Sunnuntaista joutokäyntiä

Eilen oli hektinen päivä.  Juoksutreeneihin piti sännätä heti aamusta, jotta ehtisimme kahdeksi todistamaan erään vantaalaisvauvan kastetilaisuutta. Viime vuosi oli vauvojen vuosi – tuttavapiirissäni syntyi loppuvuonna uusi vauva harva se viikko! Jännä nähdä, jatkuuko sama trendi tänä vuonna.

Lauantain tohinan vastapainoksi tänään on otettu lunkisti. Jätin sunnuntain pitkän lenkin väliin lievän nuhaisuuden takia. Sen sijaan menimme koko porukalla ulkoiluttamaan koiraa ja ihailemaan lumista luontoa.

Talvisessa luonnossa on jotain erityisen koskettavaa. Silmä kiinnittyy outoihin yksityiskohtiin. Kun muu luonto tuntuu uinuvan, rumista asioista kuten talventörröttäjistä tulee hurjan kauniita.  Kaikkialla on mielettömän valkoista ja hiljaista. Syksyn pimeyden jälkeen valkoisuus sokaisee.

Nämä mun tyypit on niin ihania ja rakkaita. Illalla saunotaan, syödään poppareita ja katsotaan Harry Potteria.

 

Maaliskuu-blääh

Mitä tehdä, kun ulkona näyttää tältä? Brunssilla ei voi jatkuvasti istua, eikä koko ajan jaksa lukea kirjoja. Kuva on muuten otettu Leppävaaran Peroba Cafén erkkeri-ikkunasta. Kiva, espoolainen brunssipaikka ja kahvila.

Meillä tuli kotona kiistaa siitä, kumpi on pahempi, maaliskuu vai marraskuu. Minulle maaliskuu on aina ollut inhokkikuukausi numero yksi. Maaliskuussa on olevinaan kevät jo alkanut, vaikka oikeasti on kylmää, märkää, harmaata, rumaa ja likaista. Valon määrä on lisääntynyt, mutta lumen alta paljastuu vain roskia, hiekkaa, koiran jätöksiä ja mädäntyneitä lehtiä. Marraskuun pimeys on armollisempaa.

Kun maaliskuusta on päästy, alkaa huhtikuu. Katupölyä, siitepölyä, silmiä kirvelevää auringonpaistetta, kevätväsymystä, työkiireitä, likaisia ikkunoita ja juhlapyhistä pitkäveteisin: pääsiäinen. En todellakaan ole kevätihminen. Muista vuodenajoista pidän ja odotan niiden alkamista innolla. Kesään, syksyyn ja talveen liittyy kaikenlaista mukavaa tekemistä, mutta keväälle sellaista on vaikea keksiä.

Muutama viikko sitten varauduin tähän alkaneeseen koitokseen tekemällä Pinterestiin kevätkuukausille mukavan to do -listan. Sieltä sitten vaan poimimaan mukavaa tekemistä. Eilisaamuna oli hetken melkein kaunista, joten lähdimme viemään Keskuspuistoon suunnistusrasteja seuran harjoituksia varten. Koiran onnellisuus metsäyhteislenkistä tarttui kaikkiin. Ja metsä on kaunis keväälläkin – tarkemmin ajateltuna metsä on aina kaunis. Se on suorastaan liikuttavan turvallinen ja rauhoittava paikka.

Suosittelen.

P.S. Eilen joku ehti jo kommentoida, että koira on pidettävä tähän aikaan vuodesta kiinni. Totta. Puolustukseksemme sanottakoon, että koira oli vapaana vain metsäisimmät pätkät, joissa talutushihna tarttui puihin ja risuihin. Lisäksi se juoksi koko ajan letkassa ”isinsä” kannoilla ja ”maminsa” silmien alla – meidän tulkintamme mukaan oli lain vaatimalla tavalla välittömästi kytkettävissä.

Huono synttärilahja

Mummi, mä ny päivitän tänne tän jutun itte, ku mami on niin laiska ja saamaton.

Mulla oli viime viikolla 11-vuotissynttärit, ja arvaa, mitä sain synttärilahjaks!?!? Eläinlääkärikäynnin! Siis ihan koirien oikeesti, voiko karmeempaa kohtaloa olla?

Ne huumas mut, ja tässä mä olen vielä ihan pöllyssä. Mulla oli etukoivessa kamala kanyyli. Siihen laitettiin tommonen side vähäks aikaa. Hoitaja pyysi anteeks, ku niillä oli vaan ”tyttöjen väristä” sidettä. Ihan ku mä välittäisin. Mun mielestä pinkki sopii pojillekin.

