oli kuulemma haettu mallia Tampereen Pyynikiltä.

IMG_20150516_185050

Itse keskityin herkutteluun. Pink Lemonin vaunusta tilasin villivihannespiiraan, mustaherukkaraakakakkua, limemacaronin ja vihreää teetä. Leivonnaiset olivat h-e-r-k-u-l-l-i-s-i-a! Myös hinta-laatusuhde oli melko vakuuttava, sillä settini maksoi vaatimattomat 10 €. Pink Lemon on lohjalainen konditoria, jota tämän perusteella tekee mieli suositella juhlatarjoilujen tilauspaikaksi. Lisäksi ostin Mongolian-matkaa varten varoja kerääviltä seurakuntanuorilta mongolialaisia taikinapalleroita, mutta niitä ei voi varsinaisesti sanoa kulinaristiseksi kokemukseksi. Hortoilu eli villivihannesten ja -yrttien hyödyntäminen ruoanlaitossa kiehtoo – saa nähdä, saanko asian suhteen mitään aikaan, vaan jääkö se samanlaiseksi epämääräiseksi kiinnosteluksi kuin asiat elämässäni yleensäkin.

IMG_20150516_143321

Liikkeellä oli paljon perheitä. Moni tuli paikalle polkupyörällä, mikä on mukavaa ottaen huomioon, että olemme Espoossa. Olin jopa elätellyt toiveita pyörällä liikkujista etukäteen ja visioinut itseni ottamassa ensimmäisen Espoo Cycle Chic -otokseni. Se ei onnistunut, sillä pyöräilijät olivat sonnustautuneet käytännöllisiin urheiluasuihin – niin kuin valtaosa kävijöistä muutenkin. Suomalainen tuulipukukansa <3. Päädyin kuvaamaan oman pyöräni kevätauringossa.

IMG_20150516_185011


Jätä kommentti

Juhannussiirappia ja muita herkkuja

Tänä vuonna päätin, ettei yksikään raparperinvarsi mene hukkaan, vaan käytän niistä jokaisen luovasti perheen ravitsemiseen. Raparperi sattuu olemaan niitä kasveja, jotka puskevat joka vuosi innokkaasti esiin hoitamattomuudesta huolimatta.

Viime kesänä säilömistäni raparpereista väänsin raparperi-luumulevitteen. Tuo ripulikakan näköinen hodarin sisäpinnalla on sitä itteään. Vähän vastaavaa tavaraa saimme vegaanisella aamiaisella Berliinissä, sieltä tämä idea. Soosi on ulkonäöstään huolimatta sekä herkullista että monikäyttöistä.

P1080385

Parhaat varret säästin raparperipiirakkaan. Tykkään eniten sellaisesta raparperipiirakasta, jossa on jotain kermaviilin tapaista mukana. Piirakka hävisi niin nopeasti parempiin suihin, etten ehtinyt ikuistaa sitä. Sen sijaan laitan tähän pari muuta kuvaa juhannuksen sapuskoista.

P1080401

Jälkiruoaksi hedelmäsalaattia. Hyvää ja terveellistä.

P1080408

Investoin myös muutamaan macaronsiin, onhan juhannus vain kerran vuodessa. Näitä mustia voin suositella, maku muistuttaa hämärästi englanninlakritsia. Kyllä ruoka on e’hanaa!

Mutta palataanpa niihin raparpereihin. Viimeisistä kuivakoista varsista tein siirappia. Sitä tehdään niin, että varret keitetään kattilassa hirmuisen sokerimäärän kanssa. Ajattelin, että litkulla voisi maustaa juomia alkukesäisen raikkaan raparperisiksi. Hyvin toimi, paitsi että eihän sellainen paksu liisteri sekoitu esimerkiksi kuohuviiniin lainkaan. Testailu jatkukoon siis.

P1080452

Lopuksi vielä päivän random-juttu. Sanasta raparperi minulle tulee aina mieleen teatterin ”porinakohtaukset”. Jossain lapsena lukemassani (tai äidin minulle lukemassa) tyttökirjassa nimittäin väitettiin, että teatterissa tehdään taustaporina niin, että näyttelijät hokevat eritahtisesti ’raparperiraparperiraparperi…’ Liekö sitten totta vai tarua, vai olenko keksinyt jutun itse? En millään muista, mikä kirjasarja oli kysymyksessä, mutta samassa sarjassa päähenkilöillä oli usein pussissa suklaa-lakritsisekoitusta, josta sitten hanakasti nappailtiin energiaa päivän koitoksiin. Hmmm… Nyt kun tarkemmin ajattelen, en taida muistaa koko kirjasarjasta muuta kuin nämä ruoka-aineisiin liittyvät asiat. Herkuttelu on selvästi ollut merkityksellistä jo varsin nuorella iällä.


