Elämäni espoolaisrouvana

Stereotyypin murtamista ripauksella (itse)ironiaa. Pitkään haudutettuna.


Jätä kommentti

Ohi hurahtanut maaliskuu

DSC02460

Samaistuin tähän aasialaiseen käpälänvispaajakissaan. Toivon, että kissakin saa joskus lopettaa freneettisen käpälän ylös-alasheijaamisen ja ottaa vaikka viikon lungisti.

Inhokkikuukauteni maaliskuu on selätetty. Tämä vuosi ei ollut inholistassa poikkeus, vaan maaliskuu oli ihan sitä itteään: juoksemista paikasta toiseen, työmatkoja, alkavaa kevätväsymystä ja kaappiensiivoushulluutta sekä odottelua, että ”kohta helpottaa”.

Tarkastin juuri kalenterista, ettei maaliskuussa todellakaan ollut yhtään kaveritapaamista. Kun työ on melko sosiaalista luonteeltaan (ja lisäksi ihmiset, joiden kanssa työskentelee kivoja), täyttää työssä käynti pitkälti sosiaalisuuden tarpeen. Se ei kuitenkaan tuuleta ajatuksia samalla tapaa kuin työnulkopuolisten ihmisten tapaaminen. Itse kuitenkin kaipaan hulinajaksoina enemmän omaa rauhaa ja kotona möllöttelyä kuin lisää sosiaalisuutta ja ihmisiä ympärilleni. Lopputuloksena voi tuntua siltä, että elämä on pelkkää työtä eikä millekään hauskalle ole aikaa.

DSC02458

Seinäkuvat ovat Essenin Unperfekthusista, joka on taiteilijoiden työtilan ja kohtaamispaikan lisäksi rento hotelli, seminaaripaikka ja kahvila-ravintola. Suosittelen!

Työmatkalokiin (jollaista en pidä) kirjautui yksi uusi kaupunki: Saksan Essen. Essen tarkoittaa kuulemma syödä. Jäin miettimään, voisiko Ranskassa olla kaupunki nimeltä Manger tai Ruotsissa Äta. Miksipä ei? Saapumispäivänä, jolloin oli muutama tunti vapaa-aikaa, sattui kaunis keväinen sää, jolloin terassilla pystyi nauttimaan myöhäistä aamiaista paitahihasillaan. Ehdin luultavasti saada muutaman ylimääräisen pigmenttiläiskän naamaani noiden noina lämpiminä hetkinä!

Loput kolme päivää olikin kylmää ja sateista.

DSC02471

Esseniläisestä kauppakeskuksesta löytyi myös tämä vanhan ajan karuselli sekä karusellieläimiä myyvä liike.

Nyt vietän viikon lomaa täällä kotimaassa. Monet kysyivät minulta, minne lähden lomalle. Vastasin siihen, että ”en mihinkään, jää kotiin siivoamaan”. Toistaiseksi olen siivonnut aika vähän, mutta suunnitellut siivousta ja muita asioita sitäkin enemmän. Olen havainnut, että siivous ei juurikaan edisty, kun tehtävät ovat sen tasoisia kuin ”pese untuvakin kauluksesta meikkivoide ja siirrä toppavaatteet varastoon” tai ”pyyhi joulukoristeista pölyt ja laita ne takaisin kaappiin”. Luultavasti joulupallot eivät ehtisi pölyyntyä, jos ne jonain vuonna saisi korjattua jo loppiaisena pois.

Blogiin on suorastaan pursuillut ideoita. Saa nähdä konkretisoituvatko ideat kevään aikana kirjaimiksi WordPressin sivuille.

Tallenna


Jätä kommentti

Viikkokatsaus: Ruokaa, töllöä ja toiletteja

Viikko meni taas yhdessä hujauksessa. Maanantaina olin vapaalla, joten olin ennakoinut, että maanantaista tulee viikon paras päivä. Ei todellakaan tullut, olin suunnitelmien kariutumisesta johtuen kiukkuinen kuin ampiainen. Mutta ei siitä sen enempää.

