Elämäni espoolaisrouvana

Stereotyypin murtamista ripauksella (itse)ironiaa. Pitkään haudutettuna.


Jätä kommentti

Canthia vaativa helmikuu

img_20170305_105231

Helmikuu lusittu. Viime vuonna helmikuussa olimme pienellä talvilomalla Tukholmassa, sitä edellisenä muistaakseni Pohjois-Karjalassa hiihtämässä. Tänä vuonna lomaa ei ole ollut, niin kuin ei ollut joulunakaan. Tämän seurauksena parin viime viikon päällimmäinen ajatus on ollut loma. Liekö syynä lomattomuus vai se, että Runeberginpäivänä tuli 10 vuotta täyteen samassa työpaikassa (!), olo on joka tapauksessa hieman nuupahtanut.

Mutta suunnataanpa ajatukset hetkeksi ohikitäneeseen helmikuuhun. Mitä siitä jäi käteen?

img_20170305_105723

Kuukauden kulttuurielämys oli Kansallisteatterin Canth-näytelmä. Näytelmää on kritisoitu siitä, että on liian pitkä ja että siihen on ängetty liikaa asiaa. Totta. Näytelmä oli silti alusta loppuun kiinnostavaa ja viihdyttävää seurattavaa, oikein kelpoa draamaa. Feministisen savolaisikonin elämä kiinnostaa. Uutta tietoa minulle oli se, että Minna Canth harrasti kuntoilua. Näytelmässä viitattiin siihen, että Canthilla oli avaimet Kuopion tuomikirkon torniin, jotta hän pääsi sinne omia aikojaan vetämään ns. rapputreeniä. Melkoinen edelläkävijä!

Samassa näytelmässä minua ihastutti erityisesti eräs Canthin repliikeistä. Minnalta penätään, miksi hän tekee näytelmää Ruotsalaiselle eikä Suomalaiselle teatterille niin kuin aiemmin. Tivaamiseen Canth vastaa napakasti: ”Koska minua huvittaa!” Miksi tapojen rikkomiseen tarvittaisiin muuta syytä? Ja mitä se kenellekään kuuluu, jos ihminen päättää tehdä jotain toisin kuin ennen? Aion tallettaa tämän repliikin perusteluvarastooni ja käyttää sitä sumeilematta sopivan tilaisuuden tullen.

img_20170305_111521

Muuten kulttuuriharrastukset ovat jääneet helmikuussa vähälle, sillä helmikuu on penkkiurheilijalle vuoden kiireisin kuukausi: samoille viikoille nimittäin sattuvat sekä halliyleisurheilukausi että hiihdon arvokisat ja ampumahiihdon maailmancup. Lahden MM-kisoissa kävimme jopa paikan päällä. Vaikka Lahdessa oli hyvä tunnelma, niin olen edelleen sitä mieltä, että urheilun seuraaminen on kaikkein vaivattominta kotisohvalta käsin. Omalla sohvalla saa otettua mukavan asennon eikä jääkaapille (yleensä) tarvitse jonottaa. Vieruskaveri ei myöskään (yleensä) ärsytä, eikä kukaan huido suomenlipulla päähän tai töryytä helvetinpäristemellä korvan juuressa.

img_20170305_104255

Koko kansan Kulta-Iivon ja Hopea-Kristan ohella haluaisin nostaa esille kuukauden espoolaisen urheilutuloksen, jonka teki 16-vuotias Esbo IF:n Saga Andersson. Seiväshyppääjä Andersson on parantanut suoritustaan pitkin hallikautta. SM-kisat hän voitti tuloksella 423, joka on myös tämän hetken maailmantilaston kärkinoteeraus Anderssonin ikäluokassa.

img_20170305_120436

 

Penkkiurheilun lomassa pitää itsekin ehtiä liikkumaan. Helmikuun ja koko alkuvuoden paras rutiini on ollut sunnuntaiaamuinen metsälenkki yhdessä puolison kanssa.

img_20170305_120550


Jätä kommentti

Bye-bye, kaamoslamaannus!

