Elämäni espoolaisrouvana

Stereotyypin murtamista ripauksella (itse)ironiaa. Pitkään haudutettuna.


Jätä kommentti

Noin viikon hajatelmat

dsc02050

Eräässä blogissa, jota seuraan säännöllisesti, käydään perjantaisin läpi viikon parhaat jutut. Koska pidän konseptista, haluan kopioida sen, mutta tietenkin pysyen omalle tyylilleni uskollisena. En kerro kaupungin parhaista kuppiloista tai kulttuurielämyksistä, koska  harvoin viikolla ehdin sellaisista nautiskelemaan. Sen sijaan aion listata noin viikon ajalta parhaat hajanaiset ajatukset. Hajatelmani liittyvät useimmiten työelämään ja ihan tavalliseen arkeen. Jos Sei Shonagon tunnetaan yli tuhat vuotta syntymänsä jälkeen todella häröistä listoistaan, mikseivät minunkin levällään olevat ajatukseni voisi olla kiinnostavia?

dsc02053

Viikon paras kasvatusvinkki tuli kollegaltani. Hänen mielestään välinpitämättömän ja itseään odottaa antavan teinin tuli pyrstön alla esitettyihin vaatimuksiin voi varsin hyvin vastata ”kohta”, piinaaviin ongelmiin ”so?” ja elämää suurempiin kysymyksiin ”ihan sama”. Tämä ei kaivanne selityksiä.

Viikon paras lobbausvinkki tuli eräältä pitkään Euroopan sydämessä työskenneeltä kehäketulta. Hän oli kuulemma saanut ajamansa asian läpi toteamalla tuntemalleen vaikutusvaltaiselle pukuherralle: ”I know you can do it”. Voisin kuvitella, että vallankäyttöön tottuneen varttuneemman virkamiehen on todella vaikea vastata moiseen haasteeseen, että ”en pysty, sori siittä”. Mieluummin hän osoittaa, että näin näitä naruja vedellään.

dsc02058

Viikon paras siviilirohkeutta osoittanut teko osui silmiini Facebookissa. Joku oli bongannut Kalasatamassa iäkkäämmän naishenkilön huristelmassa potkulaudalla itsevirkatussa pinkissä viitassa, jonka selkäpuolella lukee isolla SUVAKKIHUORA <3. Arvostan.

dsc02062

Viikon parhaaseen työhön liittyvään tapahtumaan, Nuorten tieto- ja neuvontatyön kehittämispäiviin, liittyi monta parasta juttua.

Viikon paras kaupunginosa on Katajanokka eli stadilaisittain Skatta. Paras seminaaripaikka on luonnollisesti vanha Katajanokan vankila, nykyinen Hotel Katajanokka. Helsingissä on aivan liikaa paikkoja, joissa ei tule juuri koskaan käytyä. Katajanokka on niistä yksi. Seminaarin päätteeksi heitin pienen kävelyrundin aurinkoisessa syyssäässä. Ai että. Upeita rakennuksia ja Kanavaranta täynnä toinen toistaan trendikkäämpää ravintelia ja kahvilaa.

dsc02068

Viikon parhaan puheen piti tutkijatohtori Maija Lanas Oulun yliopistosta. Lanaksen esitys oli hyvä muistutus siitä, ettei syrjäytymistä pidä määritellä täältä etelästä käsin, eikä sen mukaan, kuinka monta syrjäytymisen kriteeriä arvioinnin kohteena oleva henkilö täyttää. Paperilla syrjäytynyt ihminen voi kokea olevansa tiukasti oman elämänsä keskiössä ja elävänsä hyvää elämää.