Espoolaisen kulinaristin näkökulmasta viikon paras uutinen oli se, että Sandro tulee Espooseen. Ravintolatarjonta on kotikaupungissa aivan luokattoman huonoa. Vain espoolainen (tai toinen mualainen) voi ymmärtää, miten iloinen asia on, kun alle 15 km päähän avataan puolen vuoden päästä ravintola, joka ei ole ketjumesta tai räkälä-pitseria.

img_20161015_094553

Elämäni ensimmäinen munakoisokeitto. Hyvää oli, kiitos! Sopan pinnasta heijastuu pala oululaista taivasta. #100uuttakokemusta #100newexperiences

Viikon paras dokumentti oli Yle Areenasta löytämäni Vogue – muotitoimittajien mahti. Dokumentti on varsin humoristinen. Eksentrisikin työkaverisi vaikuttaa Voguen henkilökunnan rinnalla ihan tavalliselta. Oma suosikkini oli ranskalainen muotitoimittaja Carlyne Cerf de Dudzeele. On käsittämätöntä, kuinka hän on voinut asua vuosikymmeniä USA:ssa, tehdä töitä englannin kielellä ja säilyttää silti ranskalaisen aksenttinsa sekä siihen olennaisesti kuuluvat kielioppivirheet.

Dokumentin parhaassa kohtauksessa de Dudzeele analysoi tyyliään ja Voguen kuuluisaa kansikuvaa, jossa Christian Lacroix’n haute couture -yläosa yhdistetään katutyyliin (eli farkkuihin). CDD raakkuu itsetyytyväinen vino hymy naamallaan: ”Me I love the street. I love street. I adore, adore street. Life is about mixing the thing and to be divine in the street. Voilà!” Olen CCD:n kanssa tyylistä samaa mieltä – style have no season – esimerkiksi simppeli valkoinen paita näyttää aina hyvältä, kunhan attitude ja accessories ovat oikeat. Persoonallinen tyyli rakennetaan rikkomalla ja yhdistelemällä (sen sijaan että noudatettaisiin orjallisesti jotain tiettyä tunnistettavaa tyyliä).

img_20161012_121606

Viikon paras TV-ohjelma oli Noin viikon uutiset. He keksivät viikon parhaan hashtagin #ikiomaviinagate ja esittivät vertaansa vailla olevan analyysin suomalaisesta alkoholikeskustelusta.

Viikon paras kaupunki oli Oulu, jossa käväisin pikaisesti työmatkalla. Söin viikon parhaan lounaan viikon parhaassa lounaskahvilassa, Kulttuuritalo Valven Konst o. Delissä. Kahvila sopi hyvin rauhalliseen työskentelyyn ja avoin panoulu-verkko toimi kuin unelma.

img_20161015_144243

Myös viikon paras juttu liittyy Ouluun. Oulussa opiskellut kollegani innostui kertomaan oululaisesta baarista, jonka vessanseinäfilosofiaa hän muistelee lämmöllä. Johtuuko mualaisuudestani vai mistä, mutta r-a-k-a-s-t-a-n vessanseinäkirjoituksia melkein yhtä paljon kuin sananmuunnoksia. Voisin viettää helposti päivän Porthanian vessassa röhöttelemässä keskenään keskusteleville teksteille. Mielestäni siinä että on kohtalaisen sivistynyt, ei ole mitään ristiriitaa sen kanssa että pitää jutuista, jotka ovat hyvin kaukana korkeakulttuurista. Vessakirjoittelussa viehättää spontaanisuus ja se, että teksteissä ollaan ihmisen perustarpeiden ja -tunteiden äärellä, rehellisen avoimina, sopivan anarkistisina. Ilmaisu on luovaa ja kielellä leikkivää. Tekstien vuoropuhelu on nokkelaa ja usein yhteiskunnallisesti kantaa ottavaa. Vessassa meistä karisee turhantärkeys, koska kaikki käyvät siellä samoilla asioilla, olipa kyseessä kulkuri tai kuninkaallinen. Vessanseinäkirjoituksissa kiehtoo myös anonymiteetti – kirjoittaja voi olla vaikka itse presidentti tai studia generalia -luennolla käynyt seniorikansalainen Eirasta.

Parhaimmissa vessateksteissä alatyylisyys on vain sivuseikka. Olennaista ovat kansalaisaktiivisuus, luovat ratkaisut ja arjen elämäntaidot. Esimerkiksi oululaisessa baarissa yleisesti esiintyvään ongelmaan oli joku aktiivinen kansalainen puuttunut kirjoittamalla: Kuka tahansa osaa kusta lattialle, mutta ole sankari ja paskanna kattoon. Veikkaan, että tämä sekä naurattaa että vaikuttaa ohilorottelijoihin enemmän kuin asiatyylinen huomautus.