dsc02406

Viimeksi blogia päivittäessäni olin väsynyt. Itse asiassa pysyvä ”ei lähe” -fiilis on ollut lukuisten talvien ajan uskollinen seuralaiseni. Se on ollut mukana arjessa aina lokakuulta jonnekin maalis-huhtikuulle saakka, auringonpaisteen määrästä riippuen. Olisi oikean masennuksen väheksymistä väittää, että olen ollut masentunut talvisin, joten kuvailen vaivaa mieluummin jollain muulla sanalla. Joitakin vuosia sitten onneksi tajusin, mistä oli kysymys ja lakkasin ajattelemasta, että vika on työpaikassa, ihmissuhteissa tai muussa elämässä. Satun vain itse olemaan valolla käyvä ihminen.

dsc02410

Tänä vuonna talvikausi on kuitenkin ollut ihmeellinen, koska kaamoslamaannus ei ole missään vaiheessa iskenyt oikein kunnolla päälle. Havahduin tähän vasta tammikuun puolen välin tietämillä tallatessani toukokuisen onnellisena rautatieasemalta työpaikalleni. Huomaan edelleen eron aurinkoisen talvipäivän ja harmaan talvipäivän välillä, mutta harmaimpinakaan jaksoina en ole nukahdellut kahdeksan aikaan illalla, hautonut synkkiä ajatuksia tai ihmetellyt, kuka on poistanut värit maailmasta.

dsc02419

Mikä sitten on muuttunut aikaisemmista vuosista? Itse asiassa monikin asia – jopa niin moni, etten pysty määrittämään mikä voisi olla se suurin yksittäinen vaikuttava tekijä. Tässä kuitenkin valistunut veikkauslista vaikuttajista:

  1. Vähemmän juoksua, enemmän painoharjoittelua. Kipeytyneen polven vuoksi jouduin jättämään vuosi sitten maratonharjoittelun. Vähentyneet juoksukilometrit olen korvannut käymällä useammin salilla. Pidemmän lenkin olen juossut vain noin kerran viikossa. Tällä on hormonaalisesti merkitystä, koska voimaharjoittelu lisää ”puhtihormoni” testosteronin tuotantoa. Kestävyysurheilu, etenkin liian pitkäkestoinen tai omaan kuntoon nähden liian raskas harjoittelu, sen sijaan nostaa stressihormoni kortisolin määrää. Koska en ole lääkäri, en jauha tästä sen enempää. On joka tapauksessa mukava todeta, että vaikka olen huonommassa juoksukunnossa kuin vuosi sitten, on olo pääsääntöisesti vahva ja virkeä.
  2. Sokerin syönnin vähentäminen. Olen vähentänyt viimeisen vuoden aikana selvästi sokerin syöntiä. Juoksuhan kuluttaa paljon energiaa, joten siitä tulee aivan järkyttävä nälkä. Eikä mikä tahansa nälkä, vaan sellainen pohjaton hiilarinhimo, johon voisi vetää ensin kulhollisen mysliä, sitten puoli litraa jäätelöä ja illalla vielä paketillisen keksejä. Ikävä kyllä oma vatsani ei hiilari-ilottelua kestä. Siistimpi ruokavalio on vähentänyt imeytymisongelmia, mikä taas parantaa palautumista.
  3. Laadukkaat lisäravinteet joka päivä. Minut on kasvatettu uskomaan, että terveellisestä ruokavaliosta saa riittävästi vitamiineja ja hivenaineita. Jossain vaiheessa kirjasin kokeilun vuoksi kaikki ruokailuni ruoka-analyysiä tekevään nettisovellukseen, enkä sen mukaan saanut pelkästä ruoasta yhtenäkään päivänä tarpeeksi D-vitamiinia tai tärkeimpiä hivenaineita. Näin ollen otan päivittäin monivitamiinin, magnesiumia ja kalaöljyä – ei niistä mitään haittaakaan pitäisi olla.
  4. Arkiliikunnan lisääminen. Kävelyä ym. arkiliikuntaa olen aiemmin pitänyt  mummeleiden juttuna. ”Eihän siinä tule edes hiki.” ”Mitä väliä jollain vartin kävelyllä on?” Kun kävelee vartin aamulla ja vartin illalla, tulee siitä jo puoli tuntia. Vaikkei kunto kasvaisikaan, niin kävely on joka tapauksessa metrossa istumista terveellisempi vaihtoehto. Ja mitä se tekeekään mielialalle! Rakastan seurata talvisia auringonnousuja ja -laskuja, katsella luontoa ja kuunnella sen ääniä. Kävelystä on nopeasti tullut työmatkan paras hetki.

dsc02385

 


Jätä kommentti

Juoksemisessa tärkeintä on juokseminen

DSC00014

Olen valitellut pitkin vuotta ahdistustani koko elämän vallanneeseen hifistelyyn. Usein tuntuu, ettei missään asiassa tavallisuus ja keskinkertaisuus ei riitä, vaan kaiken pitäisi olla viimeiseen asti hiottua, tarkkaan harkittua, alan guruilta lainattua mutta kuitenkin uniikkia ja ekslusiivista.