Paneelikeskustelussa esitettiin viikon paras kehitysidea Suomen hallitukselle: Olis tosi kliffaa, jos alkaisitte käyttää tutkimustietoa päätöksenteon pohjana. Ja mieluiten niin, että ette tee täysin tutkimustulosten vastaisia päätöksiä.Samassa paneelissa oli keskustelemassa ystäväni, jota kehuin jäkikäteen asiantuntevasta otteesta ja selkeästä ilmaisusta. Stereotyyppiseen suomalaiseen tyyliin arvostan ihmisiä, jotka puhuvat vähän mutta asiaa. Erityisesti vaikuttavuusviestinnässä selkeys on valttia; silloin ydinviesti ei huku ympäröivän hölinän sekaan. Sekavaan, vuolassanaiseen palautteeseeni ystäväni totesi, että hänellä on tiivistämisen taito – se olkoon viikon paras taito.

DSC02074.JPG

Viikon sykähdyttävin hetki oli ehdottomasti eilisiltainen kävely Helsingin pimenevässä illassa. Tuuli oli vielä hyväilevän leuto. Kaupungin valot loistivat kaurismäkeläisen kaihoisasti meren pinnasta. Tutkimusten mukaan arjen rutiinien rikkominen esimerkiksi tavanomaisesta poikkeavia kulkureittejä valitsemalla tekee hyvää aivoille. I totally agree!


Jätä kommentti

Pala rauhaa

 

DSC00681

Takana on raskas mutta tietynlaista tyydytystä tuottanut työviikko. Se meni keskisuomalaisissa paukkupakkasissa, nuorisokeskus Piispalassa Kannonkoskella. Kolme erittäin täyttä päivää 34 nuorisotyöntekijän ja nuoren aktivistin kanssa rauhanteeman ympärillä.

DSC00689

Kaikilla osallistujilla oli yhteinen tavoite: toimia aktiivisesti nuorten parissa oikeudenmukaisemman ja rauhanomaisemman yhteiskunnan puolesta. Vaikka radikaalista on tullut kirosana, ilman radikaaleja maailma ei ikinä muuttuisi. Naisilla ei olisi äänioikeutta, orjuutta ei olisi lakkautettu eikä rytmimusiikista tullut valtavirtaa. Vihapuheen ja -tekojen täyttämä maailma vaatii myös radikaalimpaa nuorisotyötä. On uskallettava olla muutakin kuin ”palveluntarjoaja” – kasvattaja, jolla on taitoja ja keinoja puuttua vähättelyyn, kiusaamiseen ja vihaan.

Lisäksi tarvitaan arvoja ja luottamusta siihen, että omalla työllä on merkitystä. Rauhaakin voi rakentaa tai jopa kursia kokoon pala palalta. En voi muuta kuin ihailla esimerkiksi niitä palestiinalaisia, israelilaisia ja ukrainalaisia, jotka epätoivoisesta tilanteesta huolimatta jaksavat uskoa tulevaisuuteen. Sitä taustaa vasten espoolaisen rivitaloyhtiön ”lumisodat” ja muut mikrokonfliktit tuntuvat höyhenenkevyiltä taakoilta kantaa.

DSC00719

Vaikka viikko oli järjettömän hektinen, sain kuitenkin parin lyhyen happihyppelyn aikana tallennettua muutaman palan Piispalan rauhaa. Onko mitään rauhoittavampaa kuin alkuillan sininen hetki tai talven lumivalkeuden keskeltä kohoavat majestettiset männyt?

DSC00722

 


Jätä kommentti

Vähemmän valittamista, enemmän välittämistä

Valkokaulus

Valkokaulusbyrokraatti – onko se edes ihminen?

Juuri ennen joulua olin flunssassa kokonaisen viikon, jolloin minulla oli aikaa selailla netissä kaikenlaista epäoleellista kuten ravintola-arvosteluja ja myynnissä olevia asuntoja. Tein sen virheen, että luin myös muutamia kommenttiketjuja näiden juttujen alta. Kaikki ravintola-arvostelut oli tehty väärin, jokainen myytävä asunto oli liian kallis, huonolla maulla sisustettu ja muutenkin läpimätä.