 

 


Jätä kommentti

Pala rauhaa

 

DSC00681

Takana on raskas mutta tietynlaista tyydytystä tuottanut työviikko. Se meni keskisuomalaisissa paukkupakkasissa, nuorisokeskus Piispalassa Kannonkoskella. Kolme erittäin täyttä päivää 34 nuorisotyöntekijän ja nuoren aktivistin kanssa rauhanteeman ympärillä.

DSC00689

Kaikilla osallistujilla oli yhteinen tavoite: toimia aktiivisesti nuorten parissa oikeudenmukaisemman ja rauhanomaisemman yhteiskunnan puolesta. Vaikka radikaalista on tullut kirosana, ilman radikaaleja maailma ei ikinä muuttuisi. Naisilla ei olisi äänioikeutta, orjuutta ei olisi lakkautettu eikä rytmimusiikista tullut valtavirtaa. Vihapuheen ja -tekojen täyttämä maailma vaatii myös radikaalimpaa nuorisotyötä. On uskallettava olla muutakin kuin ”palveluntarjoaja” – kasvattaja, jolla on taitoja ja keinoja puuttua vähättelyyn, kiusaamiseen ja vihaan.

Lisäksi tarvitaan arvoja ja luottamusta siihen, että omalla työllä on merkitystä. Rauhaakin voi rakentaa tai jopa kursia kokoon pala palalta. En voi muuta kuin ihailla esimerkiksi niitä palestiinalaisia, israelilaisia ja ukrainalaisia, jotka epätoivoisesta tilanteesta huolimatta jaksavat uskoa tulevaisuuteen. Sitä taustaa vasten espoolaisen rivitaloyhtiön ”lumisodat” ja muut mikrokonfliktit tuntuvat höyhenenkevyiltä taakoilta kantaa.

DSC00719

Vaikka viikko oli järjettömän hektinen, sain kuitenkin parin lyhyen happihyppelyn aikana tallennettua muutaman palan Piispalan rauhaa. Onko mitään rauhoittavampaa kuin alkuillan sininen hetki tai talven lumivalkeuden keskeltä kohoavat majestettiset männyt?

DSC00722

 


Jätä kommentti

Vanhan vuoden vanhat kujeet

Nykyään on muodikasta tehdä vuoden lopussa jonkinlainen tilinpäätös ja julkistaa se koko kansalle sosiaalisessa mediassa. Pysyäkseni valtavirran pöhinöissä mukana on minunkin tehtävä sellainen. Mitä siis jäi käteen armon vuodesta 2015?

Vuoden alussa hehkuttelin yhtäkkiä lisääntynyttä vapaa-aikaa. Lopetin sivutoimiset opiskelut ja keskityin iltaisin katsomaan televisiota. Tai oikeastaan minulla oli sellainen tavoite, että laittaisin vähän useammin ja vähän monipuolisempaa ja terveellisempää ruokaa. Mitään tilastoa en ole onnistumisesta pitänyt, mutta noin näppituntumalta sanoisin, että välillä tavoitteessa on onnistuttu, välillä ei. Eli ei mitään uutta auringon alla.

Yksi syy opiskelujen lopettamiseen oli huono omatunto. Olin koko ajan kiinni kirjoissa, ja mieheni teki käytännössä paljon minua enemmän kotitöitä. Tuntui, että olen maailman huonoin vaimo ja hirveä hyväksikäyttäjä. Menneenä vuonna mieheni puolestaan oli ison osa omasta vapaa-ajastaan kiinni valmennushommissa: usein läsnä vain fyysisesti, henkisesti jossain urheilumaailmoissaan. Tämän seurauksena tein ehkä vähän enemmän (tästäkään ei ole tilastoja…) kotitöitä, mutta laatuaikaa pariskuntana ei silti ollut yhtään entistä enempää.

Yleensä olemme käyneet kerran vuodessa jossain lyhyellä yhteisellä lomalla. Tänä vuonna sellaiseen ei ollut aikaa. Talviloman tosin vietimme isolta osin kahdestaan. Tarkoitus oli viettää sitä hiihtäen. Ikävä kyllä sää Pohjois-Karjalassa oli niin lämmin, että hiihtäminen ei ollut kivaa kuin kaksi päivää. Sitten saimme suojakelistä tarpeeksemme.

Pielinen helmikuussa 2015

Miehen valmennushommista johtuen olen ollut välillä yksin kotona. Siis mitä ihmettä? Sellaista kun ei ole tapahtunut moneen vuoteen! Aluksi olin ihan fiiliksissä siitä, että voin viimeinkin elää itsekkäästi ja tehdä mitä huvittaa. No, totuus olikin vähän toisenlainen: koiran ulkoiluttaminen, päivätyöt, juokseminen, kaupassa käynti, ruoanlaitto, kodinhoito – mihinkään muuhun ei jäänyt aikaa. Se siitä itsekkyydestä. Muutaman päivän jälkeen tuli puolisoa ihan helvetillinen ikävä.

