Elämäni espoolaisrouvana

Stereotyypin murtamista ripauksella (itse)ironiaa. Pitkään haudutettuna.


Jätä kommentti

Ruoka on tehty nautittavaksi

lautanen3

Televisiota tyhmänä töllöttäessäni olen tullut katsoneeksi PALJON erilaisia ruokaa käsitteleviä ohjelmia. Olen istunut (ja usein samalla syönyt) ihmetellen niin suurinten pudottajien, Jutan, rakkaiden pullukoiden, dieettien vaihtajien, masterchefien, Sukulan ja kumppanien kuin Super Nannyn kohtaamien todella omituista ruokavaliota noudattavien lasten edessä.

Samaan aikaan tosi elämässä yhä useampi ihminen noudattaa erityisruokavaliota, osa eettisistä, osa terveydellisistä syistä. Internet on pullollaan tavallisten ihmiset blogeja ja keskustelua superfoodeista, veganismista, lihaksista ja proteiinista, hormoneista, lisäravinteista ja vaikka mistä. Mediaa seuratessa tuntuu, että kansakuntamme on jakautunut karkeasti kolmeen: roskaruokaa mättäviin plösöihin, macapirtelöitään surisutteleviin terveysintoilijoihin ja vierasperäisellä ruokaterminologialla brassaileviin kulinaristi-hifistelijöihin. ”Olet sitä mitä syöt” pitää todellakin paikkansa, sillä ruoan kautta rakennetaan identiteettiä ja tunnetaan yhteenkuuluvuutta toisten saman ruokavalion valinneiden kanssa.

Pyydän heti anteeksi äskeisiä värikkäitä sanavalintojani. Tarkoitukseni ei ole tuomita tai haukkua ketään. Ruokavalio on mielestäni hyvin henkilökohtainen ja täysin jokaisen omassa päätösvallassa oleva asia. En varmasti edes kiinnittäisi huomiota erityisruokavalioihin niin paljon, ellen itsekin olisi erittäin kiinnostunut siitä, mitä ja miksi syön. Enkä varsinkaan voi tietää, mitä kaikkea kunkin valitseman ruokavalion taustalla piilee. Toki myönnän sen, että erilaiset ruokarajoitteet välillä myös ärsyttävät minua. (Jeps, yritäpä itse järjestää tilaisuus 50 hengelle gluteenittomana, laktoosittomana, vegaanisena, halalina, kosherina, kalattomana, lihattomana, karppisena, munattomana, mausteettomana, lisäaineettomana, hajuttomana, värittömänä ja mauttomana#&!/#”?*!!) Milloin ruokailusta tuli ongelma? Ja minne kultainen keskitie katosi? Olemmeko itsekkäitä ja liian hyväosaisia, jos emme enää osaa olla kiitollisia tarjotusta ruoasta?

Omat TV:n suosikkikokkini ovat Nigella Lawson ja Jamie Oliver. Molemmista välittyy aito rakkaus ruokaan, aux plaisirs du palais, kuten ranskalaiset sanovat. Kummankaan ruokafilosofia ei perustu kieltäymykseen vaan sallivuuteen. Resepteissään he korostavat helppoutta, ja erityisesti Oliver puhuu lähiruoan, eettisyyden, ekologisuuden ja terveellisyyden puolesta menemättä äärimmäisyyksiin. Ruokaa tarjotaan muille ihmisille välittämisen ja vieraanvaraisuuden osoituksena. Ruokaa ei ainoastaan rakasteta, vaan ruoalla myös rakastetaan. Tykkään!

lautanen1

Kuvissa tänä aamuna valmistamani superhelppo aamiainen: jauhottomat, maidottomat ja sokerittomat amerikkalaistyyppiset mustikkalätyt. Ensin tehdään vauvaperheille tuttu yhdestä banaanista koostuva banaanimössö. Siihen sekoitetaan yksi kananmuna ja jäisiä mustikoita. Paistetaan pannulla. Et voilà! Sunnuntain kunniaksi lisäsin lorauksen vaahterasiirappia ja kaurapohjaista vaniljakastiketta.


Jätä kommentti

Aina huono omatunto

Ostin ilmojen viilentyessä ihanan pehmeän ja pörröisen myssyn vastenmielisen kylmiä talvisia töihinlähtöjä pehmentämään. Kauan en uudesta pipostani ehtinyt iloita, kun sosiaalisessa mediassa alkoi levitä karmaiseva angorakanin kidutusvideo. Aasian PETAn julkaisema video on niin hirveä, etten pystynyt katsomaan sitä muutamaa sekuntia kauemmin. Nyt tiedostan kulkevani päivittäin sellaisessa pipossa, jonka valmistusprosessiin kuuluvat olennaisena osana kanien tuskankiljahdukset… En edes halua ajatella, millaisissa työskentelyoloissa myssyni muuten on on valmistettu ja millaisilla myrkyillä kaunis punainen väri on saatu aikaan.