Shaming on siirtynyt myös makuasioista ammatilliseen osaamiseen. Toisten ihmisten työlle ja koko ammattikunnalle naureskelu tuntuu olevan mitä suurinta hupia. Journalistit eivät osaa kirjoittaa, opettajat opettaa, lääkärit – pelkkiä arvailijoita! Haukkua voi, vaikkei itsellä ole alalta sen paremmin koulutusta kuin kokemustakaan. Kyllä MINÄ tiedän! Minä ja maalaisjärkeni, me olemme erehtymätön kaksikko.

Kulunut vuosi toi oman ammattikuntani eli valtionhallinnon työntekijät halveerauskulttuurin ytimeen. Syntyi #byroslavia sekä – ironisesti kautta historian Suomen vaikutusvaltaisimman puolueen puoluejohtajan toimesta – kymmeniä tuhansia virkamiehiä liikaa. Hämmentävintä tässä kaikessa on se, että syyttävä sormi tuntuu joka kerran osoittavan yksilöä – ei järjestelmää tai poliitikkoja. Urpot virkamiehet ovat salakavalasti hiipineet valtionhallintoon keksimään tyhmiä sääntöjä kansalaisten kiusaksi. Ja sääntöhän on tyhmä, jos se on minun näkökulmastani juuri nyt ja tässä elämäntilanteessa rajoittava.

Mollaajille ei tule mieleenkään katsoa asiaa laajemmasta näkökulmasta, kysyä, miksi tällainen sääntö on olemassa tai edes tarkistaa faktoja. Iso osa some-kansan villiksi saaneista holhousuutisista on ollut vääriin tulkintoihin perustuvia uutisankkoja. Mutta mitäpä sillä on väliä, kun tärkeintä on päästä pätemään. Se on helppoa, kun itse on täydellinen ja hyödyksi koko yhteiskunnalle.

Oikeasti olen onnellisessa asemassa, koska oma ammattini on päätynyt haukkumalistalle vasta nyt. Moni karaistuneempi varmasti pitää mielipahaani turhana herkkänahkaisuutena. Se on ihan totta, haukkuminen satuttaa, koska en ole siihen tottunut. Erityisesti satuttaa se, että ystäväpiirissäkin monet osallistuvat tähän ilkkumiseen. On vaikea uskoa, että aiemmin fiksuina pitämäni ihmiset saavat kiksejä jonkin ammattikunnan pilkkaamisesta. Ikään kuin byrokraatti ei olisi lainkaan ihminen, vaan hallintoa edustava kone. Koska hallinto on ihmisvastainen, saa sitä kohtaan hyökätä.

Hyökkääjiltä unohtuu, ettei valtiota olisi olemassa ilman ihmisiä. Ihmiset ovat sen demokraattisten prosessien kautta muodostaneet. Olen itsekin sitä mieltä, että erilaisia sääntöjä ja säätelyä on järjettömän paljon. Ikävä kyllä tämän järjettömyyden takana on se, että ihminen on perin typerä otus ja toiselle susi. Häntä pitää suojella sekä itseltään että toiselta, ja siihen tarvitaan sääntöjä. Sääntöjä ei ole keksitty ihmisten kiusaksi, vaan ne suurin osa niistä on syntynyt havaitusta tarpeesta. Säätelyn taustalla on hyvinvointivaltion ideaan kuuluva kansalaisista (myös niistä ”vähä-älyisistä”) huolehtiminen  ja yhteiskuntarauhan säilyttäminen. Esimerkiksi ilotulitteiden paukuttelulle pitää määritellä viranomaisten toimesta aika, jolloin se on sallittua. Jos sitä ei tehtäisi, paukuttelisi naapurinpoika päivät läpeensä, eikä Pikku-Petriinaa voisi enää nukuttaa parvekkeella ja tästä tuohtuneena Petriinan isiliini kävisi vetämässä kiusankappaletta nenukkaan.

