Jahkailun maailmanmestari

Luulen, että minut tunnetaan ”halki, poikki ja pinoon” -ihmisenä, vaikka oikeasti olen joissain asioissa toivoton jahkailija. Jätän hyvin yksinkertaisilta kuulostavia päätöksiä tekemättä, koska päätöstä pyöritellessäni päädyn niin monimutkaisiin ajatusketjuihin, etten lopulta jaksa ajatella niitä loppuun saakka. Tässä muutama bravuurini:

1. Haluaisin opiskella toisen tutkinnon. En vain tiedä mitä. Pelkään, että valitsen väärin, ja sitten olen jumissa väärissä opinnoissa. Tähän varmasti vaikuttaa se, että en keksi mitään turhempia opintoja kuin ne, jotka lukion jälkeen valitsin. Siitä huolimatta olen onnistunut päätymään ihan mukavaan työhön. Mutta olisinko jossain toisessa työssä onnellisempi? Toisaalta valtionhallinnon byrokratia yhdistettynä EU-byrokratiaan tympii, mutta toisaalta tiedän, että hyvä hallinto on myös asia, jonka koen omakseni. Olisi mahtavaa päästä joskus ajattelemaan valtionhallintoa uusiksi: oikeasti tehostaa hallintoa ja tehdä siitä ihmisystävällisempää. Toistaiseksi nykyisen tuottavuusohjelman puitteissa tehdyt uudistukset kun tuntuvat vievän hallintoa juuri päinvastaiseen suuntaan… Toisaalta ja toisaalta. Toisaalta olen myös laiska ihminen, enkä varmaan edes jaksaisi käydä töissä ja opiskella samaan aikaan, elleivät opinnot ole aivan sairaan kiinnostavia ja opettajat kiehtovan teräpäisiä ajattelijoita. Odotan valaistumista. Teen päätöksen sitten, kun tiedän, miksi haluan isona.

2. Sama pienemmässä mittakaavassa. Pariisissa asuva ystäväni kertoi alkavansa opiskella arabiaa. ”Ihanaa! Minäkin olen aina halunnut oppia arabiaa”, kommentoin. En kuitenkaan voi opiskella arabiaa ennen kuin olen oppinut kunnolla ruotsia. Ruotsi on siis keppi ja arabia porkkana. Saan opella arabiaa, kunhan olen ensin hoitanut sen ruotsin alta. Sairas logiikkani toimii aivan älyttämän huonosti, sillä lopputuloksena en opiskele mitään.

3. Olen pohtinut blogini suuntaa. Alunperin tämän piti olla espoolainen vastavirtalifestyleblogi. No, oikeastaan mulla ei ole niin paljon sanottavaa Espoosta tai elämäntavastani. En ole mitenkään erityisen kiinnittynyt Espooseen, enkä edes tunne kaupunkia kovin hyvin. Elämäntapani on melko mainstreamiä, joten siitä ei ole niin hirveästi mitään kiinnostavaa sanottavaa. Sitten ajattelin, että alan kirjoittaa kolumnityyppisiä juttuja ajankohtaisaiheista. Yeah, right. Mulla on varmasti monen mielestä liikaakin mielipiteitä, mutta ehkeivät ne kuitenkaan niin valistuneita ole, että niille kannattaisi omaa blogia perustaa. Myös kauneus rumassa kiehtoo, mutta sellainen blogi perustuisi enemmän kuvaan kuin tekstiin. Nykyisellä kamerallani (ja pahasti ruostuneilla kuvaustaidoillani) kuvablogi olisi lähinnä säälittävä ajatus. En lähde avaamaan sitä, miksi en ole hankkinut uutta kameraa, vaikka periaatteessa jo kesällä päätin investoida sellaiseen. Blogin osalta kuitenkin tulin jonkinlaiseen päätökseen: blogi pysyköön samanlaisena sontalaarina kuin tähänkin asti. Kaikki käy, mitä nyt sattuu mieleen juolahtamaan.

Olen aina kadehtinut ihmisiä, joille on selvää, mitä he elämältä haluavat. Minulle ei todellakaan ole! Trendikkäässä unelmapuheessakin häiritsee se, että unelmista puhutaan ikään kuin kaikilla olisi hurjasti unelmia – että pitää vain uskaltaa tarttua niihin. ”Turn your can’ts into cans and your dreams into plans.” Siis ikään kuin suurin ongelma olisi se, että pelkää muutoksia tai ei usko itseensä ja omiin kykyihinsä. Itse en juuri koskaan ajattele, etten osaa tehdä jotain. Jos en osaa, niin varmasti opin. Mutta haluanko? Voisiko joku guru kertoa minulle, miten ne omat alitajuiset unelmat selvitetään? Pinterestistä löytyi tähänkin vastaus, joka meni jotenkin näin: ”Jos et saa aikaiseksi jotain, mitä halusit tehdä, niin se tarkoittaa sitä, ettei asia ollut sinulle alunperinkään kovin tärkeä.”