Sellainen uusi asia tapahtui viime vuonna, että investoin personal traineriin. Juoksutrainer minulla on omasta takaa, mutta tämän trainerin tehtävä oli saada minut innostumaan lihaskuntoharjoittelusta ja siinä sivussa tehdä minulle juoksua tukeva harjoitusohjelma sekä varmistaa, että teen liikkeet oikein. PT:n palkkaaminen tuntui jotenkin turhuuksien turhuudelta. ”Periaatteessa” tiedän kaiken minkä PT:kin. Sitä paitsi mitä järkeä on palkata joku treenaamaan tällaista vanhaa luuskaa? Se on niin kallistakin.

Näin jälkikäteen voin sanoa, että PT:n täsmäapu tuli tarpeeseen. Vaikka ruokavalioni on pysynyt muuten melko samanlaisena kuin ennen, ovat aamiaiseni entistä terveellisempiä ja olen alkanut kiinnittää rasvojen laatuun paljon enemmän huomiota. PT osasi myös neuvoa lihaskuntoliikkeiden tekniikassa ja teki minulle toiveideni mukaiset ohjelmat: hotellihuoneessa tehtävän pikatreenin matkapäiviä varten ja kahvakuulan avulla tehtävän kotitreenin. Molemmat ohjelmat ovat kokonaisvaltaisia ja tehokkaita, liikkeet ovat juuri minulle sopivan vaativia. Hommaan ei lopulta mennyt edes niin hirveästi rahaa, kun ajattelee, mitä kuntosalin jäsenyys tai monet ryhmäliikuntatunnit maksavat.

Työrintamalla, jos oikein muistan, ei tapahtunut mitään uutta. Kehitys kehittyi. Aina vaan hullummaksi meni. Yhä enemmän sai käytää aikaa olemassa olonsa merkityksen todisteluun ja sähköisiin järjestelmiin – samaa shittii siis. Työmatkoja oli mm. Brysseliin, Berliiniin, Malmöhön, Osloon, Mollinaan, Vilnaan ja Hampuriin.Hampurissa en ollut ennen käynyt, ja siitä tykkäsin. Seppo Räty on muutenkin väärässä Saksan suhteen; se ei ole paska maa. Myös Etelä-Ruotsi oli tosi jees.

DSC00045

Kokous ei voi olla huono, jos jaloissa makaa koira – Kolin Ryynänen

Parhaimpana työmatkana on kuitenkin jäänyt mieleen käynti Kolilla kesän lopulla. Huonojen julkisten yhteyksien takia minun piti matkustaa paikan päälle edellisenä iltana ja jäädä varsinaisen työkeikan jälkeen vielä hetkeksi hengaamaan. Käytin tilaisuuden hyväkseni käymällä ilta- ja aamulenkillä Kolin mäkisissä maastoissa ja rentoutumalla pari tuntia Sokos Hotellin yhteydessä olevassa spassa. Kesällä kylpylässä sai pöllöillä melkein yksin. Siellä minä lilluin ulkoilmapaljussa maisemia katselemassa ja palkka juoksi!

Meidän gängi – Lissabon

Kesälomalla olimme Portugalissa, mikä oli myös kivaa. En osaa sanoa, kumpi oli kivempi, Lissabon vai pieni rantakaupunki Lagos. Molemmissa joka tapauksessa vietimme useamman päivän ja molemmat tulivat tarpeeseen. Olimme liikkeellä juuri oikeaan aikaan. Kesäkuun lopulla oli jo tosi lämmintä, mutta suurimmat turistilaumat eivät olleet vielä saapuneet apajille. Muito bem!

Vatsa sisään, rinta ulos – espoolaisrouva uima-altaalla

Vaikka kesällä olin pitkään todella kipeänä, on juoksuvuosi ollut kuitenkin varsin tyydyttävä. Mitään pitkiä treenitaukoja ei ole ollut, ja marraskuussa päätin viimein alkaa treenata maratonille. Välillä on ollut usko koetuksella, lähinnä erilaisten pikku vaivojen takia. On ollut kipeytynyttä pohjetta, plantaarifaskiittia ynnä muita kolotuksia. Nyt kuitenkin näyttäisi siltä, että olen löytänyt niihin hoitokeinot. Siitä olen erityisen ylpeä, että olen juossut koko syksyn kiltisti yksin ja kitisemättä. Puolisoni polvi nimittäin kipeytyi loppukeväällä ja kesäkuun lopussa se leikattiin. Toipuminen on ollut hidasta, joten hänen kanssaan en ole juossut yhtään lenkkiä yli puoleen vuoteen. Koska minä olen juossut paljon ja hän vähän, kotityöt ovat jälleen kasautuneet hänelle. Nothing ever changes.