Jätä kommentti

Ruoka on tehty nautittavaksi

lautanen3

Televisiota tyhmänä töllöttäessäni olen tullut katsoneeksi PALJON erilaisia ruokaa käsitteleviä ohjelmia. Olen istunut (ja usein samalla syönyt) ihmetellen niin suurinten pudottajien, Jutan, rakkaiden pullukoiden, dieettien vaihtajien, masterchefien, Sukulan ja kumppanien kuin Super Nannyn kohtaamien todella omituista ruokavaliota noudattavien lasten edessä.

Samaan aikaan tosi elämässä yhä useampi ihminen noudattaa erityisruokavaliota, osa eettisistä, osa terveydellisistä syistä. Internet on pullollaan tavallisten ihmiset blogeja ja keskustelua superfoodeista, veganismista, lihaksista ja proteiinista, hormoneista, lisäravinteista ja vaikka mistä. Mediaa seuratessa tuntuu, että kansakuntamme on jakautunut karkeasti kolmeen: roskaruokaa mättäviin plösöihin, macapirtelöitään surisutteleviin terveysintoilijoihin ja vierasperäisellä ruokaterminologialla brassaileviin kulinaristi-hifistelijöihin. ”Olet sitä mitä syöt” pitää todellakin paikkansa, sillä ruoan kautta rakennetaan identiteettiä ja tunnetaan yhteenkuuluvuutta toisten saman ruokavalion valinneiden kanssa.

Pyydän heti anteeksi äskeisiä värikkäitä sanavalintojani. Tarkoitukseni ei ole tuomita tai haukkua ketään. Ruokavalio on mielestäni hyvin henkilökohtainen ja täysin jokaisen omassa päätösvallassa oleva asia. En varmasti edes kiinnittäisi huomiota erityisruokavalioihin niin paljon, ellen itsekin olisi erittäin kiinnostunut siitä, mitä ja miksi syön. Enkä varsinkaan voi tietää, mitä kaikkea kunkin valitseman ruokavalion taustalla piilee. Toki myönnän sen, että erilaiset ruokarajoitteet välillä myös ärsyttävät minua. (Jeps, yritäpä itse järjestää tilaisuus 50 hengelle gluteenittomana, laktoosittomana, vegaanisena, halalina, kosherina, kalattomana, lihattomana, karppisena, munattomana, mausteettomana, lisäaineettomana, hajuttomana, värittömänä ja mauttomana#&!/#”?*!!) Milloin ruokailusta tuli ongelma? Ja minne kultainen keskitie katosi? Olemmeko itsekkäitä ja liian hyväosaisia, jos emme enää osaa olla kiitollisia tarjotusta ruoasta?

Omat TV:n suosikkikokkini ovat Nigella Lawson ja Jamie Oliver. Molemmista välittyy aito rakkaus ruokaan, aux plaisirs du palais, kuten ranskalaiset sanovat. Kummankaan ruokafilosofia ei perustu kieltäymykseen vaan sallivuuteen. Resepteissään he korostavat helppoutta, ja erityisesti Oliver puhuu lähiruoan, eettisyyden, ekologisuuden ja terveellisyyden puolesta menemättä äärimmäisyyksiin. Ruokaa tarjotaan muille ihmisille välittämisen ja vieraanvaraisuuden osoituksena. Ruokaa ei ainoastaan rakasteta, vaan ruoalla myös rakastetaan. Tykkään!

lautanen1

Kuvissa tänä aamuna valmistamani superhelppo aamiainen: jauhottomat, maidottomat ja sokerittomat amerikkalaistyyppiset mustikkalätyt. Ensin tehdään vauvaperheille tuttu yhdestä banaanista koostuva banaanimössö. Siihen sekoitetaan yksi kananmuna ja jäisiä mustikoita. Paistetaan pannulla. Et voilà! Sunnuntain kunniaksi lisäsin lorauksen vaahterasiirappia ja kaurapohjaista vaniljakastiketta.