Elämäni espoolaisrouvana

Stereotyypin murtamista ripauksella (itse)ironiaa. Pitkään haudutettuna.


Jätä kommentti

Vähemmän valittamista, enemmän välittämistä

Valkokaulus

Valkokaulusbyrokraatti – onko se edes ihminen?

Juuri ennen joulua olin flunssassa kokonaisen viikon, jolloin minulla oli aikaa selailla netissä kaikenlaista epäoleellista kuten ravintola-arvosteluja ja myynnissä olevia asuntoja. Tein sen virheen, että luin myös muutamia kommenttiketjuja näiden juttujen alta. Kaikki ravintola-arvostelut oli tehty väärin, jokainen myytävä asunto oli liian kallis, huonolla maulla sisustettu ja muutenkin läpimätä.

Shaming on siirtynyt myös makuasioista ammatilliseen osaamiseen. Toisten ihmisten työlle ja koko ammattikunnalle naureskelu tuntuu olevan mitä suurinta hupia. Journalistit eivät osaa kirjoittaa, opettajat opettaa, lääkärit – pelkkiä arvailijoita! Haukkua voi, vaikkei itsellä ole alalta sen paremmin koulutusta kuin kokemustakaan. Kyllä MINÄ tiedän! Minä ja maalaisjärkeni, me olemme erehtymätön kaksikko.

Kulunut vuosi toi oman ammattikuntani eli valtionhallinnon työntekijät halveerauskulttuurin ytimeen. Syntyi #byroslavia sekä – ironisesti kautta historian Suomen vaikutusvaltaisimman puolueen puoluejohtajan toimesta – kymmeniä tuhansia virkamiehiä liikaa. Hämmentävintä tässä kaikessa on se, että syyttävä sormi tuntuu joka kerran osoittavan yksilöä – ei järjestelmää tai poliitikkoja. Urpot virkamiehet ovat salakavalasti hiipineet valtionhallintoon keksimään tyhmiä sääntöjä kansalaisten kiusaksi. Ja sääntöhän on tyhmä, jos se on minun näkökulmastani juuri nyt ja tässä elämäntilanteessa rajoittava.

Mollaajille ei tule mieleenkään katsoa asiaa laajemmasta näkökulmasta, kysyä, miksi tällainen sääntö on olemassa tai edes tarkistaa faktoja. Iso osa some-kansan villiksi saaneista holhousuutisista on ollut vääriin tulkintoihin perustuvia uutisankkoja. Mutta mitäpä sillä on väliä, kun tärkeintä on päästä pätemään. Se on helppoa, kun itse on täydellinen ja hyödyksi koko yhteiskunnalle.

Oikeasti olen onnellisessa asemassa, koska oma ammattini on päätynyt haukkumalistalle vasta nyt. Moni karaistuneempi varmasti pitää mielipahaani turhana herkkänahkaisuutena. Se on ihan totta, haukkuminen satuttaa, koska en ole siihen tottunut. Erityisesti satuttaa se, että ystäväpiirissäkin monet osallistuvat tähän ilkkumiseen. On vaikea uskoa, että aiemmin fiksuina pitämäni ihmiset saavat kiksejä jonkin ammattikunnan pilkkaamisesta. Ikään kuin byrokraatti ei olisi lainkaan ihminen, vaan hallintoa edustava kone. Koska hallinto on ihmisvastainen, saa sitä kohtaan hyökätä.

Hyökkääjiltä unohtuu, ettei valtiota olisi olemassa ilman ihmisiä. Ihmiset ovat sen demokraattisten prosessien kautta muodostaneet. Olen itsekin sitä mieltä, että erilaisia sääntöjä ja säätelyä on järjettömän paljon. Ikävä kyllä tämän järjettömyyden takana on se, että ihminen on perin typerä otus ja toiselle susi. Häntä pitää suojella sekä itseltään että toiselta, ja siihen tarvitaan sääntöjä. Sääntöjä ei ole keksitty ihmisten kiusaksi, vaan ne suurin osa niistä on syntynyt havaitusta tarpeesta. Säätelyn taustalla on hyvinvointivaltion ideaan kuuluva kansalaisista (myös niistä ”vähä-älyisistä”) huolehtiminen  ja yhteiskuntarauhan säilyttäminen. Esimerkiksi ilotulitteiden paukuttelulle pitää määritellä viranomaisten toimesta aika, jolloin se on sallittua. Jos sitä ei tehtäisi, paukuttelisi naapurinpoika päivät läpeensä, eikä Pikku-Petriinaa voisi enää nukuttaa parvekkeella ja tästä tuohtuneena Petriinan isiliini kävisi vetämässä kiusankappaletta nenukkaan.

Jussi Pullinen ennustaa todennäköisesti aivan oikein arvellessaan, että holhouksen poistamisesta tulee kevään suosituin vaaliteema. Tänään tarjolla: Monimutkaisiin ongelmiin yksinkertaisia ratkaisuja! Tämänsuuntainen kaupittelu uponnee #byroslavian vastustajiin kuin häkä. Oman mielenterveyteni ja ammattiylpeyteni säilyttämiseksi joudun varmaan kevään aikana rajoittamaan median kulutustani, blokkaamaan muutaman kaverin pois uutisvirrasta ja hokemaan tavanomaista maanisemmin zeniä.