DSC00444

Ottotauko – Kuopio

Jos vuodesta voi jotain summata, niin sen, että varsin tasaista ja yllätyksetöntä on ollut. Arki on ollut sitä samaa vanhaa, ihan hyvää sinänsä, mutta ehkä vähän tylsää. Mutta se on ihan ookoo, että kaikki on ihan ookoo.

Lopuksi vielä tiedote alkaneelle vuodelle: ei uusia kujeita näköpiirissä.


Jätä kommentti

Katutaidetta brysseliläisittäin

Kevään kaksi kiireisintä viikkoa ja pari työmatkaa takana päin. Jälkimmäinen työmatkoista suuntautui Brysseliin, tuohon jokaisen EU-byrokraatin ykköskohteeseen. En ole ikinä oikein lämmennyt Brysselille, vaikka se on – kuulemma – oikeasti ihan kiva kaupunki.

IMG_20150331_212829

Tällä kertaa meillä oli työrupeaman päätteeksi mahdollisuus osallistua kahden tunnin katutaidekierrokselle. Oppaana toimi kaksi nuorta graffitiharrastajaa, jotka kertoivat graffiteista ja niiden tekijöistä rentoon tyyliin. Kierros oli todella kiinnostava. Vetäjillä oli tarpeeksi ensikäden tietoa aiheesta ja monta hauskaa anekdoottia kerrottavaksi.

IMG_20150331_194142

Katutaide on Brysselissä iso juttu. Bryssel on tärkeä sarjakuvakaupunki, ja katukuvassa törmääkin tämän tästä seiniin, joihin on maalattu sarjakuvaa. Meidän kierroksemme keskittyi kuitenkin graffitiin. Oppaidemme mukaan graffititaiteilija on kuin koira, joka merkkaa reviiriään jättämällä taginsä sinne missä sattuu kulkemaan. Brysselissä tagaily on sen verran hard core -hommaa, että siinä käytetään joskus jopa happoa, jottei tagiä voi pestä pois.

2015-03-31 18.31.57

Kuvan tagissa lukee ’e2k’, mikä oppaamme mukaan viittaa ranskan kielen verbiin ’éduquer’ (kouluttaa). Graffitintekijöillä on usein shokeeraavia taiteilijanimiä kuten Mad, Idiot tai Zero. Graffitin leimaaminen nuorten vihaisten miesten harrastamaksi aivotomaksi töhrimiseksi on melko kapea katsontakanta, sillä monilla tekijöillä on jotain sanottavaa. Itse pidän katutaiteessa juuri kantaaottavuudesta, huumorista ja siitä pienestä anarkismista, joka kaupunkitilan omakätiseen muokkaamiseen liittyy. Samalla se tuo taiteen koko kansan ulottuville, korkeakulttuuriksi miellettyjen taidelaitosten ulkopuolelle.

Kuvan keltainen pyörä on kuulemma uusi juttu Brysselissä. Näitä värikkäitä pyöriä on jätetty eri puolille kaupunkia ajamaan (sic!) pyöräilyn ja pyöräilijöiden asiaa.

IMG_20150329_180731

Possumaalaukseen syntyyn liittyy hauskaa spekulointia.Teos on aivan ydinkeskustassa erittäin lähellä poliisiasemaa. Itse asiassa poliisiasema on aivan kulman takana. Ensimmäisen tarinan mukaan kuva possut ovat kuolleita ja viestivät siitä, että talossa oli muinoin teurastamo. Toisen tarinan mukaan possut vain nukkuvat, millä viitataan tyhmiin poliiseihin (pigs), jotka eivät huomaa, että lähistöllä tehdään jättimäistä seinamaalausta.

Kapoiselta Rue des Chandeliersiltä löytyy hauska kohta, jossa kadun toisella puolella on arabialaista kalligrafiaa ja modernia graffitikirjoitusta yhdistelevä monikulttuurinen hybridigraffiti ja toisella puolella kaupunginosassa vuonna 1989 tapahtuneesta patjakapinasta kertova historiankirjoitusgraffiti.

