Elämäni espoolaisrouvana

Stereotyypin murtamista ripauksella (itse)ironiaa. Pitkään haudutettuna.


Jätä kommentti

Pala rauhaa

 

DSC00681

Takana on raskas mutta tietynlaista tyydytystä tuottanut työviikko. Se meni keskisuomalaisissa paukkupakkasissa, nuorisokeskus Piispalassa Kannonkoskella. Kolme erittäin täyttä päivää 34 nuorisotyöntekijän ja nuoren aktivistin kanssa rauhanteeman ympärillä.

DSC00689

Kaikilla osallistujilla oli yhteinen tavoite: toimia aktiivisesti nuorten parissa oikeudenmukaisemman ja rauhanomaisemman yhteiskunnan puolesta. Vaikka radikaalista on tullut kirosana, ilman radikaaleja maailma ei ikinä muuttuisi. Naisilla ei olisi äänioikeutta, orjuutta ei olisi lakkautettu eikä rytmimusiikista tullut valtavirtaa. Vihapuheen ja -tekojen täyttämä maailma vaatii myös radikaalimpaa nuorisotyötä. On uskallettava olla muutakin kuin ”palveluntarjoaja” – kasvattaja, jolla on taitoja ja keinoja puuttua vähättelyyn, kiusaamiseen ja vihaan.

Lisäksi tarvitaan arvoja ja luottamusta siihen, että omalla työllä on merkitystä. Rauhaakin voi rakentaa tai jopa kursia kokoon pala palalta. En voi muuta kuin ihailla esimerkiksi niitä palestiinalaisia, israelilaisia ja ukrainalaisia, jotka epätoivoisesta tilanteesta huolimatta jaksavat uskoa tulevaisuuteen. Sitä taustaa vasten espoolaisen rivitaloyhtiön ”lumisodat” ja muut mikrokonfliktit tuntuvat höyhenenkevyiltä taakoilta kantaa.

DSC00719

Vaikka viikko oli järjettömän hektinen, sain kuitenkin parin lyhyen happihyppelyn aikana tallennettua muutaman palan Piispalan rauhaa. Onko mitään rauhoittavampaa kuin alkuillan sininen hetki tai talven lumivalkeuden keskeltä kohoavat majestettiset männyt?

DSC00722

 


Jätä kommentti

Katutaidetta brysseliläisittäin

Kevään kaksi kiireisintä viikkoa ja pari työmatkaa takana päin. Jälkimmäinen työmatkoista suuntautui Brysseliin, tuohon jokaisen EU-byrokraatin ykköskohteeseen. En ole ikinä oikein lämmennyt Brysselille, vaikka se on – kuulemma – oikeasti ihan kiva kaupunki.

IMG_20150331_212829

Tällä kertaa meillä oli työrupeaman päätteeksi mahdollisuus osallistua kahden tunnin katutaidekierrokselle. Oppaana toimi kaksi nuorta graffitiharrastajaa, jotka kertoivat graffiteista ja niiden tekijöistä rentoon tyyliin. Kierros oli todella kiinnostava. Vetäjillä oli tarpeeksi ensikäden tietoa aiheesta ja monta hauskaa anekdoottia kerrottavaksi.

IMG_20150331_194142

Katutaide on Brysselissä iso juttu. Bryssel on tärkeä sarjakuvakaupunki, ja katukuvassa törmääkin tämän tästä seiniin, joihin on maalattu sarjakuvaa. Meidän kierroksemme keskittyi kuitenkin graffitiin. Oppaidemme mukaan graffititaiteilija on kuin koira, joka merkkaa reviiriään jättämällä taginsä sinne missä sattuu kulkemaan. Brysselissä tagaily on sen verran hard core -hommaa, että siinä käytetään joskus jopa happoa, jottei tagiä voi pestä pois.

2015-03-31 18.31.57

Kuvan tagissa lukee ’e2k’, mikä oppaamme mukaan viittaa ranskan kielen verbiin ’éduquer’ (kouluttaa). Graffitintekijöillä on usein shokeeraavia taiteilijanimiä kuten Mad, Idiot tai Zero. Graffitin leimaaminen nuorten vihaisten miesten harrastamaksi aivotomaksi töhrimiseksi on melko kapea katsontakanta, sillä monilla tekijöillä on jotain sanottavaa. Itse pidän katutaiteessa juuri kantaaottavuudesta, huumorista ja siitä pienestä anarkismista, joka kaupunkitilan omakätiseen muokkaamiseen liittyy. Samalla se tuo taiteen koko kansan ulottuville, korkeakulttuuriksi miellettyjen taidelaitosten ulkopuolelle.

Kuvan keltainen pyörä on kuulemma uusi juttu Brysselissä. Näitä värikkäitä pyöriä on jätetty eri puolille kaupunkia ajamaan (sic!) pyöräilyn ja pyöräilijöiden asiaa.