Juoksuharrastajien keskuudessa tämä näkyy mm. siinä, että juoksemista tärkeämpiä puheenaiheita on kaikki muu kuin juokseminen: palautusjuomat, kompressiosäärystimet, kynnystestit, askellustekniikat, tankkaus, sykemittarit, osteopaatit, kinesioteipit, kiropraktikot, juoksualustat jne. Hiljattain todistin jopa kiivasta väittelyä sellaisista termeistä, joille ei ole olemassa vakiintuneita merkityksiä (polku- vs. maastojuoksu).

DSC00018

Vaikka juoksu on erittäin yksinkertainen harrastus, hifistelypuhe saa sen kuulostamaan niin monimutkaiselta, että harjaantumaton saattaa pelätä koko ajan tekevänsä jotain väärin. Vähän aikaa sitten minulta kysyttiin, paljonko 1½ tunnin urheilusuorituksen jälkeen pitäisi juoda. Olin niin hölmistynyt kysymyksestä, etten oikein osannut vastata siihen mitään järkevää. Sopersin vain jotain nestevajeen määrään vaikuttavista tekijöistä. En nimittäin ole koskaan miettinyt, paljonko lenkin jälkeen pitäisi juoda! Tähän saakka olen selvinyt kuivumatta ihan vaan fiilispohjalta. Oma mittarini on ollut niinkin eksoottinen kuin virtsan määrä ja väri. Pissa kertoo, milloin voi palata normaalin nestemäärään.

Tavallinen kuntoilija ei tarvitse välttämättä laktaattitestejä ja juoksuvalmentajaa* tullakseen paremmaksi juoksijaksi. Omia kynnysarvojaan ei tarvitse tuntea, vaan treenata kehon tuntemusten mukaisesti. Ihminen pystyy kyllä tunnistamaan, juokseeko peruskestävyys- vai vauhtikestävyysalueella. Sykemittari helpottaa asiaa, mutta ilmankin pärjää! Kun miettii Paavo Nurmen varusteita, voi vain todeta, että ilman teknologiahärpäkkeitäkin voi painella aivan järjettömän kovaa.

DSC00031

Kuntoilija tarvitsee eniten sitä itseään eli juoksemista. Alussa on melkein sama miten juoksee, kunhan juoksee säännöllisesti ja muistaa välillä vähän syödä ja lepuuttaa. Oleellisin oheiskysymys on, miten säilyttää treenimotivaatio alkuinnostuksen jälkeen.

Myös tavoitteellisemmin treenaavan kuntoilijan kehittymisen kannalta tärkeintä on juokseminen. Silloin pitää jo tuntea oma kroppansa hieman paremmin ja tietää vähän enemmän oikeasta harjoittelusta, mutta edelleen keskiössä on juokseminen. Oikealla juoksemisella tavoiteajoista kurotaan pois minuutteja, härpättimillä ehkä sekunteja. Itse asiassa liiallisen mittailun tuloksena on havaittu urheilijoiden kadottaneen kykynsä luottaa oman kehon tuntemuksiin. Olen kuullut väitettävän, että kenialaiset juoksijat treenaavat täysin päinvastaisin menetelmin: lenkille lähdetään aina hiljakseen ja tunnustellen, ja vasta päivän vire määrittää sen, millainen treeni vedetään.

DSC00036

Uskon, että motivaatio juoksuun säilyy, kun selvittää itselleen, miksi juoksee. Kun tavoite on selvä (eli miksi-kysymykseen on vastattu), pitäisi motivaation säilyttämisenkin olla helpompaa. Itse juoksen, koska nautin siitä. Nautin sekä itse juoksutapahtumasta että sen jälkeisestä hyvästä olosta. Rakastan metsää, luontoa, raitista ilmaa ja poluilla kirmailusta syntyvää vapaudentunnetta. Tykkään myös olla kunnossa ja tuntea itseni voimakkaaksi. Itse asiassa omalla kohdallani liika hifistely ja mittailu tekee sen, että nautinto hukkuu teknisen suorittamisen alle. Eniten pidän sunnuntain pitkistä pk-lenkeistä. Silloin lähden metsään viihtymään: välillä voi poimia vaikka muutaman marjan suuhunsa tai pysähtyä kuulemaan linnunlaulua.

