Elämäni espoolaisrouvana

Stereotyypin murtamista ripauksella (itse)ironiaa. Pitkään haudutettuna.


Jätä kommentti

Bye-bye, kaamoslamaannus!

dsc02406

Viimeksi blogia päivittäessäni olin väsynyt. Itse asiassa pysyvä ”ei lähe” -fiilis on ollut lukuisten talvien ajan uskollinen seuralaiseni. Se on ollut mukana arjessa aina lokakuulta jonnekin maalis-huhtikuulle saakka, auringonpaisteen määrästä riippuen. Olisi oikean masennuksen väheksymistä väittää, että olen ollut masentunut talvisin, joten kuvailen vaivaa mieluummin jollain muulla sanalla. Joitakin vuosia sitten onneksi tajusin, mistä oli kysymys ja lakkasin ajattelemasta, että vika on työpaikassa, ihmissuhteissa tai muussa elämässä. Satun vain itse olemaan valolla käyvä ihminen.

dsc02410

Tänä vuonna talvikausi on kuitenkin ollut ihmeellinen, koska kaamoslamaannus ei ole missään vaiheessa iskenyt oikein kunnolla päälle. Havahduin tähän vasta tammikuun puolen välin tietämillä tallatessani toukokuisen onnellisena rautatieasemalta työpaikalleni. Huomaan edelleen eron aurinkoisen talvipäivän ja harmaan talvipäivän välillä, mutta harmaimpinakaan jaksoina en ole nukahdellut kahdeksan aikaan illalla, hautonut synkkiä ajatuksia tai ihmetellyt, kuka on poistanut värit maailmasta.

dsc02419

Mikä sitten on muuttunut aikaisemmista vuosista? Itse asiassa monikin asia – jopa niin moni, etten pysty määrittämään mikä voisi olla se suurin yksittäinen vaikuttava tekijä. Tässä kuitenkin valistunut veikkauslista vaikuttajista:

  1. Vähemmän juoksua, enemmän painoharjoittelua. Kipeytyneen polven vuoksi jouduin jättämään vuosi sitten maratonharjoittelun. Vähentyneet juoksukilometrit olen korvannut käymällä useammin salilla. Pidemmän lenkin olen juossut vain noin kerran viikossa. Tällä on hormonaalisesti merkitystä, koska voimaharjoittelu lisää ”puhtihormoni” testosteronin tuotantoa. Kestävyysurheilu, etenkin liian pitkäkestoinen tai omaan kuntoon nähden liian raskas harjoittelu, sen sijaan nostaa stressihormoni kortisolin määrää. Koska en ole lääkäri, en jauha tästä sen enempää. On joka tapauksessa mukava todeta, että vaikka olen huonommassa juoksukunnossa kuin vuosi sitten, on olo pääsääntöisesti vahva ja virkeä.
  2. Sokerin syönnin vähentäminen. Olen vähentänyt viimeisen vuoden aikana selvästi sokerin syöntiä. Juoksuhan kuluttaa paljon energiaa, joten siitä tulee aivan järkyttävä nälkä. Eikä mikä tahansa nälkä, vaan sellainen pohjaton hiilarinhimo, johon voisi vetää ensin kulhollisen mysliä, sitten puoli litraa jäätelöä ja illalla vielä paketillisen keksejä. Ikävä kyllä oma vatsani ei hiilari-ilottelua kestä. Siistimpi ruokavalio on vähentänyt imeytymisongelmia, mikä taas parantaa palautumista.
  3. Laadukkaat lisäravinteet joka päivä. Minut on kasvatettu uskomaan, että terveellisestä ruokavaliosta saa riittävästi vitamiineja ja hivenaineita. Jossain vaiheessa kirjasin kokeilun vuoksi kaikki ruokailuni ruoka-analyysiä tekevään nettisovellukseen, enkä sen mukaan saanut pelkästä ruoasta yhtenäkään päivänä tarpeeksi D-vitamiinia tai tärkeimpiä hivenaineita. Näin ollen otan päivittäin monivitamiinin, magnesiumia ja kalaöljyä – ei niistä mitään haittaakaan pitäisi olla.
  4. Arkiliikunnan lisääminen. Kävelyä ym. arkiliikuntaa olen aiemmin pitänyt  mummeleiden juttuna. ”Eihän siinä tule edes hiki.” ”Mitä väliä jollain vartin kävelyllä on?” Kun kävelee vartin aamulla ja vartin illalla, tulee siitä jo puoli tuntia. Vaikkei kunto kasvaisikaan, niin kävely on joka tapauksessa metrossa istumista terveellisempi vaihtoehto. Ja mitä se tekeekään mielialalle! Rakastan seurata talvisia auringonnousuja ja -laskuja, katsella luontoa ja kuunnella sen ääniä. Kävelystä on nopeasti tullut työmatkan paras hetki.

dsc02385

 


2 kommenttia

Juoksen, olen siis olemassa?