IMG_20150329_180731

Possumaalaukseen syntyyn liittyy hauskaa spekulointia.Teos on aivan ydinkeskustassa erittäin lähellä poliisiasemaa. Itse asiassa poliisiasema on aivan kulman takana. Ensimmäisen tarinan mukaan kuva possut ovat kuolleita ja viestivät siitä, että talossa oli muinoin teurastamo. Toisen tarinan mukaan possut vain nukkuvat, millä viitataan tyhmiin poliiseihin (pigs), jotka eivät huomaa, että lähistöllä tehdään jättimäistä seinamaalausta.

Kapoiselta Rue des Chandeliersiltä löytyy hauska kohta, jossa kadun toisella puolella on arabialaista kalligrafiaa ja modernia graffitikirjoitusta yhdistelevä monikulttuurinen hybridigraffiti ja toisella puolella kaupunginosassa vuonna 1989 tapahtuneesta patjakapinasta kertova historiankirjoitusgraffiti.

2015-03-31 19.50.13

Pällistelevät turistit ovat saaneet osansa katutaiteilijoiden pilkkakirveestä. Brysselin massiivisen oikeustalon edustalla on suosittu näköalapaikka. Kaiteeseen on kirjoitettu ”tämä ei ole näkökulma” ja silmäiltävään alueeseen on piilotettu viesti, joka suurimmalta osalta jäänee huomaamatta.

2015-03-31 20.15.12

Kas, ”Hollywood”. Ehhehehe.

2015-03-31 20.36.53

Moni entinen kapinallinen on tietysti nykyisin kaupan. Alla liittotalon seinää, johon on tilattu kuva kapinoivista punikeista. Toinen maalaus puolestaan on tehty tilaustyönä baarin ikkunaluukkuihin. Alemman kuvan maalannut kaveri joutui vaihtamaan taiteilijanimensä myytyään itsensä markkinavoimille, sillä kukaan ei olisi ostanut seinäänsä hänen härskiä signeeraustaan.

2015-03-31 20.33.04

Brysselissä on hyvin tyypillistä, että kaunis yhdistyy rumaan, uusi vanhaan, eikä oikein mikään tunnu sopivan yhteen. Itse asiassa se taitaa olla kaupungin viehättävin piirre. Euroopan instituutioiden kotipaikassa paikalliset eivät todellakaan kulje turhantärkeinä ja kovat kaulassa, vaan ovat hyvin rentoja ulkoasunsa suhteen.

IMG_20150331_203100

IMG_20150331_205657

IMG_20150331_205733

Tämä on kuulemma Brysselin vanhin katutaideteos. Sitä ei ole tehnyt kukaan nuori kapinallinen, vaan katukivetykseen kyllästynyt mummeli. Ah, ma nauran!

IMG_20150331_205510


Jätä kommentti

Maaliskuu-blääh

IMG_20150308_131121

Mitä tehdä, kun ulkona näyttää tältä? Brunssilla ei voi jatkuvasti istua, eikä koko ajan jaksa lukea kirjoja. Kuva on muuten otettu Leppävaaran Peroba Cafén erkkeri-ikkunasta. Kiva, espoolainen brunssipaikka ja kahvila.

Meillä tuli kotona kiistaa siitä, kumpi on pahempi, maaliskuu vai marraskuu. Minulle maaliskuu on aina ollut inhokkikuukausi numero yksi. Maaliskuussa on olevinaan kevät jo alkanut, vaikka oikeasti on kylmää, märkää, harmaata, rumaa ja likaista. Valon määrä on lisääntynyt, mutta lumen alta paljastuu vain roskia, hiekkaa, koiran jätöksiä ja mädäntyneitä lehtiä. Marraskuun pimeys on armollisempaa.

Kun maaliskuusta on päästy, alkaa huhtikuu. Katupölyä, siitepölyä, silmiä kirvelevää auringonpaistetta, kevätväsymystä, työkiireitä, likaisia ikkunoita ja juhlapyhistä pitkäveteisin: pääsiäinen. En todellakaan ole kevätihminen. Muista vuodenajoista pidän ja odotan niiden alkamista innolla. Kesään, syksyyn ja talveen liittyy kaikenlaista mukavaa tekemistä, mutta keväälle sellaista on vaikea keksiä.

Muutama viikko sitten varauduin tähän alkaneeseen koitokseen tekemällä Pinterestiin kevätkuukausille mukavan to do -listan. Sieltä sitten vaan poimimaan mukavaa tekemistä. Eilisaamuna oli hetken melkein kaunista, joten lähdimme viemään Keskuspuistoon suunnistusrasteja seuran harjoituksia varten. Koiran onnellisuus metsäyhteislenkistä tarttui kaikkiin. Ja metsä on kaunis keväälläkin – tarkemmin ajateltuna metsä on aina kaunis. Se on suorastaan liikuttavan turvallinen ja rauhoittava paikka.

Suosittelen.

IMG_20150308_130222

P.S. Eilen joku ehti jo kommentoida, että koira on pidettävä tähän aikaan vuodesta kiinni. Totta. Puolustukseksemme sanottakoon, että koira oli vapaana vain metsäisimmät pätkät, joissa talutushihna tarttui puihin ja risuihin. Lisäksi se juoksi koko ajan letkassa ”isinsä” kannoilla ja ”maminsa” silmien alla – meidän tulkintamme mukaan oli lain vaatimalla tavalla välittömästi kytkettävissä.


