Elämäni espoolaisrouvana

Stereotyypin murtamista ripauksella (itse)ironiaa. Pitkään haudutettuna.


Jätä kommentti

Canthia vaativa helmikuu

img_20170305_105231

Helmikuu lusittu. Viime vuonna helmikuussa olimme pienellä talvilomalla Tukholmassa, sitä edellisenä muistaakseni Pohjois-Karjalassa hiihtämässä. Tänä vuonna lomaa ei ole ollut, niin kuin ei ollut joulunakaan. Tämän seurauksena parin viime viikon päällimmäinen ajatus on ollut loma. Liekö syynä lomattomuus vai se, että Runeberginpäivänä tuli 10 vuotta täyteen samassa työpaikassa (!), olo on joka tapauksessa hieman nuupahtanut.

Mutta suunnataanpa ajatukset hetkeksi ohikitäneeseen helmikuuhun. Mitä siitä jäi käteen?

img_20170305_105723

Kuukauden kulttuurielämys oli Kansallisteatterin Canth-näytelmä. Näytelmää on kritisoitu siitä, että on liian pitkä ja että siihen on ängetty liikaa asiaa. Totta. Näytelmä oli silti alusta loppuun kiinnostavaa ja viihdyttävää seurattavaa, oikein kelpoa draamaa. Feministisen savolaisikonin elämä kiinnostaa. Uutta tietoa minulle oli se, että Minna Canth harrasti kuntoilua. Näytelmässä viitattiin siihen, että Canthilla oli avaimet Kuopion tuomikirkon torniin, jotta hän pääsi sinne omia aikojaan vetämään ns. rapputreeniä. Melkoinen edelläkävijä!

Samassa näytelmässä minua ihastutti erityisesti eräs Canthin repliikeistä. Minnalta penätään, miksi hän tekee näytelmää Ruotsalaiselle eikä Suomalaiselle teatterille niin kuin aiemmin. Tivaamiseen Canth vastaa napakasti: ”Koska minua huvittaa!” Miksi tapojen rikkomiseen tarvittaisiin muuta syytä? Ja mitä se kenellekään kuuluu, jos ihminen päättää tehdä jotain toisin kuin ennen? Aion tallettaa tämän repliikin perusteluvarastooni ja käyttää sitä sumeilematta sopivan tilaisuuden tullen.

img_20170305_111521

Muuten kulttuuriharrastukset ovat jääneet helmikuussa vähälle, sillä helmikuu on penkkiurheilijalle vuoden kiireisin kuukausi: samoille viikoille nimittäin sattuvat sekä halliyleisurheilukausi että hiihdon arvokisat ja ampumahiihdon maailmancup. Lahden MM-kisoissa kävimme jopa paikan päällä. Vaikka Lahdessa oli hyvä tunnelma, niin olen edelleen sitä mieltä, että urheilun seuraaminen on kaikkein vaivattominta kotisohvalta käsin. Omalla sohvalla saa otettua mukavan asennon eikä jääkaapille (yleensä) tarvitse jonottaa. Vieruskaveri ei myöskään (yleensä) ärsytä, eikä kukaan huido suomenlipulla päähän tai töryytä helvetinpäristemellä korvan juuressa.

img_20170305_104255

Koko kansan Kulta-Iivon ja Hopea-Kristan ohella haluaisin nostaa esille kuukauden espoolaisen urheilutuloksen, jonka teki 16-vuotias Esbo IF:n Saga Andersson. Seiväshyppääjä Andersson on parantanut suoritustaan pitkin hallikautta. SM-kisat hän voitti tuloksella 423, joka on myös tämän hetken maailmantilaston kärkinoteeraus Anderssonin ikäluokassa.

img_20170305_120436

 

Penkkiurheilun lomassa pitää itsekin ehtiä liikkumaan. Helmikuun ja koko alkuvuoden paras rutiini on ollut sunnuntaiaamuinen metsälenkki yhdessä puolison kanssa.

img_20170305_120550


Jätä kommentti

Haluan tehdä sinut onnelliseksi!

