Elämäni espoolaisrouvana

Stereotyypin murtamista ripauksella (itse)ironiaa. Pitkään haudutettuna.


Jätä kommentti

Viisi vuotta äitipuolena

20140726_184933

Jonkin aikaa sitten heräsin siihen ajatukseen, että vietämme aivan näinä päivinä puolisoni tyttären kanssa ensitapaamisemme viisivuotispäivää. Jännää. Voiko siitä olla jo niin pitkä aika?

Olen puhunut (vai pitäisikö sanoa saanut puhua?) äitipuolena olemisesta aika vähän. Oikeastaan en tiedä, miksi näin on. Muistan sen, kun joku ensimmäisen kerran kysyi, miten meillä tytärpuolen kanssa asiat sujuvat. Olin työmatkalla Köpiksessä, jossa sekä ruotsalainen että norjalainen kollegani halusivat tietää, kuinka uusi parisuhde ja perhe-elämä olivat lähteneet liikkeelle. Tuntui tosi hyvältä, että jotakuta elämäntilanteeni kiinnosti ja että edes joku tajusi, ettei äitipuolen rooli ole se kaikista helpoin omaksua!

Ehkä puhumattomuutta edesauttaa se, että uusperheasetelmaa pidetään lähtökohtaisesti jotenkin ongelmallisena. Erityisesti jos äitipuolella ei itsellään ole lapsia, saatetaan satuttamisen pelossa aristella lapsiaiheesta kyselemistä. Oma kokemukseni on, että monet kuvittelevat edelleen kaikkien naisten haluavan biologisia lapsia. Minullekin on monta kertaa todettu, että vielä se mieli muuttuu, kun olen sanonut epäröiväni asian suhteen. Ehkä lapseton äitipuoli on niin surkeankuuloinen kombo, että se vetää ison osan väestä aivan hiljaiseksi :)?

Olen verrannut äitipuoleksi tulemista liikkuvaan junaan hyppäämiseen: mukaan pyrkivällä ei ole muuta mahdollisuutta kuin juosta niin perkeleesti ja ponnistaa, kyytiin pääseminen joko onnistuu tai ei. Ja jos onnistuu, niin junan suunta on joka tapauksessa jo selvä, joten ei auta kuin istua alas ja odotella, että määränpää selviää. Matkakavereilta kyselemällä saa asioita selvemmäksi, mutta ihan kaikkiin juttuihin ei välttämättä koskaan pääse mukaan. Joka tapauksessa oma sopetumiskyky ja aktiivisuus on avain onnistumiseen.

DSC00282

Näin viiden vuoden jälkeen homma alkaa jo omalla kohdallani skulata varsin mukavasti. Muutama tuttu on parin viime vuoden aikana uskaltautunut kysymään, miltä tuntuu, kun on teini-ikäinen kotona. Heille olen vastannut, että ihan mukavalta tuntuu. Noin niin kuin periaatteessa kai lapsista pitäisi tulla vuosi vuodelta viisaampia ja kykeneväisempiä, ja sitä myöten myös kiinnostavampia ja aina vain enemmän omia persooniaan. Ehkä se lapsen itsellistyminen on vaikeampaa biologisille vanhemmille kuin meille puolikkaille? Itse ainakin nautin siitä, että lapsi on vähemmän hoivattava ja enemmän omilla aivoillaan ajatteleva, fiksu ja pärjäävä naisenalku.

2014-07-24 17.40.18

On pakko sanoa, että tytärpuolen kautta elämään on tullut paljon tosi konkreettisia hyviä asioita. Ensinnäkin hänen ansiostaan olen selvästi parempi ja läsnäolevampi täti veljeni tyttärelle. Vietämme paljon loma-aikoja yhdessä, mikä on meille kaikille vain ja ainoastaan hauska asia. Olemme nauraneet yhdessä niin monet hyvät naurut, etteivät ne ihan heti unohdu.

Toiseksi hevoset ovat palanneet elämääni. Koska molemmat tytöt harrastavat ratsastusta, yhteiseen lomailuun kuuluu yleensä myös hevostelua. Se lämmittää kummasti entisen hevostytön sydäntä!

Uusperhevuodet ovat kasvattaneet minua ihmisenä, pakottaneet kohtaamaan omat hyvät ja huonot puoleni. Mutta sen lisäksi teinikäisten elämän seuraaminen myös ammatillisesti kehittävää. Työhöni kuuluu viestiä nuorille ja olla perillä heidän maailmastaan. Mistä muualta saisin yhtä hyvää ensikäden tietoa ja perehdytystä nuorten elämään kuin jakamalla arkeani yhden nuoren kanssa?

DSC00344


Jätä kommentti

Kokonaisia ja puolikkaita vanhempia

Image

Näin äitienpäivän jälkimainigeissa tekee mieli kirjoittaa meistä, jotka on määritelty puolikkaiksi vanhemmiksi. Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, myös Espoossa mennään naimisiin, saadaan lapsia, riidellään, kärvistellään ja lopulta erotaan – espoolainen ydinperheidylli särkyy ihan yhtä helposti kuin muutkin.

Termi äitipuoli on mielestäni ärsyttävä, vaikka itsekin sitä joskus helppouden nimissä käytän. Itse en koe olevani sen paremmin äiti kuin puolikaskaan. Tähän vaikuttaa tietysti paljolti se, että mieheni tyttärellä on kaksi rakastavaa vanhempaa, eikä hän siksi kolmatta vanhempaa edes kaipaa. Myös lapsen ikä määrittelee pitkälti sen, millaiseksi suhde kehittyy. Kannattaa tietysti pitää mielessä, että uusperheet ovat ihan yhtä moninaisia kuin ydinperheetkin, joten yhtä totuutta on turha lähteä julistamaan.

Itse en koe olevani edes sosiaalinen vanhempi, vaan toinen vastuullinen aikuinen ja kanssakasvattaja. Vaikka keksimäni termi on karmeaa suomen kieltä, kertoo se kuitenkin, mistä on kysymys: lapsen elämässä läsnä olevana aikuisena olen osaltani vastuussa hänen kasvustaan samalla tapaa kuin vaikka opettaja tai sukulainen. Oleellista on, että kasvatus tapahtuu lapsen biologisen vanhemman kanssa yhteistyössä.

Itselleni on tärkeää rohkaista lasta kasvamaan myönteiseen naiseuteen: nainen voi olla vahva, itsenäinen, osaava, idearikas, älykäs, rohkea, persoonallinen menettämättä kuitenkaan herkyyttään tai viehättävyyttään. Haluan, että hän oppii ajattelemaan itsenäisesti, uskomaan omiin kykyihinsä ja arvostamaan itseään juuri sellaisena kuin on.

Ja mitä niihin puolikkaisiin vanhempiin tulee, niin oman näkemykseni mukaan meitä puolikkaiksi määriteltyjä enemmän ”puolikkaita” ovat sellaiset vanhemmat, jotka eivät yhteishuoltajuudessa pysty syystä tai toisesta toteuttamaan jaettua vanhemmuutta. Eron jälkeen sooloilu kun on aina kailkilta pois – näin vanhemmuudesta tulee vääjäämättä halkaistua, osittaista.