Jussi Pullinen ennustaa todennäköisesti aivan oikein arvellessaan, että holhouksen poistamisesta tulee kevään suosituin vaaliteema. Tänään tarjolla: Monimutkaisiin ongelmiin yksinkertaisia ratkaisuja! Tämänsuuntainen kaupittelu uponnee #byroslavian vastustajiin kuin häkä. Oman mielenterveyteni ja ammattiylpeyteni säilyttämiseksi joudun varmaan kevään aikana rajoittamaan median kulutustani, blokkaamaan muutaman kaverin pois uutisvirrasta ja hokemaan tavanomaista maanisemmin zeniä.

Olin vuoden vaihtuessa Senaatintorilla, jossa kuulin piispa Irja Askolan puheen. Askola runoili ontuvin riimein toiveitaan uudelle vuodelle. Hän aloitti: ”Enemmän välittämistä, vähemmän valittamista”.  Oma versioni menisi jotenkin  näin:

Enemmän välittämistä, vähemmän valittamista

Enemmän tasoittelua, vähemmän osoittelua

Enemmän muiden tapaa, vähemmän omaa napaa

Enemmän suutelua, vähemmän huutelua

Enemmän tajua, vähemmän loanhajua!


Jätä kommentti

Onko feministisika parempi kuin sovinistisika?

Mieltäni ovat viime aikoina askarruttaneet erilaiset tasa-arvokysymykset. En pääse yli enkä ympäri siitä, että korvaani särähtää monien naisten harrastama tapa dissata miehiä feminismin nimissä. Pahinta on, että lausahduksia kuten ”en koskaan palkkaisi tähän tehtävään miestä” tai ”ei oteta tänne mitään kulahtaneita ukkoja” esittävät naiset, joita muuten pidän aivan täysjärkisinä. Heille ei tulisi mielenkään sanoa, ettei koskaan palkkaisi lesboa tai ettei oteta tänne yhtään haisevaa arabia. Jostain syystä miesten diskriminointi muodostaa poikkeuksen olemalla täysin sallittua, joskus jopa suotavaa.

Kun puhetavasta huomauttaa (jos asiasta edes uskaltaa huomauttaa, sillä kukapa haluaisi suuressa siskojen rintamassa miestenperseennuolijan leimaa otsaansa…), saa yleensä vastaukseksi kiihtyneitä kommentteja siitä, kuinka naisia on aina sorrettu ja kuinka nyt on aika huomioida tämä vaille jäänyt kansanosa. Olen aivan samaa mieltä; on todella tärkeää, etteivät naiset jää sukupuolensa vuoksi ulkopuolelle esimerkiksi johtotehtävistä. On myös erittäin tärkeää, että me naiset tunnistamme osaavia naisia ja nostamme heitä esille erilaisissa yhteyksissä. En kuitenkaan voi ymmärtää sitä, että naisten aseman parantaminen tapahtuu kostomentaliteetilla. Yhtä hyvin voisin ymmärtää tutsien ja hutujen kansanmurhaan johtaneen koston kierteen. Tai suositella vastaamaan mykkäkouluun mykkäkoululla…

Myönnän, että itsekin naisena koen toisinaan suurta miesten nitistämisen iloa. Muistorikkaimmat hetket ovat tapahtuneet urheilun parissa: Ekaluokan hiihtokisoissa olin luokan paras ja voitin nopeimman pojan yli puolellatoista minuutilla – olin todella polleana, ja voitte uskoa, että maineeni tyttönä, joka hiihtää kovempaa kuin pojat, kiiri moniin koteihin. Puolimaratonilla revin itselleni jostain voimat 250 metrin loppupuristukseen ja pidin ohipyrkineen miehen takanani – aijai, että maaliin tulo maistui makealta. Nitistämisen ilo ei kuitenkaan synny koston onnistumisesta, vaan puhtaasti siitä, että saan ”loistaa” jossain, missä miesten usein ajatellaan olevan naisia parempia. Rohkenen väittää, että yksi keskeisimpiä tapoja parantaa naisten asemaa onkin tukea naisten lahjakkuuksia perinteisillä miesaloilla ja kannustaa heitä päämäärätietoisesti näyttämään siellä kyntensä. Uskon vahvistusta nimittäin kaivataan, sillä herraseurassa kiipeäminen ei taatusti ole helppoa.