Romanttisista komedioista tuttu kosiorepliikki ”I (just) want to make you happy” on aina saanut niskakarvani pörhistymään. Lausahdus pitää sisällään monta sellaista olettamaa, joihin en usko ollenkaan.

Ensinnäkään en usko, että kukaan voi tehdä toista ihmistä onnelliseksi. Onnellisuus on viime kädessä sisäsyntyistä, vaikka onnellistuttava ympäristö toki auttaa onnen tunteen ylläpitämisessä. Lausahdus antaa myös ymmärtää, että lausuja aikoo antautua täysin uudelle elämäntehtävälleen, tulevan puolisonsa onnelliseksi tekemiselle. Kaikki me tiedämme, että repliikin suustaan ulos päästänyt henkilö joko valehtelee tai on omistushaluinen kontrollifriikki (jolloin tilanteen toisen osapuolen pitäisi viimeistään tulla järkiinsä ja ottaa käpälät alleen!). Kolmas – ja ehkä kaikkein ärsyttävin – asia tässä sokerikuorrutteisessa julistuksessa on se, että jostain syystä onnellistuttaminen tuntuu olevan aina sulhaskandidaatin tehtävä. Morsmaikku tyytyy passiivisen vastaanottajan rooliin. Patriarkaatti kiittää ja vahvistuu.

Iän ja parisuhdekokemuksen karttuessa olen kuitenkin alkanut pohtia, onko se nyt niin väärin haluta tehdä parisuhteen toinen osapuoli onnelliseksi. Ajatus on ehkä naiivi, mutta varmasti hyvää tarkoittava. Ja jos ’onnelliseksi’ sanan paikalle vaihtaa vaikka ’iloiseksi’ tai ’tyytyväiseksi’, niin lause ei enää kuulosta lainkaan niin kornilta. Itse asiassa niinhän sen pitäisi olla, että haluamme ilahduttaa lähimmäisiämme. Ainakaan meidän ei pitäisi tieten tahtoen tehdä rakkaimpiamme onnettomiksi. Sana ’tehdä’ tuo myös esille sen, että onnelliseksi tekemisessä on kyse on aktiivisesta toiminnasta, teoista, joilla voidaan aiheuttaa tunteita.

Mikä sitten on oikea määrä puolison, tyttö- tai poikaystävän, elämänkumppanin tunteiden huomioimista? Oman kokemukseni mukaan tunteiden huomioiminen on kamalan hankalaa puuhaa. En ole osannut huomioida seurustelukumppaneitteni tunteita, eikä minun tunteitani ole aina huomioitu saati ymmärretty (tai edes yritetty ymmärtää…). Ensimmäinen poikaystäväni varmaankin teorian tasolla halusi olla hyvä ja huomioiva, mutta käytännössä hänen omat mielihalunsa, tarpeensa ja intressinsä ajoivat tyttökaverille mieliksi tekemisen edelle. Toisen pidempiaikaisen poikaystävän kohdalla tilanne oli täysin päinvastainen. Hän oli ilmeisesti niellyt purematta sen ajatuksen, että miehen tehtävä on tehdä nainen onnelliseksi, ja kärsi suurta tuskaa, kun ei onnistunutkaan tekemään minusta ”maailman onnellisinta naista”. Hänellä vain sattui olemaan ennalta määritellyt menetelmät tyttöystävän onnelliseksi tekemiseen. Eli pieleen meni tässäkin tapauksessa; kyseinen kaveri ei tullut ajatelleeksi, että olen yksilö eikä minua voi ilahduttaa millään standardiohjauksella, vaan onnellistuttamisprosessi olisi vaatinut kohteen tarkempaa tarkastelua ja sen tunne-elämän analyysia.