2015-03-31 19.50.13

Pällistelevät turistit ovat saaneet osansa katutaiteilijoiden pilkkakirveestä. Brysselin massiivisen oikeustalon edustalla on suosittu näköalapaikka. Kaiteeseen on kirjoitettu ”tämä ei ole näkökulma” ja silmäiltävään alueeseen on piilotettu viesti, joka suurimmalta osalta jäänee huomaamatta.

2015-03-31 20.15.12

Kas, ”Hollywood”. Ehhehehe.

2015-03-31 20.36.53

Moni entinen kapinallinen on tietysti nykyisin kaupan. Alla liittotalon seinää, johon on tilattu kuva kapinoivista punikeista. Toinen maalaus puolestaan on tehty tilaustyönä baarin ikkunaluukkuihin. Alemman kuvan maalannut kaveri joutui vaihtamaan taiteilijanimensä myytyään itsensä markkinavoimille, sillä kukaan ei olisi ostanut seinäänsä hänen härskiä signeeraustaan.

2015-03-31 20.33.04

Brysselissä on hyvin tyypillistä, että kaunis yhdistyy rumaan, uusi vanhaan, eikä oikein mikään tunnu sopivan yhteen. Itse asiassa se taitaa olla kaupungin viehättävin piirre. Euroopan instituutioiden kotipaikassa paikalliset eivät todellakaan kulje turhantärkeinä ja kovat kaulassa, vaan ovat hyvin rentoja ulkoasunsa suhteen.

IMG_20150331_203100

IMG_20150331_205657

IMG_20150331_205733

Tämä on kuulemma Brysselin vanhin katutaideteos. Sitä ei ole tehnyt kukaan nuori kapinallinen, vaan katukivetykseen kyllästynyt mummeli. Ah, ma nauran!

IMG_20150331_205510


Jätä kommentti

Vielä kerran: katsaus vuoteen 2013

Kärsin flunssasta kotona ja haudon synkkiä ajatuksia. Telkkaria en saa töllöttää, kirjaan en jaksa keskittyä, joten onni tulkoon internetistä.

Muutama tuttava on Facebookissa summannut vuotensa, ja monille näyttää tapahtuneen kauheasti kaikkea, onneksi pääasiassa hyviä asioita. Jopa mieheni, jolle ei juuri tapahdu mitään erityistä ja joka ei yleensä edes halua mitään erityistä tapahtuvaksi, keksi eilen muutaman mieleen painuneen hienon jutun viime vuodesta. Minä kuuntelin monttu auki ja totesin, että mulle ei ainakaan ole tapahtunut mitään kivaa.

Plarasin äsken tietokoneeni kuvakansioita ja totesin, että jotain kivaa ja erityistä on viime vuodestakin jäänyt mieleen. Onneksi on valokuvat, jotka todistavat, ettei kaikki ole ollut ihan niin synkkää kuin mieleni antaa ymmärtää.

Istanbul 148

Vuoden paras työmatka suuntautui Istanbuliin. Vaikka sää oli kurja, oli matka hieno: jännittävä kaupunki, hyvin räjähdysaltis poliittinen tilanne, mukavaa seuraa. Pääsimme kurkistamaan Turkin ympäristötilanteeseen ja -järjestöihin, näkemään kaupunkia usealta laidalta ja käymään keskusteluja paikallisten ihmisten kanssa. Perinteinen turkkilainen kylpylä oli mieletön. Istanbuliin haluaisin ehdottomasti palata joskus omalla ajalla. Kokemus antoi myös sopivasti perspektiiviä muutamaa viikkoa myöhemmin alkaneiden levottomuuksien seuraamiseen.

055

Parasta kotona: parvekkeella oleilu. Kesä oli pitkä ja lämmin, ja parveke saatiin maalattua ja kalustettua jo toukokuussa. Parvekkeella on nautittu kahvista ja laventelin tuoksusta aivan alkukesän ensimmäisistä lämpimistä päivistä saakka. Siellä vietettiin juhannusta, hääpäivää ja elokuun viimeistä iltaa punaviiniä maistellen ja lyhtyjen valossa tunnelmoiden. Elokuun pimenevät mutta edelleen lämpimät illat ovat aina olleet jotenkin erityisen erityisiä.

parveke_loppukesä

Parvekkeelta käsin ihmeteltiin myös kesän lukuisia rankkasateita. En tiedä teistä muista, mutta minulle on jäänyt sellainen kuva, että viime kesänä oli poikkeuksellisen monta poikkeuksellisen raskasta sadekuuroa. Tästä kuvasta minulle tulee mieleen Afrikassa kokemani muutamat sadepäivät – tunnetta lisää se, että naapurin talossa ja kuistissa on paljon länsiafrikkalaisia piirteitä.