Olin vuoden vaihtuessa Senaatintorilla, jossa kuulin piispa Irja Askolan puheen. Askola runoili ontuvin riimein toiveitaan uudelle vuodelle. Hän aloitti: ”Enemmän välittämistä, vähemmän valittamista”.  Oma versioni menisi jotenkin  näin:

Enemmän välittämistä, vähemmän valittamista

Enemmän tasoittelua, vähemmän osoittelua

Enemmän muiden tapaa, vähemmän omaa napaa

Enemmän suutelua, vähemmän huutelua

Enemmän tajua, vähemmän loanhajua!


Jätä kommentti

Vielä kerran: katsaus vuoteen 2013

Kärsin flunssasta kotona ja haudon synkkiä ajatuksia. Telkkaria en saa töllöttää, kirjaan en jaksa keskittyä, joten onni tulkoon internetistä.

Muutama tuttava on Facebookissa summannut vuotensa, ja monille näyttää tapahtuneen kauheasti kaikkea, onneksi pääasiassa hyviä asioita. Jopa mieheni, jolle ei juuri tapahdu mitään erityistä ja joka ei yleensä edes halua mitään erityistä tapahtuvaksi, keksi eilen muutaman mieleen painuneen hienon jutun viime vuodesta. Minä kuuntelin monttu auki ja totesin, että mulle ei ainakaan ole tapahtunut mitään kivaa.

Plarasin äsken tietokoneeni kuvakansioita ja totesin, että jotain kivaa ja erityistä on viime vuodestakin jäänyt mieleen. Onneksi on valokuvat, jotka todistavat, ettei kaikki ole ollut ihan niin synkkää kuin mieleni antaa ymmärtää.

Istanbul 148

Vuoden paras työmatka suuntautui Istanbuliin. Vaikka sää oli kurja, oli matka hieno: jännittävä kaupunki, hyvin räjähdysaltis poliittinen tilanne, mukavaa seuraa. Pääsimme kurkistamaan Turkin ympäristötilanteeseen ja -järjestöihin, näkemään kaupunkia usealta laidalta ja käymään keskusteluja paikallisten ihmisten kanssa. Perinteinen turkkilainen kylpylä oli mieletön. Istanbuliin haluaisin ehdottomasti palata joskus omalla ajalla. Kokemus antoi myös sopivasti perspektiiviä muutamaa viikkoa myöhemmin alkaneiden levottomuuksien seuraamiseen.

055

Parasta kotona: parvekkeella oleilu. Kesä oli pitkä ja lämmin, ja parveke saatiin maalattua ja kalustettua jo toukokuussa. Parvekkeella on nautittu kahvista ja laventelin tuoksusta aivan alkukesän ensimmäisistä lämpimistä päivistä saakka. Siellä vietettiin juhannusta, hääpäivää ja elokuun viimeistä iltaa punaviiniä maistellen ja lyhtyjen valossa tunnelmoiden. Elokuun pimenevät mutta edelleen lämpimät illat ovat aina olleet jotenkin erityisen erityisiä.

parveke_loppukesä

Parvekkeelta käsin ihmeteltiin myös kesän lukuisia rankkasateita. En tiedä teistä muista, mutta minulle on jäänyt sellainen kuva, että viime kesänä oli poikkeuksellisen monta poikkeuksellisen raskasta sadekuuroa. Tästä kuvasta minulle tulee mieleen Afrikassa kokemani muutamat sadepäivät – tunnetta lisää se, että naapurin talossa ja kuistissa on paljon länsiafrikkalaisia piirteitä.

Lompsukka 007

Vuoden söpöimmät karvatyypit. Tietenkin sukulaisten uteliaan pelokkat pikku karitsat. Pohjoiskarjalainen niitty ja ilta-aurinko, vieno bää – mitä enempää ihminen voi oikeastaan toivoa? Tässähän oikein herkistyy.

Lompsukka 065

OOTY – vuoden asukuva. Kuva-arkistoistani ei juuri päivän asu -kuvia löytynyt, joten vuoden asukuva oli helppo valita. Näissä lainahaalareissa kävin toisen veljeni vaimon kanssa tutkimassa parin mehiläispesän kuningatar- ja hunajatilanteen. Kiitos vain asianosaiselle tästä uudesta kokemuksesta. Mielenkiintoista oli!

Lompsukka 238

Vuoden yllättävin villiintyminen. Päädyimme jokunen viikko sitten vahingossa Jean S:n keikalle Turussa. Ilmeisesti aika, paikka ja tilanne olivat kaikin puolin suotuisat ja vielä biorytmitkin kohdillaan, sillä tapahtui jotain hyvin poikkeuksellista: me asialliset ankeuttajat tanssimme pikkujouluväen mukana kuin viimeistä päivää. Veikkaan, että hiki virtasi ja syke nousi saman verran kuin peruslenkillä.

jean_s