Nyt varmaan joku miettii, että eikö tuo kiittämätön naikkonen tajua olevansa itse vastuussa tunteistaan. Tämä on hyvä huomio. Toisen ihmisen tunne-elämän huomioimisen suurin dilemma onkin se, että osa aiheuttamistamme tunteista on ymmärrettäviä ja hyväksyttäviä, kun taas osa on niin sanotusti vain tunteita. Tunteetkin voivat olla väärässä. Esimerkiksi hyvin mustasukkaisen puolison tunteita ei kannata huomioida liikaa ja korjata omaa käytöstään sen  mukaisesti, sillä silloin saa huomata kävelleensä itse vankilaan nauttimaan elinkautista, joka ei sisällä lomia tai vierailukäyntejä.

Käsitykseni mukaan tunteista puhutaan liian vähän, mutta niitä ilmaistaan liikaa muilla tavoin. Kuinka selvästi oikeasti osaamme ilmaista tunteitamme – varsinkin niitä kivuliaampia? Kuinka usein odotamme, että toiset tulkitsevat kiukutteluamme, eleitämme, piiloviestejämme, kysymyksiämme oikein? Emme ole vastuussa kaikista tunteistamme, mutta olemme takuulla vastuussa siitä, kuinka tuomme niitä julki. En usko ollenkaan, että ihmiskunta on jaettavissa kahteen eri kastiin, tunne- ja järki-ihmisiin, vaikka tällaista dikotomiaa arkipuheessa edelleen ylläpidetään. Eiköhän meillä kaikilla (pahoin psyykkisesti sairaita poikkeuksia lukuun ottamatta) ole sekä järki että tunteet? Enemmän yksilöllisiä eroja on tunteiden hallinnassa ja tunneilmaisussa.

Tosi asia on, että me kaikki varmasti haluaisimme, että tunteemme huomioitaisiin. Haluaisimme, että puolisomme tekisivät meidät onnelliseksi. Että työkaverimme, sukulaisemme ja naapurimme eivät loukkaisi meitä. MC Nikke T sen jo tiesi: ”Jos haluu saada (tekoja), on pakko antaa (tunteita).” Tunneilmaisuakin pitää harjoitella – kokeilepa tänään vaikka tällaista harjoitusta: Puhu jollekin tunteistasi, mieluiten jostain vähän vaikeista sellaisista. Jos se tuntuu hankalalta, aloita helpommasta. Puhu saman tai jonkun muun henkilön (voi olla elämänkumppani, työpari, oma äiti) kanssa siitä, millaisia tekoja toivoisit toiselta ja millaisia tunteita ne saisivat sinussa aikaan. Keskittykää myönteisiä tuntemuksia tuottaviin tekoihin (eli älkää alkako kaivella menneitä ja syytellä toisianne ikäviä tunteita herättäneistä teoista). Pystyttekö toteuttamaan toistenne toiveet?

In the meanwhile, annetaan Jukka Pojan laulaa.


Jätä kommentti

Onko feministisika parempi kuin sovinistisika?

Mieltäni ovat viime aikoina askarruttaneet erilaiset tasa-arvokysymykset. En pääse yli enkä ympäri siitä, että korvaani särähtää monien naisten harrastama tapa dissata miehiä feminismin nimissä. Pahinta on, että lausahduksia kuten ”en koskaan palkkaisi tähän tehtävään miestä” tai ”ei oteta tänne mitään kulahtaneita ukkoja” esittävät naiset, joita muuten pidän aivan täysjärkisinä. Heille ei tulisi mielenkään sanoa, ettei koskaan palkkaisi lesboa tai ettei oteta tänne yhtään haisevaa arabia. Jostain syystä miesten diskriminointi muodostaa poikkeuksen olemalla täysin sallittua, joskus jopa suotavaa.

Kun puhetavasta huomauttaa (jos asiasta edes uskaltaa huomauttaa, sillä kukapa haluaisi suuressa siskojen rintamassa miestenperseennuolijan leimaa otsaansa…), saa yleensä vastaukseksi kiihtyneitä kommentteja siitä, kuinka naisia on aina sorrettu ja kuinka nyt on aika huomioida tämä vaille jäänyt kansanosa. Olen aivan samaa mieltä; on todella tärkeää, etteivät naiset jää sukupuolensa vuoksi ulkopuolelle esimerkiksi johtotehtävistä. On myös erittäin tärkeää, että me naiset tunnistamme osaavia naisia ja nostamme heitä esille erilaisissa yhteyksissä. En kuitenkaan voi ymmärtää sitä, että naisten aseman parantaminen tapahtuu kostomentaliteetilla. Yhtä hyvin voisin ymmärtää tutsien ja hutujen kansanmurhaan johtaneen koston kierteen. Tai suositella vastaamaan mykkäkouluun mykkäkoululla…