Lompsukka 007

Vuoden söpöimmät karvatyypit. Tietenkin sukulaisten uteliaan pelokkat pikku karitsat. Pohjoiskarjalainen niitty ja ilta-aurinko, vieno bää – mitä enempää ihminen voi oikeastaan toivoa? Tässähän oikein herkistyy.

Lompsukka 065

OOTY – vuoden asukuva. Kuva-arkistoistani ei juuri päivän asu -kuvia löytynyt, joten vuoden asukuva oli helppo valita. Näissä lainahaalareissa kävin toisen veljeni vaimon kanssa tutkimassa parin mehiläispesän kuningatar- ja hunajatilanteen. Kiitos vain asianosaiselle tästä uudesta kokemuksesta. Mielenkiintoista oli!

Lompsukka 238

Vuoden yllättävin villiintyminen. Päädyimme jokunen viikko sitten vahingossa Jean S:n keikalle Turussa. Ilmeisesti aika, paikka ja tilanne olivat kaikin puolin suotuisat ja vielä biorytmitkin kohdillaan, sillä tapahtui jotain hyvin poikkeuksellista: me asialliset ankeuttajat tanssimme pikkujouluväen mukana kuin viimeistä päivää. Veikkaan, että hiki virtasi ja syke nousi saman verran kuin peruslenkillä.

jean_s

Etelänlomalla Espoossa

Jätä kommentti

Etelänlomalla Espoossa

”Hirmuhelteen” kunniaksi polkaistiin Oittaalle uimaan. Hiki virtasi, lapset kiljahtelivat, jätskijono oli pitkä kuin nälkävuosi, välillä päälle lensi hiekkaa, välillä nokkaan tunkeutui halvan deodorantin ja pesemättömien kainaloiden muodostama sofistikoitunut aromi. Jos en olisi tiennyt olevani Espoossa, olisin kuvitellut olevani etelänlomalla…


Jätä kommentti

Keidas keskellä monitasoliittymää

Istanbul 068

Istanbulin matkamme ehdottomasti omituisin tutustumiskohde oli Nezahat Gökyiğitin nimeä kantava kasvitieteellinen puutarha. Puutarha on rakennettu keskelle hämmentävää betoniautiomaata, moskeijan ja hulppeiden tornitalojen varjoon. Ympärillä voi nähdä vain moottoriteitä ja lisää kerrostaloja aina silmänkantamattomiin saakka.

Istanbul 050

Istanbul 052

Istanbul 070

Istanbul 072

Vaikka noin 15 miljoonan asukkaan Istanbulissa on viheralueita, on kaikenlainen koskematon luonto on kaupungista hyvin kaukana. Näin ollen ei ole ihme, jos asukkaiden luontosuhde on lähes olematon. Kasvitieteellinen puutarha vastaa omalta osaltaan tähän tarpeeseen tekemällä ympäristökasvatustyötä.

Koululuokat voivat tulla tutustumaan kasvilajeihin ja hoitamaan kasvimaata. Satokauden lopulla järjestetään lasten ja nuorten kanssa sadonkorjuujuhla. Myös aikuisille, mm. opettajille, on tarjolla tietoa ja koulutusta.

Istanbul 081

Kasvimaan vieressä on myös pieni ”hunajantuotantolaitos”.

Istanbul 083

Istanbul 111

Yksi puutarhan hämmästyttävimmistä ilmestyksistä on kahdesta yhteenkietoutuneesta oliivipuusta muodostunut valtava kokonaisuus. Näiden kahden yksilön rakkaus ei katso ikäeroa, sillä toisella puulla on ikää 500 ja toisella 300 vuotta. Puu on siirretty kasvitieteelliseen puutarhaan muualta, mutta silti se jaksaa kukoistaa.

Istanbul 093

Mikä mielenkiintoisinta, pääsimme tapaamaan kasvitieteellisen puutarhan perustajan Ali Nihat Gökyiğitin. Tämä sympaattinen vanha herra kertoili puutarhan synnystä ja siellä tehtävän työn tavoitteista. Kuvan kartasta näkyvät moottoriteiden väliin jäävät saarekkeet, jotka muodostavat puutarhan eri osat.