Aloittelevien juoksijoiden ei kannata takertua epäolennaisiin yksityiskohtiin, vaan panna vaan tossulla menemään. *Juoksukoulun käyminen tai juoksuvalmentajan konsultointi uuden harrastuksen alkumetreillä on ihan järkevää, mutta silloin perehdytään aivan perusasioihin kuten oikeaan juoksuasentoon ja -tekniikkaan. Tätä suosittelen erityisesti, jos oma liikuntatausta on vähäinen tai jos juoksu on aina tuntunut vaikealta.

DSC00059

Tässä demonstroimme kuinka kokonaiskuva selkenee hifistelysumun hälvennyttyä.

P.S. Ostin uuden kameran. Se on kompakti. Nämä kuvat ovat kuukauden takaa Kolille suuntautuneelta työmatkalta.


Jätä kommentti

Maaliskuu-blääh

IMG_20150308_131121

Mitä tehdä, kun ulkona näyttää tältä? Brunssilla ei voi jatkuvasti istua, eikä koko ajan jaksa lukea kirjoja. Kuva on muuten otettu Leppävaaran Peroba Cafén erkkeri-ikkunasta. Kiva, espoolainen brunssipaikka ja kahvila.

Meillä tuli kotona kiistaa siitä, kumpi on pahempi, maaliskuu vai marraskuu. Minulle maaliskuu on aina ollut inhokkikuukausi numero yksi. Maaliskuussa on olevinaan kevät jo alkanut, vaikka oikeasti on kylmää, märkää, harmaata, rumaa ja likaista. Valon määrä on lisääntynyt, mutta lumen alta paljastuu vain roskia, hiekkaa, koiran jätöksiä ja mädäntyneitä lehtiä. Marraskuun pimeys on armollisempaa.

Kun maaliskuusta on päästy, alkaa huhtikuu. Katupölyä, siitepölyä, silmiä kirvelevää auringonpaistetta, kevätväsymystä, työkiireitä, likaisia ikkunoita ja juhlapyhistä pitkäveteisin: pääsiäinen. En todellakaan ole kevätihminen. Muista vuodenajoista pidän ja odotan niiden alkamista innolla. Kesään, syksyyn ja talveen liittyy kaikenlaista mukavaa tekemistä, mutta keväälle sellaista on vaikea keksiä.

Muutama viikko sitten varauduin tähän alkaneeseen koitokseen tekemällä Pinterestiin kevätkuukausille mukavan to do -listan. Sieltä sitten vaan poimimaan mukavaa tekemistä. Eilisaamuna oli hetken melkein kaunista, joten lähdimme viemään Keskuspuistoon suunnistusrasteja seuran harjoituksia varten. Koiran onnellisuus metsäyhteislenkistä tarttui kaikkiin. Ja metsä on kaunis keväälläkin – tarkemmin ajateltuna metsä on aina kaunis. Se on suorastaan liikuttavan turvallinen ja rauhoittava paikka.

Suosittelen.

IMG_20150308_130222

P.S. Eilen joku ehti jo kommentoida, että koira on pidettävä tähän aikaan vuodesta kiinni. Totta. Puolustukseksemme sanottakoon, että koira oli vapaana vain metsäisimmät pätkät, joissa talutushihna tarttui puihin ja risuihin. Lisäksi se juoksi koko ajan letkassa ”isinsä” kannoilla ja ”maminsa” silmien alla – meidän tulkintamme mukaan oli lain vaatimalla tavalla välittömästi kytkettävissä.


Jätä kommentti

Uusi vuosi saa tulla

vaahteranlehti

Kirjoitin jokunen päivä sitten tavoitteista ja unelmoinnista, jotka molemmat koen aika haastaviksi asioiksi. Siihen on tietysti syynsä. Niin kuin edellisesti postauksesta kävi ilmi, ensimmäinen ongelmani on se, että kuvittelen, että päätösten pitäisi mennä kerralla oikein ja olla pysyviä, vaikka usein riittäisi pelkkä oikean suunnan ottaminen. Matkan varrella selviää kyllä, pitääkö kurssia vaihtaa, tavoitetta tarkentaa ja menetelmiä terävöittää.