Sama juttu pätee miltei mihin tahansa vaatehankintoihin. Itse en välitä tekokuiduista, joten kaapissani on lähinnä puuvillaisia, villaisia ja silkkisiä vaatteita. Pellavaa ja hamppua pidän turhan karkeina ja epäkäytännöllisinä materiaaleina. No, puuvillaviljemät ovat tietysti hirveitä saastuttajia ja vesisyöppöjä, ja villaakin tuotetaan usein valitettavan epäeettisesti – silkistä puhumattakaan! ”Tekniset” urheiluvaatteeni on todennäköisesti tuotettu lapsityövoimalla epäinhimillisissä oloissa, ja kun ne lopulta päätyvät kaatopaikalle, maatumiseen menee vuosikymmeniä tai -satoja.

Minulla on yksi erittäin ekologinen vaate, nimittäin 60-luvulta peräisin oleva, kirpparilta hankittu, päälleni täydellisesti istuva villakangastakki. Ruotsissa aikanaan taiten valmistettu takki on edelleen loistavassa kunnossa, mutta siinä on vain yksi pieni vika: turkissomisteet. Jotenkin nolottaa kulkea se päällä kadulla, kun koko ajan takaraivossa jyskyttää, että takki antaa – mielestäni väärän – turkismyönteisen viestin. Erehdyin kerran ihmisten ilmoilleni takki päälläni, ja sain ratikassa niskaani täyslaidallisen siitä, kuinka ”ruma, köyhä ja tyhmä ihminen” olen. Enkö ymmärrä, millaisissa oloissa ”joku sinikettu on kärsinyt minun turhamaisuuteni vuoksi”? (Eikä huutaja muuten ollut mikään kettutyttö, vaan keski-ikäinen nainen täyspitkässä lehmännahkatakissaan.) Ole siinä sitten.

Syyllinen

Syytön
Syyllinen, syyllinen
Syytön!

Välillä päätän, etten osta enää mitään muualta kuin ekologisiin vaatteisiin erikoistuneista liikkeistä tai kirpputoreilta. Päätöksen pitäminen on kuitenkin todella vaikeaa, jos ei halua käyttää hankintojen tekemiseen tuhottomasti aikaa ja energiaa. Eikä minulle shoppailu ole niin suuri nautinto, että haluaisin. Toisaalta, en myöskään halua (tai edes työni puolesta voi) kulkea vanhoissa rytkyissä.

Tässä koko kuviossa minua ärsyttää se, että vastuu kuluttamisen etiikasta tuntuu siirtyneen täysin kuluttajalle itselleen. Olipa kyse sitten suomalaisesta sikafarmarista tai monikansallisesta kauppaketjusta, tuottajalla ei tunnu olevan omasta takaa mitään eettistä selkärankaa. Kaikki on ok, niin kauan kuin kauppa käy. Ruotsalaiset vaatejätitkin vetivät angoratuotteet markkinoilta vasta sitten, kun kuluttajat nostivat asiasta haloon. Suomalainen trashionista Outi Pyy kirjoitti aiheesta blogiinsa oivan jutun, jossa hän painotti sitä, ettei pidä demonisoida materiaalia, vaan vaatia tuottajavastuuta.

Itse ajattelen, että mahdollisimman eettisesti valmistetuttujen tuotteiden pitäisi olla sitä standarditavaraa, jota perusteollisuus tuottaa ja lähikaupat myyvät – eikä niin, että kuluttaja joutuu näkemään valtavasti vaivaa, olemaan jatkuvasti varpaillaan, syynäämään joka ainoan tuoteselosteen ja kyselemään valmistustavoista. On turha kuvitella, että kritiikittömästä massasta tulisi yhtäkkiä lauma kriittisiä kuluttajia. Tuottajavastuusta pitää tulla normi, jota lainsäädäntö määrittelee ja jota valvotaan muidenkin kuin yksittäisten kuluttajien toimesta. Vaaditaan poliittista tahtoa muuttaa maailmaa meille kuluttajille helpommaksi, eläimille miellyttävämmäksi, maapallolle vähemmän kuluttavaksi ja tuotannossa työskenteleville ihmisille oikeudenmukaisemmaksi.