Niinpä. Mikä noidankehä.

Internetin täydelliset naiset

Espoolaisrouva on seurannut noin vuoden päivät lumoutuneena muutamaa blogia, jossa ruotsalaisen prinsessan näköinen nuori nainen esittelee milloin garderobiaan, milloin viimeisiä sisustushankintojaan. Välillä kilistellään ystävättärien kanssa kuohuviinillä, parhaimmassa tapauksessa samppanjalla, toisinaan kerrotaan mitä ihanaa on tehty ihanan poikaystävän kanssa ja joskus päästään jopa kurkistamaan näiden neitokaisten lomatunnelmiin paratiisirannoilla ja ostoskeskuksissa. ”Päivän asut” kuvataan yleensä niin, että niiden kantaja keikistelee jossain päin Etelä-Helsinkiä, ja sama asu on kuvattu moneen kertaan yksityiskohtia myöten. Lopussa lukee, että mistä kaikki vaatteet ja asusteet on hankittu.

Oikeastaan en edes tiedä, miksi seuraan näitä blogeja. Varmaankin odotan, että eräänä päivänä näistä virheettömistä, karvattomista, hajuttomista ja mauttomista naisista paljastuu jotain inhimillistä. Että yhtenä päivänä he väsyvät olemaan täydellisiä ja paljastavat suuren salaisuuden: ”Katsokaa, kapoisessa reidessäni näkyy selluliittiä, kun oikein puristan sitä esille!” tai ”Iik, ruttasin tänään sohvalla maatessani koristetyynyt enkä pöyhinyt niitä kuosiin heti noustuani!” Tällaista ei ole vielä tapahtunut, mutta toisaalta, kuten tiedämme, hyvää kannattaa odottaa.

Espoolaisrouva ei oikeassa elämässä tunne yhtään täydellistä naista, ja on itsekin kaikkea muuta kuin täydellinen. En kirjoita tätä juttua arvostellakseni internetin täydellisiä naisia vaan oikeasti ja aidosti hämmästelläkseni ilmiötä. Jotenkin koko touhu kuulostaa ihan hirveän työläältä. Miksi rakentaa itselleen täysin virheetön imago? Eikö se tunnu koskaan falskilta? Mitäs sitten, jos on paska päivä, pitääkö lymytä kotona vai lähteä liikenteeseen incognitona? Tykkään toki itsekin kaikesta kauniista, sisustan, meikkaan, murehdin läskejäni ja erityisesti vaatteilla on aina ollut suuri sija sydämessäni. Mutta silti… onneksi espoolaisrouva on aito luonnontuote!

Loppukevennykseksi vielä muutama huonolla kameralla otettu epätarkka kuva espoolaisrouvan maanantaista.

Päivälliseksi pakastepitsaa liian pieneltä lautaselta, kun isompia ei ollut puhtaana. Normaalisti syödään pitsaa perjantaisin, mutta tänä maanantaina rikottiin rajoja ja vedettiin eineskiekot ihan silkkaa laiskuuttamme.

Eteinen: Kenkiä riittää. Kuvan ulkopuolelle jää vielä muutamat lenkkarit ja mitä näitä nyt on.

Viihtyisän tilava kodinhoitohuoneemme. Hyvin mahtuu pyykit kuivumaan! Kauniimpia kaakeleita saa etsiä kaukaa, ja työtasolla komeilevat kahdet suunnistustossut sekä fillarin ketjurasvasta mustunut mikrokuituliina.

Vähän on päässyt silitettävien pyykkien pino kasvamaan. Mut hei, mä sentään silitän joka ikisen rätin, vaikken kyllä ymmärrä miksi. Verenperimänä saatu ihme fiksaatio.

Jeppistä, tulin yhdeksän päivää sitten reissusta, enkä ole vieläkään viitsinyt purkaa kosmetiikkanyssäköitäni. Ens viikolla ne pitää kuitenkin taas pakata.

Mies on muuten siisti, mutta tykkää kestokoristella kylppärimme hikisillä urheiluvaatteillaan.