Joustamattomuuden lisäksi olen aika mukavuudenhaluinen, äärimmäisen realistinen (unelmat, hah!), en kaipaa mainetta tai mammonaa, eikä minua todellakaan ole kasvatettu tavoittelemaan kuuta taivaalta, vaan pyrkimään hiljaiseen ja vaatimattomaan elämään, jossa palkkio tulee uutterasta puurtamisesta, kohtuullisesta elämänlaadusta ja valtion kirstuun kolahtaneista veroeuroista… noin niin kuin kärjistetysti! Henkisiä esteitä tavoitteiden asettelun tiellä siis piisaa. Mutta onneksi minulla on myös lähisukulaisissa varoittava esimerkki siitä, mitä käy, kun jämähtää keski-ikäisenä paikoilleen, ei opi enää mitään uutta, haasta itseään tai laajenna maailmankuvaansa.

Tämän pelotteen voimalla aion siis käydä taistoon omia henkisiä esteitäni vastaan. Vuosi 2013 oli hyvää harjoittelua, sillä aloitin minulle helpoimmasta ja tutuimmasta eli liikuntaan liittyvistä tavoitteista. Juoksin parissa urheilutapahtumassa ja olin päättänyt juosta vuoden aikana tuhat kilometriä. Harjoittelu oli oikeasti hyödyllistä. Ensinnäkin opin sen, että tulostavoitteet eivät ole ”mun juttu”. Juoksutapahtumissa pääsin molempiin tavoiteaikoihin, vieläpä ihan reilulla marginaalilla, mutta en voi sanoa saaneeni siitä sen kummempia kicksejä. Älkää ymmärtäkö minua väärin; minulla on todella vahva kilpailuvietti. Rakastan ohitella lenkkipolulla, niitata itseäni hitaammat loppukirissä jne, mutta johonkin keskinkertaiseen aikatavoitteeseen pääseminen ei anna minulle yhtään mitään. Kilometrimääräinen tavoite minua sen sijaan motivoi läpi vuoden. Tämäkin on hyvä havainto; tulostavoitteita paremmin minulle sopivat tehtävätavoitteet, joista jokainen on yksi askel johonkin suuntaan. Näin tuloksiakin syntyy ikään kuin pyytämättä ja yllättäen, eikä niistä tarvitse ottaa turhaa stressiä.

Mutta nyt sitten niihin tulevan vuoden tavoitteisiin:

1. Terveellisemmät ruokailutottumukset. Syöminen on ehdottomasti terveellisyyspyrkimyksissäni suurin kipupiste. Olen armoitettu herkkusuu, ehkä vähän tunnesyöppö, verensokerini nousee ja laskee nopeasti, eikä vatsani todellakaan kestä mitä vaan. Olen vakuuttunut siitä, että jos söisin paremmin, voisin paremmin. Huonoista tottumuksista irtipääsemisen pitäisi olla helppoa, koska pidän terveellisestä ruoasta enemmän kuin epäterveellisestä, mutta suunnittelemattomuus ja laiskuus ajavat minua mussuttamaan nälkääni suklaata ja pullaa. Asia korjaantuu, kun pidän huolta siitä, että työpaikalla minulla on aina välipalatarpeita mukana.

2. Liikunta jatkuu. Liikunnallisten tavoitteiden asettelu on hankalaa. Juoksemisesta on jo tullut tapa, eikä minun normaalisti tarvitse houkutella itseäni ulos. Tavoitteena on siis jatkaa kuten tänä vuonna, mutta lisätä ohjelmaan kerran kuussa yli 20 km lenkki. Lisäksi kroppani kaipaa säännöllisempää lihaskuntoharjoittelua, joten kuntosali tai funktionaalinen harjoittelu vähintään kerran viikossa tulee myös ohjelmaan. Eikä mitään lussuilua tyyliin ”teenpä vähän vatsalihaksia lenkin jälkeen” – vaan kunnon kokonaisvaltainen treeni. Tästä olen toistaiseksi aina lipsunut.