Istanbul 113

Kasvitieteellisellä puutarhalla on erinomaiset englanninkieliset verkkosivut, joilta voi lukea puutarhasta lisää. Puutarhaan on esimerkiksi mahdollista pestautua vapaaehtoiseksi.


Jätä kommentti

Kirkkaanpunaisen huulipunan syvempi merkitys

Image

Kuvassa Turkin poliittisen valtataistelun kuuma peruna

Näiden kahden ensimmäisen Istanbulissa vietetyn vuorokauden aikana on käynyt selväksi, että Turkki on hyvin voimakkaasti kahtiajakautunut maa. Vastakkainasettelu on kiristynyt maallistuneiden ja hartaiden muslimien välillä, minkä taustalla on ensin pitkään jatkunut sekularisaatio ja sitä seurannut uskonnollisen AK-puoleen (nyt noin kymmenen vuotta jatkunut) valtakausi. Itse asiassa heti lentokenttäbussista ulos päästyämme jouduimme keskelle hallituksenvastaista mielenosoitusta.

Tapaamamme nuoret turkkilaisnaiset ovat kuvailleet tilannetta ahdistavaksi. Länsimaistuneita turkkilaisia pelottaa, että hallitus tiukentaa lakeja ja alkaa luoda erilaisia pakotteita uskonnollisen elämäntavan levittämiseksi. Pelko ei ole täysin turha, sillä viimeisimpiä Turkkia koskevia Suomen valtamediat saavuttaneita uutisia on se, että Turkish Airlines on kieltänyt lentoemänniltä kirkkaan huulipunan ja kynsilakan käytön.

Turkkia huonosti tuntevan suomalaisen korvissa kielto kuulostaa lähinnä absurdilta; kuinka jokin niin turhanpäiväinen asia kuin kirkkaanpunainen huulipuna voi saada niin suuria merkityksiä, että se pitää kieltää? Kun kyselin asiasta lisää, minulle selvitettiin, ettei ongelma ole siinä, että huulipunaa/lyhyitä hameita käyttävät naiset herättäisivät yleistä paheksuntaa. Suurin ongelma on se, että miehet tulkitsevat nämä asiat kutsuksi seksiin.

Siis mitä h*elvettiä? Ongelma ei olekaan naisten huulipunassa, vaan miehissä, jotka eivät saa huulipunaa nähtyään pidettyä kikkeleitään kurissa! Kautta kalapuikkoviiksien, taidan huomenna tavoistani poiketen meikata huulet selvästi näkyviin ja motata turpaan jokaista törppösovinistia. Uskaltakaapas, niin saatte punttisalilla melko kipakaksi treenatusta äidin kädestä!

Huulipunauutinen Hesarin sivuilla


Jätä kommentti

Kohteessa

Ikävä kyllä kaikki espoolaisrouvat eivät pysty elämään miehensä siivellä. Vaikka mieheni luonnollisesti tienaa minua enemmän, ja hänen tehtävänimikkeensä päättyy sanaan johtaja, on minun lifestyleni turvatakseni hilattava itseni keskimäärin viitenä päivänä viikossa töihin.

Joskus onni potkaisee, ja pääsen toimiston sijaan suuntaamaan jonnekin muualle. Näin tapahtui myös tänä toukokuisena maanantaiaamuna.

Sarkasmi sikseen -tällä kertaa on luvassa oikeasti kiinnostava työmatka. Eka kertani Istanbulissa, josta palaan vasta lauantaina.

Istanbul_hotellin ikkuna

Näkymä hotellin ikkunasta

Jos joku nyt ajattelee, että mitä se ämmä lesottaa työmatkoillaan, niin sanottakoon, ettei matkustelulla elvistely ole tämän postauksen perimmäinen tarkoitus. Suhteeni työhön on vähintäänkin yhtä ristiriitainen kuin suhteeni espoolaisuuteen. Toisaalta pidän työtäni mielekkäänä ja kiinnostavana, toisaalta olen jatkuvasti työlle vihainen siitä, että se kurja väsyttää minut ja vien huomioni muilta tärkeiltä asioilta kuten perheeltä, ystäviltä ja omalta hyvinvoinnilta. Viimeinen vuosi on ollut niin kiivastahtinen, että vaakakuppi on painunut vahvasti negatiivisen puolelle. Olen puhunut työstä lähinnä marmattavaan äänensävyyn.

Koska en itsekään enää jaksa omaa jupinaani, yritän täällä blogissa löytää työhön liittyen jotain kiinnostavampaa jaettavaa. Ehkä kuulemme Turkista lisää, ehkä emme?