Myönnän, että itsekin naisena koen toisinaan suurta miesten nitistämisen iloa. Muistorikkaimmat hetket ovat tapahtuneet urheilun parissa: Ekaluokan hiihtokisoissa olin luokan paras ja voitin nopeimman pojan yli puolellatoista minuutilla – olin todella polleana, ja voitte uskoa, että maineeni tyttönä, joka hiihtää kovempaa kuin pojat, kiiri moniin koteihin. Puolimaratonilla revin itselleni jostain voimat 250 metrin loppupuristukseen ja pidin ohipyrkineen miehen takanani – aijai, että maaliin tulo maistui makealta. Nitistämisen ilo ei kuitenkaan synny koston onnistumisesta, vaan puhtaasti siitä, että saan ”loistaa” jossain, missä miesten usein ajatellaan olevan naisia parempia. Rohkenen väittää, että yksi keskeisimpiä tapoja parantaa naisten asemaa onkin tukea naisten lahjakkuuksia perinteisillä miesaloilla ja kannustaa heitä päämäärätietoisesti näyttämään siellä kyntensä. Uskon vahvistusta nimittäin kaivataan, sillä herraseurassa kiipeäminen ei taatusti ole helppoa.

*  *  *  *  *

Olin viime viikolla seminaarissa, jossa esiintyivät mm. valtiosihteeri Pilvi Torsti, Risto E.J. Penttilä ja Suomen suurimman kännykkäfirman, Jollan, toimitusjohtaja.  Seuraavana päivänä työpaikalla keskustelimme naisten kesken seminaarin sisällöistä ja arvioimme esiintymisiä. Hyvin yksinkertaistetun (mutta oikein hyvän) puheen pitänyt Penttilä sai kiitosta. Jollan toimitusjohtajan vielä yksinkertaistetummalle viestille hymyiltiin, koska olihan mies ollut heikoista esiintymistaidoistaan huolimatta hauska ja oikeassa. Mutta mikä olikaan ensimmäinen Pilvi Torstista kimmonnut kommentti? Se kuului näin: ”Näitkö sä sen pinnit?!!?” (Joo, näin kyllä.) Toinen jatkoi: ”Puhe oli liian pitkä, en jaksanut kuunnella.”

Torstia olisi varmasti kannattanut kuunnella, koska nainen esitti keltaisista sivupinneistä huolimatta fiksua pohdintaa saamastaan aiheesta. Pilvi Torstia tuntemattomille kerrottakoon, että 37-vuotias (!) Torsti on älistyttävä supernainen. Hän on historiantutkija ja valtiotieteiden tohtori. Akateemisesta edistymisvauhdistaan huolimatta hän on ehtinyt toimia tutkimusjohtajana, Lauri Ihalaisen erityisavustajana, kaupunginvaltuutettuna ja projektipäällikkönä perustamassa United World College –lukiota Bosnia ja Hertsegovinaan. Tämän lisäksi hänellä on pitkä kansalaisjärjestötausta, paljon vapaaehtoistyökokemusta sekä pikku sivubisnes kahden lapsen äitinä. Ai niin, unohdin mainita hänen kirjoittamansa kirjat ja muun aktiivisuuden toimittajana.

Absurdiksi tämän Torsti-stoorin tekee se, että yllä kuvailtu kommentointi tuli ns. naisasianaisten suusta.