3. Ystävien tapaaminen. Tiedetään, tämän ei pitäisi olla kenenkään tavoitelistalla. Enkä jaksa selitellä asiaa sen enempää. 2014 tapaan rakkaimpia ystäviäni vähintään kerran kuussa, mieluiten kahdesti, eikä lounastreffejä lasketa!

4. Hauskanpito. Toinen todella tyhmä-mutta-ah-niin-tarpeellinen lupaus. Sekä mieheni että minä ollemme synnynnäisiä kotitossuja. Elämämme on niin täynnä kaikkea, mitä ”pitää” tehdä, ettemme oikein osaa suunnitella asioita, joita ”saa” tehdä. Lupaan, että me oman elämämme ankeuttajat teemme kodin ulkopuolella jotain mikä on vain ja ainoastaan kivaa ja hauskaa muttei millään muotoa välttämätöntä vähintään kerran kuussa.

5. Opiskelu. Tämä on niin hankala kysymys, etten uskalla asettaa muita tavoitteita kuin että menen oikeaan suuntaan. Baby steps, baby steps. Ja kaikki opiskelu on hyvää opiskelua, olipa kyse arabiasta, valokuvauksesta, ruotsista tai kännykän käyttöohjeesta.

6. Loma. Vuonna 2014 pidän lomaa. Loman käyttäminen kodin remontointiin ei ole lomaa.

7. Töllötön tammikuu. Minulla on aina ollut hieman hankala suhde television katseluun. En nimittäin oikein osaa rajoittaa sitä. Elin monta onnellista vuotta ilman telkkaria, mutta nyt kun huushollissa on taas töllö, on homma jälleen lipsahtanut liikakatselun puolelle. Tällä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, tuleeko tyhmätoosasta jotain katsomisen arvoista vai ei. Tammikuustakaan ei tule täysin televisioton, mutta ainakaan en töllötä toosaa koko iltaa ja nukahda sen päälle sohvalle. Vain harkittuja ohjelmia – liikenevän ajan voi sitten käyttää vaikka lukemiseen, opiskeluun, hauskanpidon suunnitteluun ja lomasta haaveiluun!

Hyvää ja onnellista vuotta 2014!


2 kommenttia

Juoksen, olen siis olemassa?

Puhun paljon juoksemisesta, ja juoksujuttuni tulevat varmasti monelta jo ulos korvista. Muutama onkin kysellyt, miksi  juoksen. Tähtäänkö johonkin, mitä tavoittelen, aionko juosta maratonin? Aloin pohtia asiaa ja listata mielessäni syitä siihen, miksi harrastus tuntuu hyvältä.

run releases

1. On ihan kiva, että pariskunnilla on jotain yhteistä

Olen aina juossut (ja harrastanut muita kestävyyslajeja) vähän, mutten oikeastaan sitten alakouluiän mitenkään tavoitteellisesti. Taustalla oli siis rakkaus hikeen, endorfiineihin, salpautuvaan hengitykseen ja erityisesti oman väsymyksen voittamiseen. Aloin kuitenkin juosta enemmän vasta tavattuani nykyisen mieheni, intohimoisen juoksijan. Lenkille on paljon helpompaa lähteä, kun on joku, jonka kanssa juosta ja joka tsemppaa sen sijaan että keksisi tekosyitä olla juoksematta. Bonuksena yhteinen harrastus lähentää. Ja jos ei ole muuta puhuttavaa, niin aina voi puhua juoksusta. Tai katsoa sitä telkkarista.

2. Juoksu on halpaa, helppoa, ekologista, tehokasta… ja sopii erakkoluonteelleni

Juoksun yksinkertaisuus on kaunista: Juoksu sopii mitä parhaiten kiireiseen arkeen, koska juokseminen ei katso aikaa tai paikkaa. Lenkkivermeet päälle, ovesta ulos ja juoksemaan. Sopii jokaisen kalenteriin. Varusteet saa helposti minne tahansa mukaan. Juokseminen lienee myös yksi vähiten saastuttavista urheilulajeista. Tehokkuutta rakastavana ihmisenä pidän myös siitä, että juostessa jokainen hetki on treeniä. Juostessa ei huilata alamäissä, jonoteta tai kuunnella ohjeita. Juostessa juostaan. Ja mikä parasta, juoksija ei tarvitse joukkuetta, salivuoroja, pukuhuonetta, saunailtoja tai turnauksia. Juoksija saa olla yksin omien ajatustensa kanssa ja keskittyä sisäiseen zeniinsä.

