Tervetuloa Espooseen!

Tulevana lauantaina vietetään jälleen Espoo-päivää. Ylihuomenna kannattaa suunnata tänne meille, sillä Suomen toiseksi väkirikkain kunta tarjoaa jos jonkinlaista mielenkiintoista puuhaa niin lapsettomille kuin lapsellisille, kyldyrelleille kuin sporttisille. Espoo-päivän tarjontaan voi tutustua esimerkiksi kaupungin verkkosivujen kautta.

Itse en tällä kertaa pääse melomaan Nuuksion Pitkäjärvelle tai ihmettelemään maisemia Koneen konttorin katolle, sillä häärin Tuomarilan elokuvapäivässä. Koska tämänhetkinen sääennuste lupaa melko viileää ja mahdollisesti jopa sadetta, suosittelenkin oman kylämme elokuvapäivää varauksetta ihan kaikille: lapsille Risto Räppääjää, tuoreille vanhemmille dokumentteja Taiteilijaelämää ja Isältä pojalle, kasvatusalan ihmisille erityisluokasta kertovaa dokumenttia Omaa luokkaansa ja (Tuomarilan) historiasta ja yhteisöistä innostuneille tuomarilalaisen Lasse Naukkarisen intiimiä kuvausta Arvostetulla alueella. Kuten edeltä saattoi hoksata, päivän teemoja ovat kasvaminen, koulu sekä perhe- ja ystävyyssuhteet. Näihin aiheisiin sukelletaan pääosin espoolaisten dokumentaristien luotsaamina.

Tässä elokuvapäivän ohjelma kellonaikoineen:

12:00 Mari Rantasila: Risto Räppääjä ja viileä Venla

13:45 Taiteilijaelämää-dokumentin ohjaaja Lasse Naukkarinen kertoo teoksen taustoista

14:00 Lasse Naukkarinen: Taiteilijaelämää

15:00 Visa Koiso-Kanttila: Isältä pojalle

17:00 Iiris Härmä: Omaa luokkaansa

18:10 Tapaaminen Omaa luokkaansa -dokumentissa esiintyvän erityisopettajan, Ulla Nevalinnan, kanssa

18:30 Lasse Naukkarinen: Arvostetulla alueella

19:30 Yleisökeskustelu dokumentista Arvostetulla alueella yhdessä Lasse Naukkarisen kanssa

Elokuvapäivän järjestää Tuomarila-seura ry yhteistyössä paikallisten yhdistysten ja yhteisöjen kanssa. Kaupunginosayhdistystoiminta voi kuulostaa kalkkeutuneelta muinaisjäänteeltä tai tuoda mieleen kaikkea uutta ja erilaista vastustavat nimbyilijät, mutta Tuomarilassa tilanne on onneksi aivan toinen. Omalta kohdaltani voin sanoa hetkeäkään epäröimättä, ettei mikään/kukaan muu ole saanut minua tuntemaan itseäni niin tervetulleeksi uudelle kotipaikkakunnalleni kuin seurassa toimivat pitkän linjan espoolaiset. Moni heistä on jo eläkeiässä, mutta hitsi vie, jos itse olen heidän ikäisenään yhtä aktiivinen, avoin ja hyväntuulinen, niin saan olla elämälle paljosta kiitollinen. Iso hatunnosto heille!

Joko muuten luitte Riikka Venäläisen kolumnin espoolaisuudesta? Jos ette, niin kannattaa lukea. Meitä on moneksi ;).

Viimeinkin Espoo Ciné ja Woody Allenin uusin

Espoossa on Tuomarilan elokuvaviikon (tänä vuonna elokuvapäivän) lisäksi kaksi tasokasta kulttuurifestivaalia: elokuussa Espoo Ciné ja huhtikuussa April Jazz. (Jos joku on sitä mieltä, että niitä on enemmänkin, niin vihjatkaa toki!) Jatsailemaan emme tänä vuonna ehtineet, koska olin erinäisten työmatkojen vuoksi huhtikuussa vain noin puolitoista viikkoa kotona – Espoo Cinétä ei siis missään nimessä voinut jättää väliin!

Katsottavaksi valikoitui miehen ikään (78 vuotta!) tulleen Woody Allenin uusin Blue Jasmine. Pätkä osoittautui oikein helposti katsottavaksi, sopivasti viihteelliseksi, ihmissuhteista oivaltavasti kertovaksi takuu-alleniksi. Elokuvaa oli sattumalta katsomassa myös mieheni ja minun yhteinen pitkäaikainen ystävä, joka hörötteli elokuvavalinnallemme. Hän kun sattuu tietämään, etten hirveästi pidä Allenistä, mistä hän ilmeisesti päätteli, että minusta on taittunut viimeinenkin särmä, kun olen antanut siippani valita elokuvan…

Minusta Allen on ihan ok (joo, joo, Vicky Christina Barcelona on hyvä), mutta jokin hänen maailmankuvassaan tökkii. Tulen surulliseksi hänen päähenkilöistään, jotka eivät koskaan tunnu oppivan virheistään, vaan sössivät elämänsä uudelleen ja uudelleen samoja virheitä toistaen. Realismia, sanoisi joku, mutta itse haluan uskoa ihmisten kykyyn kehittyä. Woody Allen on erinomainen kuvaamaan ihmisten heikkouksia, läheisten välistä hyväksikäyttöä, manipulatiivisuutta, ahneutta, uskoa omaan erinomaisuuteen jne. Päähenkilöt ovat sellaisia, joita tekisi mieli mennä ravistelemaan ja huutaa ”herää jo todellisuuteen!” Henkilöhahmot tekisi mieli pelastaa itseltään. No, kai tästä voi päätellä ainakin sen, että heikkouksistaan huolimatta Allenin luomat hahmot ovat kuitenkin jollain tapaa aika sympaattisia. Ja Allen onnistuu herättämään tunteita! Minkäs sille sitten voi, että pidän enemmän happy endeistä?

Se Allenista. Jos minulla olisi (ollut) aikaa, menisin tänään katsomaan Anne Fontainen Perfect Mothersin ja eilen olisin käynyt tsekkaamassa Taru Mäkelän Mielettömän elokuun. Teini-ikäisten kanssa katsottavaksi haluaisin suositella Ulrika Bengtsin Oppipoikaa. Bengtsin edellinen, Iris, lupasi todella paljon; siitä pidimme niin me aikuiset kuin 11-vuotiaskin. Bengtsin tyyli on visuaalisesti kiehtova, ja myös äänet on toteutettu niin, että katsoja tuntee jokaisen oven narahduksen selkäpiissään saakka.