Aloin pohtia asiaa tarkemmin, koska jollain tapaa tunnistan omasta kritiikistä myös itseni. Kuinka usein kiinnitän toisissa naisissa osaamisen sijaan huomiota epäolennaisuuksiin? Kuinka usein kehun naisia? Ja milloin olen viimeksi saanut osaamisestani jotain myönteistä palautetta naiselta? Muutaman päivän pohtimisen jälkeen on ensimmäiseen kysymykseen vastattava ”liian usein”: esimerkiksi Jutta Urpilaisen astellessa televisioruudussa ensimmäinen alitajuinen ajatukseni on jotain sen suuntaista kuin ”hitto, miten nyrpeännäköinen tantta”. On myös muuten Suomen valtiovarainministeri.

Kysymykseen kehumisfrekvenssistäni en ehkä osaa vastata objektiivisesti, koska omasta mielestäni kehun naisia, mutta kokemuksesta tiedän, että kehuiksi tarkoitetut kommenttinikin otetaan usein vastaan kritiikkinä. (Mistä sekin sitten taas kertoo? Väitän, ettei pelkästään kehujen antajan kömpelyydestä.) Kolmannen kysymyksen kohdalla jouduin oikein pinnistelemään muistiani. Löysin tuttavapiiristä kolme naista, joilta olen toistuvasti saanut kannustavaa palautetta osaamiseeni liittyen. Kannustavia miehiä sen sijaan oli helppo löytää. Oman kokemukseni mukaan miesten kanssa työskennellessä on monesti muutenkin reilumpi meininki; tiimin jäsenet hyväksytään sellaisina kuin he ovat, tehtävät jaetaan osaamisen perusteella, kaveria autetaan eikä detaljeista nillitetä. En voi olla ajattelematta, että meillä naisilla olisi tästä jotain opittavaa.

*  *  *  *  *

Minua on vaivannut koko viikon kuva sovinistisian kylkiluusta syntyneestä feministisiasta: (f)emakosta, joka jauhaa karsinassaan kostoa karjuille, mutta ei kuitenkaan pysty laajaan yhteistyöhön muiden emakkojen kanssa, sillä keskinäinen kateus ajaa emakon nälvimään toisia. Huh huh, tiedän, että kauhukuvani on hieman kärjistettu, mutta samalla pelkään, ettei se ole pelkkää mielikuvitustani. Nainen, joka ei ole koskaan halunnut kostaa miehille tai ollut kateellinen muille naisille, heittäköön ensimmäisen kiven suuntaani. Itse en ainakaan voisi alkaa itseäni kivittää.

Mitä sitten toivoisin tapahtuvaksi? Feministisikailu on varsin inhimillistä, joten tuskin pääsemme siitä koskaan täysin eroon. On kuitenkin syytä pohtia omaa tasa-arvostrategiaansa, käyttämiään menetelmiä ja niiden toimivuutta. Ja vaatimattomana pyyntönä esitän, että niin kauan kuin työelämässä sukupuolella on merkitystä, me naiset käyttäisimme miesten halventamiseen johdetun energian kanssasisarten arvostamiseen.


Jätä kommentti

Internetin täydelliset naiset

Espoolaisrouva on seurannut noin vuoden päivät lumoutuneena muutamaa blogia, jossa ruotsalaisen prinsessan näköinen nuori nainen esittelee milloin garderobiaan, milloin viimeisiä sisustushankintojaan. Välillä kilistellään ystävättärien kanssa kuohuviinillä, parhaimmassa tapauksessa samppanjalla, toisinaan kerrotaan mitä ihanaa on tehty ihanan poikaystävän kanssa ja joskus päästään jopa kurkistamaan näiden neitokaisten lomatunnelmiin paratiisirannoilla ja ostoskeskuksissa. ”Päivän asut” kuvataan yleensä niin, että niiden kantaja keikistelee jossain päin Etelä-Helsinkiä, ja sama asu on kuvattu moneen kertaan yksityiskohtia myöten. Lopussa lukee, että mistä kaikki vaatteet ja asusteet on hankittu.