allyouneed

3. (Pitkässä) juoksussa kehittyy

Tähän ikään tullessa kehittymisestä on tullut asia, jota ei ihan joka päivä pääse kokemaan. Päinvastoin, usein tuntuu siltä, että elämä junnaa paikallaan ja päätään saa lyödä seinään kerta toisensa jälkeen samojen ongelmien äärellä. Juoksu on laji, jossa ei voi huijata. Tulokset ovat (jos siis niitä mittailee) silmiesi edessä, kilometreinä, harjoituskertoina, sykelukuina, minuutteina ja lopulta pk-lenkin keskivauhdin vaivihkaa tapahtuvana kasvuna. Jiihaa! Kova harjoittelu siis myös palkitsee. Oikeanlainen treenaaminen näkyy väkisinkin tulosten paranemisena. Tämä on minusta aivan kauhean lohdullista maailmassa, jossa kovimmatkaan ponnistelut eivät aina tuota muuta kuin karvaan pettymyksen.

numbers

4. Eipä tässä enää nuorruta

En ole vanha (tänään 36), mutta en enää niin nuorikaan. Omasta kunnosta, terveydestä ja hyvinvoinnista on syytä kiinnostua viimeistään nyt. Haluan olla eläkkeelle jäädessäni vielä simpsakka tyttönen, joten tulevaisuuteen kannattaa satsata nyt, kun se on vielä helppoa. Juoksukuntoani pystyn nostamaan ongelmitta ainakin neljäkymppiseksi saakka. Kyselijöille tiedoksi, että aion olla 40-vuotiaana elämäni kunnossa ja juosta maratonin mieluiten reilusti alle neljän tunnin. Ugh. Hatunnosto vaan eilen MM-maratonissa hopealle tulleelle 37-vuotiaalle Valeria Straneolle! Kokeilin keväällä juosta muutamassa juoksutapahtumassa, mutta en oikein innostunut niistä. Ihan kivaahan se oli päästä tavoiteaikoihinsa, mutta tärkeämpää minulle on liikunta elämäntapana, fyysisen ja henkisen hyvinvoinnin ylläpitäjänä. (Jälkihuomautus: Anteeksi, valehtelin vahingossa! On minulla tavoitteena juosta tänä vuonna 1000 km.)

Straneo

5. Juoksu koukuttaa

Runner’s high on totisinta totta. Endorfiinipölly se vasta on mukava tunne. And it’s all legal.

runnershigh

 6. Juoksu putsaa pään

Mainitsinhan jo henkisen hyvinvoinnin? Tiukan lenkin jälkeen paskinkin olo on parantunut, näin se vaan on. Juostessa on aikaa pohtia ratkaisuja ongelmiin, ja usein parhaat oivallukseni tulevatkin juuri rauhallisilla lenkeillä. Jostain syystä juokseminen rauhoittaa, antaa luottamusta ja nostaa itsetuntoa.

antidepressant

Oikeasti tietenkin haluaisin vain Ivet Lalovan pyllyn. Espoo on muuten loistava paikka harrastaa juoksua :).

Kuvat kaapattu Pinterestin juoksuintoilijoiden sivuilta. Valeria Straneon kuva EPA / yle.fi.


Jätä kommentti

Raskas päätös lomalle

Himpe juoksee_1

Maastoa sieltä helpoimmasta päästä.

Saimme idean juoksuvaelluksesta jo joskus viime talvena. Muistaakseni totesin vain, että haluaisin joskus juosta metsässä vähän pidemmän lenkin ilman aikatavoitteita ja kiirettä minnekään. Kävellen patikointikin on kivaa, mutta miksipä sitä kävelemään, kun voi juokstakin? Tulee rankempi treeni ja ehtii näkemään enemmän. (Tämä ei tietenkään pidä ihan tarkalleen ottaen paikkaansa, koska juostessa ei paljon ehdi maisemia katselemaan, ainakaan tällainen harjaantumaton menijä.)

Juoksuvaellukselle luonteva kohde oli Nuuksion kansallispuisto, koska se on lähellä ja koska siellä on paljon polkuja helpottamassa etenemistä. Eikä maisemissakaan varsinaisesti mitään vikaa ole.