Puhun paljon juoksemisesta, ja juoksujuttuni tulevat varmasti monelta jo ulos korvista. Muutama onkin kysellyt, miksi  juoksen. Tähtäänkö johonkin, mitä tavoittelen, aionko juosta maratonin? Aloin pohtia asiaa ja listata mielessäni syitä siihen, miksi harrastus tuntuu hyvältä.

run releases

1. On ihan kiva, että pariskunnilla on jotain yhteistä

Olen aina juossut (ja harrastanut muita kestävyyslajeja) vähän, mutten oikeastaan sitten alakouluiän mitenkään tavoitteellisesti. Taustalla oli siis rakkaus hikeen, endorfiineihin, salpautuvaan hengitykseen ja erityisesti oman väsymyksen voittamiseen. Aloin kuitenkin juosta enemmän vasta tavattuani nykyisen mieheni, intohimoisen juoksijan. Lenkille on paljon helpompaa lähteä, kun on joku, jonka kanssa juosta ja joka tsemppaa sen sijaan että keksisi tekosyitä olla juoksematta. Bonuksena yhteinen harrastus lähentää. Ja jos ei ole muuta puhuttavaa, niin aina voi puhua juoksusta. Tai katsoa sitä telkkarista.

2. Juoksu on halpaa, helppoa, ekologista, tehokasta… ja sopii erakkoluonteelleni

Juoksun yksinkertaisuus on kaunista: Juoksu sopii mitä parhaiten kiireiseen arkeen, koska juokseminen ei katso aikaa tai paikkaa. Lenkkivermeet päälle, ovesta ulos ja juoksemaan. Sopii jokaisen kalenteriin. Varusteet saa helposti minne tahansa mukaan. Juokseminen lienee myös yksi vähiten saastuttavista urheilulajeista. Tehokkuutta rakastavana ihmisenä pidän myös siitä, että juostessa jokainen hetki on treeniä. Juostessa ei huilata alamäissä, jonoteta tai kuunnella ohjeita. Juostessa juostaan. Ja mikä parasta, juoksija ei tarvitse joukkuetta, salivuoroja, pukuhuonetta, saunailtoja tai turnauksia. Juoksija saa olla yksin omien ajatustensa kanssa ja keskittyä sisäiseen zeniinsä.

allyouneed

3. (Pitkässä) juoksussa kehittyy

Tähän ikään tullessa kehittymisestä on tullut asia, jota ei ihan joka päivä pääse kokemaan. Päinvastoin, usein tuntuu siltä, että elämä junnaa paikallaan ja päätään saa lyödä seinään kerta toisensa jälkeen samojen ongelmien äärellä. Juoksu on laji, jossa ei voi huijata. Tulokset ovat (jos siis niitä mittailee) silmiesi edessä, kilometreinä, harjoituskertoina, sykelukuina, minuutteina ja lopulta pk-lenkin keskivauhdin vaivihkaa tapahtuvana kasvuna. Jiihaa! Kova harjoittelu siis myös palkitsee. Oikeanlainen treenaaminen näkyy väkisinkin tulosten paranemisena. Tämä on minusta aivan kauhean lohdullista maailmassa, jossa kovimmatkaan ponnistelut eivät aina tuota muuta kuin karvaan pettymyksen.

numbers

4. Eipä tässä enää nuorruta

En ole vanha (tänään 36), mutta en enää niin nuorikaan. Omasta kunnosta, terveydestä ja hyvinvoinnista on syytä kiinnostua viimeistään nyt. Haluan olla eläkkeelle jäädessäni vielä simpsakka tyttönen, joten tulevaisuuteen kannattaa satsata nyt, kun se on vielä helppoa. Juoksukuntoani pystyn nostamaan ongelmitta ainakin neljäkymppiseksi saakka. Kyselijöille tiedoksi, että aion olla 40-vuotiaana elämäni kunnossa ja juosta maratonin mieluiten reilusti alle neljän tunnin. Ugh. Hatunnosto vaan eilen MM-maratonissa hopealle tulleelle 37-vuotiaalle Valeria Straneolle! Kokeilin keväällä juosta muutamassa juoksutapahtumassa, mutta en oikein innostunut niistä. Ihan kivaahan se oli päästä tavoiteaikoihinsa, mutta tärkeämpää minulle on liikunta elämäntapana, fyysisen ja henkisen hyvinvoinnin ylläpitäjänä. (Jälkihuomautus: Anteeksi, valehtelin vahingossa! On minulla tavoitteena juosta tänä vuonna 1000 km.)

Straneo

5. Juoksu koukuttaa

Runner’s high on totisinta totta. Endorfiinipölly se vasta on mukava tunne. And it’s all legal.

runnershigh

 6. Juoksu putsaa pään

Mainitsinhan jo henkisen hyvinvoinnin? Tiukan lenkin jälkeen paskinkin olo on parantunut, näin se vaan on. Juostessa on aikaa pohtia ratkaisuja ongelmiin, ja usein parhaat oivallukseni tulevatkin juuri rauhallisilla lenkeillä. Jostain syystä juokseminen rauhoittaa, antaa luottamusta ja nostaa itsetuntoa.

antidepressant

Oikeasti tietenkin haluaisin vain Ivet Lalovan pyllyn. Espoo on muuten loistava paikka harrastaa juoksua :).

Kuvat kaapattu Pinterestin juoksuintoilijoiden sivuilta. Valeria Straneon kuva EPA / yle.fi.