*  *  *  *  *

Olin viime viikolla seminaarissa, jossa esiintyivät mm. valtiosihteeri Pilvi Torsti, Risto E.J. Penttilä ja Suomen suurimman kännykkäfirman, Jollan, toimitusjohtaja.  Seuraavana päivänä työpaikalla keskustelimme naisten kesken seminaarin sisällöistä ja arvioimme esiintymisiä. Hyvin yksinkertaistetun (mutta oikein hyvän) puheen pitänyt Penttilä sai kiitosta. Jollan toimitusjohtajan vielä yksinkertaistetummalle viestille hymyiltiin, koska olihan mies ollut heikoista esiintymistaidoistaan huolimatta hauska ja oikeassa. Mutta mikä olikaan ensimmäinen Pilvi Torstista kimmonnut kommentti? Se kuului näin: ”Näitkö sä sen pinnit?!!?” (Joo, näin kyllä.) Toinen jatkoi: ”Puhe oli liian pitkä, en jaksanut kuunnella.”

Torstia olisi varmasti kannattanut kuunnella, koska nainen esitti keltaisista sivupinneistä huolimatta fiksua pohdintaa saamastaan aiheesta. Pilvi Torstia tuntemattomille kerrottakoon, että 37-vuotias (!) Torsti on älistyttävä supernainen. Hän on historiantutkija ja valtiotieteiden tohtori. Akateemisesta edistymisvauhdistaan huolimatta hän on ehtinyt toimia tutkimusjohtajana, Lauri Ihalaisen erityisavustajana, kaupunginvaltuutettuna ja projektipäällikkönä perustamassa United World College –lukiota Bosnia ja Hertsegovinaan. Tämän lisäksi hänellä on pitkä kansalaisjärjestötausta, paljon vapaaehtoistyökokemusta sekä pikku sivubisnes kahden lapsen äitinä. Ai niin, unohdin mainita hänen kirjoittamansa kirjat ja muun aktiivisuuden toimittajana.

Absurdiksi tämän Torsti-stoorin tekee se, että yllä kuvailtu kommentointi tuli ns. naisasianaisten suusta.

Aloin pohtia asiaa tarkemmin, koska jollain tapaa tunnistan omasta kritiikistä myös itseni. Kuinka usein kiinnitän toisissa naisissa osaamisen sijaan huomiota epäolennaisuuksiin? Kuinka usein kehun naisia? Ja milloin olen viimeksi saanut osaamisestani jotain myönteistä palautetta naiselta? Muutaman päivän pohtimisen jälkeen on ensimmäiseen kysymykseen vastattava ”liian usein”: esimerkiksi Jutta Urpilaisen astellessa televisioruudussa ensimmäinen alitajuinen ajatukseni on jotain sen suuntaista kuin ”hitto, miten nyrpeännäköinen tantta”. On myös muuten Suomen valtiovarainministeri.

Kysymykseen kehumisfrekvenssistäni en ehkä osaa vastata objektiivisesti, koska omasta mielestäni kehun naisia, mutta kokemuksesta tiedän, että kehuiksi tarkoitetut kommenttinikin otetaan usein vastaan kritiikkinä. (Mistä sekin sitten taas kertoo? Väitän, ettei pelkästään kehujen antajan kömpelyydestä.) Kolmannen kysymyksen kohdalla jouduin oikein pinnistelemään muistiani. Löysin tuttavapiiristä kolme naista, joilta olen toistuvasti saanut kannustavaa palautetta osaamiseeni liittyen. Kannustavia miehiä sen sijaan oli helppo löytää. Oman kokemukseni mukaan miesten kanssa työskennellessä on monesti muutenkin reilumpi meininki; tiimin jäsenet hyväksytään sellaisina kuin he ovat, tehtävät jaetaan osaamisen perusteella, kaveria autetaan eikä detaljeista nillitetä. En voi olla ajattelematta, että meillä naisilla olisi tästä jotain opittavaa.