Jätä kommentti

Tuikitärkeä hyödyttömyys

Äitini kyseli minulta, miksi en kirjoita enää blogia. Kirjoittaisinhan minä, jos olisi enemmän aikaa turhuuksiin. Olen nimittäin luokitellut bloggaamisen kategoriaan hyödytön toiminta. Viime vuonna tein kovasti töitä (mikä ei mitenkään poikkea tavallisesta vuodesta) ja lisäksi opiskelin vapaa-ajallani. Pidän sekä työnteosta että opiskelusta, mutta vuoden lopussa huomasin silti olevani aika stressaantunut, väsynyt ja suhtautuvani jotenkin haluttomasti elämään. Elämä oli kliseisesti sanottuna suorittamista.

Suorittamisessa ei sinänsä ole mitään pahaa. Saan tehdyistä tehtävistä tyydytystä siinä missä laiskana pötköttelystäkin. Eihän ihminen saa mitään aikaan, ellei välillä suorita. Se, mikä on vaikeaa, on tasapainon löytäminen suorittamisen ja haahuilun välille. Uskon, että jokainen on tässäkin asiassa uniikki; omia suoritteita on ihan turha vertailla kavereiden saavutuksiin, vaan oleellista on osata kuunnella itseään. Piiskata itseään vähemmän silloin, kun alkaa käydä ylikierroksilla ja keksiä uusia tavoitteita silloin, kun elämä ei tarjoa tarpeeksi haasteita.

Koska työntekoa ei voi lopettaa, päätin tammikuun lopun tentin jälkeen lopettaa opiskelut kevätlukukauden ajaksi. On muuten ollut mahtava helmikuu. Yhtäkkiä pää on ollut täynnä tosi turhia mutta ah-niin-tärkeitä ajatuksia. Olen vähän sisustellut ja hiihdellyt. Ollut hiihtolomalla ja tavannut ihmisiä. Syönyt (pääasiassa) terveellisesti, koska on ollut aikaa ajatella niinkin turhaa asiaa kuin ravintoa.

Olen yrittänyt analysoida, mikä suorittavassa ja kiireisessä elämäntavassa oikeasti aiheuttaa elämänhalun hiipumista. En suostu hyväksymään sitä, että pelkkä tehokas tekeminen olisi itsessään jotenkin myrkyllistä ihmiselle. Oma täysin ei-tieteellinen päätelmäni on, että kiireessä ihminen ei pääse kosketuksiin sen kanssa, mikä tekee hänestä ihmisen; ts. aistiensa, tunteidensa, ajatustensa. Konemaisesti suorittaessa ei ole aikaa haistella ja maistella, tunnustella, pysähtyä, katsoa, miettiä, miltä tämä asia minusta tuntuu, mitä mieltä tästä oikeasti olen, tykkäänkö tästä. Tämä selittää myös sen, miksi koen Hakaniemen hallin maailman parhaaksi stressinpoistopaikaksi keskellä kiireistä työpäivää. Oven avatessa kaikki aistit saavat samanaikaisesti miellyttäviä ärsykkeitä. Maailmasta tulee saman tien taas kaunis ja elämästä elämisen arvoista.

Olen hieman hitaalla käyvä haahuilijatyyppi, joka tarvitsee paljon omaa mielipiteenmuodostusaikaa ja paljon pysähtymisiä jonkin kauniin äärelle ruman ja ahdistavan maailman vastapainoksi. Vaikka välillä naureskelenkin Instagramin kukkapuskien ja kahvikupposten kuvailijoille, samalla tiedän hyvin, mihin vaaleanpunaisia silmälaseja tarvitaan. Joku loiventaa elämäänsä kauneudella, ehkä toinen alkoholilla, kolmas kenties puhumalla. Minä tarvitsen tehokkuuden rinnalle kiireettömyyttä, kauneutta ja fyysisyyttä.

Kuvituksena muutamia hetkiä, joista olen nauttinut ja jotka olen ikuistanut tammi-helmikuun aikana. Ehkä hyödyttömälle blogillekin löytyy tänä vuonna paremmin aikaa.

Lehmityttö

Islanninhevosvaellus aivan tammikuun alussa. Satoi vaakaräntää, mutta oli silti mahtavaa. Tauko laavulla lämmitti mukavasti. Kuvassa minä ja 90-lukulaiset hapsu-chapsini.

Asetelma

Yhtenä päivänä aurinko paiston hetken – mä vannon! Verigreippi, avokado, päärynä ja saksanpähkinät näyttivät niin näteiltä Ulla Harjun keramiikkalautasella. Mun lempivärejä kaikki.

Pielinen

Utu lumipeitteisen Pielisen yllä. Tätä näkymää pysähdyin katselemaan koiran kanssa kävellessäni. Synkkää mutta kaunista.

Mustikkapannacotta

Viime sunnuntain brunssi. Ulkona satoi (vaihteeksi) vaakaräntää, mutta tämä maku palautti viime kesään. Mustikalla ja kardemummalla maustettua pannacottaa, ihan niin kuin Kolmen kaverin jätski!