Oikeastaan en edes tiedä, miksi seuraan näitä blogeja. Varmaankin odotan, että eräänä päivänä näistä virheettömistä, karvattomista, hajuttomista ja mauttomista naisista paljastuu jotain inhimillistä. Että yhtenä päivänä he väsyvät olemaan täydellisiä ja paljastavat suuren salaisuuden: ”Katsokaa, kapoisessa reidessäni näkyy selluliittiä, kun oikein puristan sitä esille!” tai ”Iik, ruttasin tänään sohvalla maatessani koristetyynyt enkä pöyhinyt niitä kuosiin heti noustuani!” Tällaista ei ole vielä tapahtunut, mutta toisaalta, kuten tiedämme, hyvää kannattaa odottaa.

Espoolaisrouva ei oikeassa elämässä tunne yhtään täydellistä naista, ja on itsekin kaikkea muuta kuin täydellinen. En kirjoita tätä juttua arvostellakseni internetin täydellisiä naisia vaan oikeasti ja aidosti hämmästelläkseni ilmiötä. Jotenkin koko touhu kuulostaa ihan hirveän työläältä. Miksi rakentaa itselleen täysin virheetön imago? Eikö se tunnu koskaan falskilta? Mitäs sitten, jos on paska päivä, pitääkö lymytä kotona vai lähteä liikenteeseen incognitona? Tykkään toki itsekin kaikesta kauniista, sisustan, meikkaan, murehdin läskejäni ja erityisesti vaatteilla on aina ollut suuri sija sydämessäni. Mutta silti… onneksi espoolaisrouva on aito luonnontuote!

Loppukevennykseksi vielä muutama huonolla kameralla otettu epätarkka kuva espoolaisrouvan maanantaista.

täydellinen 001

Päivälliseksi pakastepitsaa liian pieneltä lautaselta, kun isompia ei ollut puhtaana. Normaalisti syödään pitsaa perjantaisin, mutta tänä maanantaina rikottiin rajoja ja vedettiin eineskiekot ihan silkkaa laiskuuttamme.

Meidän eteinen. Kenkiä riittää. Kuvan ulkopuolelle jää vielä muutamat lenkkarit ja mitä näitä nyt on.

Eteinen: Kenkiä riittää. Kuvan ulkopuolelle jää vielä muutamat lenkkarit ja mitä näitä nyt on.

täydellinen 005

Viihtyisän tilava kodinhoitohuoneemme. Hyvin mahtuu pyykit kuivumaan! Kauniimpia kaakeleita saa etsiä kaukaa, ja työtasolla komeilevat kahdet suunnistustossut sekä fillarin ketjurasvasta mustunut mikrokuituliina.

täydellinen 008

Vähän on päässyt silitettävien pyykkien pino kasvamaan. Mut hei, mä sentään silitän joka ikisen rätin, vaikken kyllä ymmärrä miksi. Verenperimänä saatu ihme fiksaatio.

täydellinen 012

Jeppistä, tulin yhdeksän päivää sitten reissusta, enkä ole vieläkään viitsinyt purkaa kosmetiikkanyssäköitäni. Ens viikolla ne pitää kuitenkin taas pakata.

täydellinen 013

Mies on muuten siisti, mutta tykkää kestokoristella kylppärimme hikisillä urheiluvaatteillaan.


Jätä kommentti

Kokonaisia ja puolikkaita vanhempia

Image

Näin äitienpäivän jälkimainigeissa tekee mieli kirjoittaa meistä, jotka on määritelty puolikkaiksi vanhemmiksi. Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, myös Espoossa mennään naimisiin, saadaan lapsia, riidellään, kärvistellään ja lopulta erotaan – espoolainen ydinperheidylli särkyy ihan yhtä helposti kuin muutkin.

Termi äitipuoli on mielestäni ärsyttävä, vaikka itsekin sitä joskus helppouden nimissä käytän. Itse en koe olevani sen paremmin äiti kuin puolikaskaan. Tähän vaikuttaa tietysti paljolti se, että mieheni tyttärellä on kaksi rakastavaa vanhempaa, eikä hän siksi kolmatta vanhempaa edes kaipaa. Myös lapsen ikä määrittelee pitkälti sen, millaiseksi suhde kehittyy. Kannattaa tietysti pitää mielessä, että uusperheet ovat ihan yhtä moninaisia kuin ydinperheetkin, joten yhtä totuutta on turha lähteä julistamaan.

