Luulen, että minut tunnetaan ”halki, poikki ja pinoon” -ihmisenä, vaikka oikeasti olen joissain asioissa toivoton jahkailija. Jätän hyvin yksinkertaisilta kuulostavia päätöksiä tekemättä, koska päätöstä pyöritellessäni päädyn niin monimutkaisiin ajatusketjuihin, etten lopulta jaksa ajatella niitä loppuun saakka. Tässä muutama bravuurini:
1. Haluaisin opiskella toisen tutkinnon. En vain tiedä mitä. Pelkään, että valitsen väärin, ja sitten olen jumissa väärissä opinnoissa. Tähän varmasti vaikuttaa se, että en keksi mitään turhempia opintoja kuin ne, jotka lukion jälkeen valitsin. Siitä huolimatta olen onnistunut päätymään ihan mukavaan työhön. Mutta olisinko jossain toisessa työssä onnellisempi? Toisaalta valtionhallinnon byrokratia yhdistettynä EU-byrokratiaan tympii, mutta toisaalta tiedän, että hyvä hallinto on myös asia, jonka koen omakseni. Olisi mahtavaa päästä joskus ajattelemaan valtionhallintoa uusiksi: oikeasti tehostaa hallintoa ja tehdä siitä ihmisystävällisempää. Toistaiseksi nykyisen tuottavuusohjelman puitteissa tehdyt uudistukset kun tuntuvat vievän hallintoa juuri päinvastaiseen suuntaan… Toisaalta ja toisaalta. Toisaalta olen myös laiska ihminen, enkä varmaan edes jaksaisi käydä töissä ja opiskella samaan aikaan, elleivät opinnot ole aivan sairaan kiinnostavia ja opettajat kiehtovan teräpäisiä ajattelijoita. Odotan valaistumista. Teen päätöksen sitten, kun tiedän, miksi haluan isona.
2. Sama pienemmässä mittakaavassa. Pariisissa asuva ystäväni kertoi alkavansa opiskella arabiaa. ”Ihanaa! Minäkin olen aina halunnut oppia arabiaa”, kommentoin. En kuitenkaan voi opiskella arabiaa ennen kuin olen oppinut kunnolla ruotsia. Ruotsi on siis keppi ja arabia porkkana. Saan opella arabiaa, kunhan olen ensin hoitanut sen ruotsin alta. Sairas logiikkani toimii aivan älyttämän huonosti, sillä lopputuloksena en opiskele mitään.
3. Olen pohtinut blogini suuntaa. Alunperin tämän piti olla espoolainen vastavirtalifestyleblogi. No, oikeastaan mulla ei ole niin paljon sanottavaa Espoosta tai elämäntavastani. En ole mitenkään erityisen kiinnittynyt Espooseen, enkä edes tunne kaupunkia kovin hyvin. Elämäntapani on melko mainstreamiä, joten siitä ei ole niin hirveästi mitään kiinnostavaa sanottavaa. Sitten ajattelin, että alan kirjoittaa kolumnityyppisiä juttuja ajankohtaisaiheista. Yeah, right. Mulla on varmasti monen mielestä liikaakin mielipiteitä, mutta ehkeivät ne kuitenkaan niin valistuneita ole, että niille kannattaisi omaa blogia perustaa. Myös kauneus rumassa kiehtoo, mutta sellainen blogi perustuisi enemmän kuvaan kuin tekstiin. Nykyisellä kamerallani (ja pahasti ruostuneilla kuvaustaidoillani) kuvablogi olisi lähinnä säälittävä ajatus. En lähde avaamaan sitä, miksi en ole hankkinut uutta kameraa, vaikka periaatteessa jo kesällä päätin investoida sellaiseen. Blogin osalta kuitenkin tulin jonkinlaiseen päätökseen: blogi pysyköön samanlaisena sontalaarina kuin tähänkin asti. Kaikki käy, mitä nyt sattuu mieleen juolahtamaan.
Olen aina kadehtinut ihmisiä, joille on selvää, mitä he elämältä haluavat. Minulle ei todellakaan ole! Trendikkäässä unelmapuheessakin häiritsee se, että unelmista puhutaan ikään kuin kaikilla olisi hurjasti unelmia – että pitää vain uskaltaa tarttua niihin. ”Turn your can’ts into cans and your dreams into plans.” Siis ikään kuin suurin ongelma olisi se, että pelkää muutoksia tai ei usko itseensä ja omiin kykyihinsä. Itse en juuri koskaan ajattele, etten osaa tehdä jotain. Jos en osaa, niin varmasti opin. Mutta haluanko? Voisiko joku guru kertoa minulle, miten ne omat alitajuiset unelmat selvitetään? Pinterestistä löytyi tähänkin vastaus, joka meni jotenkin näin: ”Jos et saa aikaiseksi jotain, mitä halusit tehdä, niin se tarkoittaa sitä, ettei asia ollut sinulle alunperinkään kovin tärkeä.”
Niinpä. Mikä noidankehä.