*  *  *  *  *

Minua on vaivannut koko viikon kuva sovinistisian kylkiluusta syntyneestä feministisiasta: (f)emakosta, joka jauhaa karsinassaan kostoa karjuille, mutta ei kuitenkaan pysty laajaan yhteistyöhön muiden emakkojen kanssa, sillä keskinäinen kateus ajaa emakon nälvimään toisia. Huh huh, tiedän, että kauhukuvani on hieman kärjistettu, mutta samalla pelkään, ettei se ole pelkkää mielikuvitustani. Nainen, joka ei ole koskaan halunnut kostaa miehille tai ollut kateellinen muille naisille, heittäköön ensimmäisen kiven suuntaani. Itse en ainakaan voisi alkaa itseäni kivittää.

Mitä sitten toivoisin tapahtuvaksi? Feministisikailu on varsin inhimillistä, joten tuskin pääsemme siitä koskaan täysin eroon. On kuitenkin syytä pohtia omaa tasa-arvostrategiaansa, käyttämiään menetelmiä ja niiden toimivuutta. Ja vaatimattomana pyyntönä esitän, että niin kauan kuin työelämässä sukupuolella on merkitystä, me naiset käyttäisimme miesten halventamiseen johdetun energian kanssasisarten arvostamiseen.


Jätä kommentti

Kirkkaanpunaisen huulipunan syvempi merkitys

Image

Kuvassa Turkin poliittisen valtataistelun kuuma peruna

Näiden kahden ensimmäisen Istanbulissa vietetyn vuorokauden aikana on käynyt selväksi, että Turkki on hyvin voimakkaasti kahtiajakautunut maa. Vastakkainasettelu on kiristynyt maallistuneiden ja hartaiden muslimien välillä, minkä taustalla on ensin pitkään jatkunut sekularisaatio ja sitä seurannut uskonnollisen AK-puoleen (nyt noin kymmenen vuotta jatkunut) valtakausi. Itse asiassa heti lentokenttäbussista ulos päästyämme jouduimme keskelle hallituksenvastaista mielenosoitusta.

Tapaamamme nuoret turkkilaisnaiset ovat kuvailleet tilannetta ahdistavaksi. Länsimaistuneita turkkilaisia pelottaa, että hallitus tiukentaa lakeja ja alkaa luoda erilaisia pakotteita uskonnollisen elämäntavan levittämiseksi. Pelko ei ole täysin turha, sillä viimeisimpiä Turkkia koskevia Suomen valtamediat saavuttaneita uutisia on se, että Turkish Airlines on kieltänyt lentoemänniltä kirkkaan huulipunan ja kynsilakan käytön.

Turkkia huonosti tuntevan suomalaisen korvissa kielto kuulostaa lähinnä absurdilta; kuinka jokin niin turhanpäiväinen asia kuin kirkkaanpunainen huulipuna voi saada niin suuria merkityksiä, että se pitää kieltää? Kun kyselin asiasta lisää, minulle selvitettiin, ettei ongelma ole siinä, että huulipunaa/lyhyitä hameita käyttävät naiset herättäisivät yleistä paheksuntaa. Suurin ongelma on se, että miehet tulkitsevat nämä asiat kutsuksi seksiin.

Siis mitä h*elvettiä? Ongelma ei olekaan naisten huulipunassa, vaan miehissä, jotka eivät saa huulipunaa nähtyään pidettyä kikkeleitään kurissa! Kautta kalapuikkoviiksien, taidan huomenna tavoistani poiketen meikata huulet selvästi näkyviin ja motata turpaan jokaista törppösovinistia. Uskaltakaapas, niin saatte punttisalilla melko kipakaksi treenatusta äidin kädestä!

Huulipunauutinen Hesarin sivuilla