Itse en koe olevani edes sosiaalinen vanhempi, vaan toinen vastuullinen aikuinen ja kanssakasvattaja. Vaikka keksimäni termi on karmeaa suomen kieltä, kertoo se kuitenkin, mistä on kysymys: lapsen elämässä läsnä olevana aikuisena olen osaltani vastuussa hänen kasvustaan samalla tapaa kuin vaikka opettaja tai sukulainen. Oleellista on, että kasvatus tapahtuu lapsen biologisen vanhemman kanssa yhteistyössä.

Itselleni on tärkeää rohkaista lasta kasvamaan myönteiseen naiseuteen: nainen voi olla vahva, itsenäinen, osaava, idearikas, älykäs, rohkea, persoonallinen menettämättä kuitenkaan herkyyttään tai viehättävyyttään. Haluan, että hän oppii ajattelemaan itsenäisesti, uskomaan omiin kykyihinsä ja arvostamaan itseään juuri sellaisena kuin on.

Ja mitä niihin puolikkaisiin vanhempiin tulee, niin oman näkemykseni mukaan meitä puolikkaiksi määriteltyjä enemmän ”puolikkaita” ovat sellaiset vanhemmat, jotka eivät yhteishuoltajuudessa pysty syystä tai toisesta toteuttamaan jaettua vanhemmuutta. Eron jälkeen sooloilu kun on aina kailkilta pois – näin vanhemmuudesta tulee vääjäämättä halkaistua, osittaista.


Jätä kommentti

Kirkkaanpunaisen huulipunan syvempi merkitys

Image

Kuvassa Turkin poliittisen valtataistelun kuuma peruna

Näiden kahden ensimmäisen Istanbulissa vietetyn vuorokauden aikana on käynyt selväksi, että Turkki on hyvin voimakkaasti kahtiajakautunut maa. Vastakkainasettelu on kiristynyt maallistuneiden ja hartaiden muslimien välillä, minkä taustalla on ensin pitkään jatkunut sekularisaatio ja sitä seurannut uskonnollisen AK-puoleen (nyt noin kymmenen vuotta jatkunut) valtakausi. Itse asiassa heti lentokenttäbussista ulos päästyämme jouduimme keskelle hallituksenvastaista mielenosoitusta.

Tapaamamme nuoret turkkilaisnaiset ovat kuvailleet tilannetta ahdistavaksi. Länsimaistuneita turkkilaisia pelottaa, että hallitus tiukentaa lakeja ja alkaa luoda erilaisia pakotteita uskonnollisen elämäntavan levittämiseksi. Pelko ei ole täysin turha, sillä viimeisimpiä Turkkia koskevia Suomen valtamediat saavuttaneita uutisia on se, että Turkish Airlines on kieltänyt lentoemänniltä kirkkaan huulipunan ja kynsilakan käytön.

Turkkia huonosti tuntevan suomalaisen korvissa kielto kuulostaa lähinnä absurdilta; kuinka jokin niin turhanpäiväinen asia kuin kirkkaanpunainen huulipuna voi saada niin suuria merkityksiä, että se pitää kieltää? Kun kyselin asiasta lisää, minulle selvitettiin, ettei ongelma ole siinä, että huulipunaa/lyhyitä hameita käyttävät naiset herättäisivät yleistä paheksuntaa. Suurin ongelma on se, että miehet tulkitsevat nämä asiat kutsuksi seksiin.

Siis mitä h*elvettiä? Ongelma ei olekaan naisten huulipunassa, vaan miehissä, jotka eivät saa huulipunaa nähtyään pidettyä kikkeleitään kurissa! Kautta kalapuikkoviiksien, taidan huomenna tavoistani poiketen meikata huulet selvästi näkyviin ja motata turpaan jokaista törppösovinistia. Uskaltakaapas, niin saatte punttisalilla melko kipakaksi treenatusta äidin kädestä!

Huulipunauutinen Hesarin sivuilla