Pitkä Saarijärvi

Matkaan lähdimme Haukkalammelta, mistä suuntasimme länteen päin kiertelemään läheiset lammet. Sieltä jatkoimme Kattilaa kohden. Kattilasta palasimme etelään muutaman umpeutuneen polun, suon ja tiheikön kautta…

Pientä sydämentykytystä aiheutti alkumatkasta miehen jalan vierestä livahtanut rantakäärme tai vaskitsa. Suomen luonnon suurimpia petoja, ihmisiä, ei juuri matkan varrella näkynyt aivan Haukkalammen ja Kattilan lähialueita lukuun ottamatta. Juoksijoita vastaan tuli ainoastaan yksi, joka tervehti meitä iloisesti ja kyseli, olemmeko osallistumassa elokuun lopussa järjestettävään Nuuksion polkujuoksumaratoniin. No, eipä olla. Tapahtuma kuulostaa kyllä oikein kiinnostavalta, mutta 42,2 km poluilla olisi minulle tässä kunnossa turhan heviä settiä. Sitä paitsi osanottajalistakin näyttää olevan jo täynnä.

Varusteina meillä oli juomareppu, Nuuksion retkeilykartta, pari energiapatukkaa ja normaalit juoksuvermeet. Aikaa metsässä kulutimme 2 tuntia 37 minuuttia, vaikka kilometrejä ei tullut kuin 13,6. Pidimme juoma- ja vilvoittelutaukoja sekä pysähdyimme välillä nauttimaan luonnonantimia. Tarkoitus ei siis ollut lähteä painamaan päät punaisena ja sykkeet taivaissa.

Eväät

Raw-Bitet lähtivät kokeiluun Partiohaitan kassalta juomarepun ostamisen yhteydessä. Hyviä olivat. Luomuva.

Mustikat kämmenellä

Reitin varrelta löytyi aivan holtittoman isoja mustikoita. Ja niitä oli paljon! Hakekaa ihmiset ihmeessä superfoodinne mieluummin metsästä ilmaiseksi kuin kalliilla kaupasta.

Kuumasta säästä ja maaston ajoittaisesta vaikeakulkuisuudesta johtuen lenkin jälkeen olo oli rennosta menosta huolimatta sellainen, että tiesi juosseensa. Siihen tunteeseen on hyvä päättää loma – huominen kahdeksan tunnin toimistovuoro tuntuu siten edes hieman kevyemmältä.

Himpe ui_1

Pulahdus kotimatkalla Nuuksion Pitkäjärveen kruunasi reissun. Ihanan vilvoittavaa rasittuneille jaloille.


Jätä kommentti

Hiki haisee ja homma käy!

Siinä missä 18 000 juoksijaa hikoili eilen HCR:ssa, oli meillä Espoossa tänään tilaisuus osallistua pieneen mutta sitäkin sympaattisempaan juoksutapahtumaan: Keskuspuisto-Olari kierrokseen, joka järjestettiin tänään 20. kertaa. Juoksutapahtuman järjestivät Olarin Tarmo -77 ja Espoon Akilles.

Vastoin yleistä käsitystä espoolaisrouvatkin hikoilevat – toiset enemmän ja toiset vähemmän. Mieheni mukaan eräät saattavat joskus haiskahtaa myös muilta luonnontuotteilta. Oma suoritus meni odotettua paremmin, mikä tietysti tuntuu hyvältä. Viimeksi olen tainnut juosta kilpaa lukion liikuntatunnilla, joten kisa sai vatsanpohjan kipristelemään.

En ole mikään massatapahtumien ystävä, joten tällaiset pienet ja perinteikkäät kylätapahtumat sopivat minulle paremmin kuin hyvin. Mikä parasta, kun tapahtuma järjestetään Helsingin ulkopuolella, paikalla ei ole trendikkäitä hipstereitä (koska itsejärjestettävät tapahtumat ovat viileesti cool), vaan ihan taviskansaa aivan pikkulapsista ikäihmisiin. Ei ole tungosta eikä tarvitse huolia, jos on huono tukkapäivä. Tunnelma on leppoisa, ja mieltä lämmittää nähdä kylmäksi luonnehditussa kotikaupungissaan positiivista yhteisöllisyyttä ja yhdessä tekemisen meininkiä.

Näillä mentiin

 

Kilpailunumeroni voitti arvonnassa pipon – voi tätä onnen päivää!