Tässä mä oon jo vähän reippaampi, ja oon jo syöny. Ruokalista näkyy alaleuassa, kun sapuskaa piti vähän pehmittää mulle. Siis voitko, mummi, kuvitella, että ne repi multa kaks alahammasta ja poisti hammaskivet? Nyt on suu kipee. Tästä meitsiestä tuli vähä huono, ku mami on tossa tiellä. Sen pitää päästä kaikissa kuvissa etualalle.

Siis, kato ny! Ammottava aukko alapurukalustossa! Vähänkö mua hävetti, kun tää kuva otettiin. Supistin suuta kiinni ja rimpuilin, mutta mikään ei auttanut. Isi ja mami on päättäny nöyryyttää mua viimeiseen asti.

Eikä siinä vielä kaikki! Isi osti mulle vauvojen hammasharjan! Sillä pitää kuulemma harjata tästä lähtien joka ilta. Aion supistaa suuta ja rimpuilla, tietty, mut en oo ihan varma auttaako se. Hampilääkäriin pitää mennä seuraavan kerran jo puolen vuoden päästä, ja sit otetaan röntgenkuvat, joista katsotaan, miten poskihampaat jakselee. Ja kaihiakin on, sanovat.

Sitä mä vaan, että sääli mua vähän ja lähetä parempi synttärilahja, tää oli ihan surkee! Iso pussi kuivattuja kanafileitä tai sit vaikka jotain riistaherkkua.

Juhannussiirappia ja muita herkkuja

Tänä vuonna päätin, ettei yksikään raparperinvarsi mene hukkaan, vaan käytän niistä jokaisen luovasti perheen ravitsemiseen. Raparperi sattuu olemaan niitä kasveja, jotka puskevat joka vuosi innokkaasti esiin hoitamattomuudesta huolimatta.

Viime kesänä säilömistäni raparpereista väänsin raparperi-luumulevitteen. Tuo ripulikakan näköinen hodarin sisäpinnalla on sitä itteään. Vähän vastaavaa tavaraa saimme vegaanisella aamiaisella Berliinissä, sieltä tämä idea. Soosi on ulkonäöstään huolimatta sekä herkullista että monikäyttöistä.

Parhaat varret säästin raparperipiirakkaan. Tykkään eniten sellaisesta raparperipiirakasta, jossa on jotain kermaviilin tapaista mukana. Piirakka hävisi niin nopeasti parempiin suihin, etten ehtinyt ikuistaa sitä. Sen sijaan laitan tähän pari muuta kuvaa juhannuksen sapuskoista.

Jälkiruoaksi hedelmäsalaattia. Hyvää ja terveellistä.

Investoin myös muutamaan macaronsiin, onhan juhannus vain kerran vuodessa. Näitä mustia voin suositella, maku muistuttaa hämärästi englanninlakritsia. Kyllä ruoka on e’hanaa!

Mutta palataanpa niihin raparpereihin. Viimeisistä kuivakoista varsista tein siirappia. Sitä tehdään niin, että varret keitetään kattilassa hirmuisen sokerimäärän kanssa. Ajattelin, että litkulla voisi maustaa juomia alkukesäisen raikkaan raparperisiksi. Hyvin toimi, paitsi että eihän sellainen paksu liisteri sekoitu esimerkiksi kuohuviiniin lainkaan. Testailu jatkukoon siis.

Lopuksi vielä päivän random-juttu. Sanasta raparperi minulle tulee aina mieleen teatterin ”porinakohtaukset”. Jossain lapsena lukemassani (tai äidin minulle lukemassa) tyttökirjassa nimittäin väitettiin, että teatterissa tehdään taustaporina niin, että näyttelijät hokevat eritahtisesti ’raparperiraparperiraparperi…’ Liekö sitten totta vai tarua, vai olenko keksinyt jutun itse? En millään muista, mikä kirjasarja oli kysymyksessä, mutta samassa sarjassa päähenkilöillä oli usein pussissa suklaa-lakritsisekoitusta, josta sitten hanakasti nappailtiin energiaa päivän koitoksiin. Hmmm… Nyt kun tarkemmin ajattelen, en taida muistaa koko kirjasarjasta muuta kuin nämä ruoka-aineisiin liittyvät asiat. Herkuttelu on selvästi ollut merkityksellistä jo varsin nuorella iällä.

Elämässä pitää olla luxia

Tavoistamme poiketen veimme koiran tänään lorottelemaan Helsinkiin Lux Helsinki -reitille.

Kato, mummi! Täällä mä vedän ihan päättömänä. Ja lähes jalattomana!

Mummi, toi on joku sateenkaarimaatuska, jonka kintuille en saanut pissiä. Kyllä Putin ja Olympiakomitea nyt niin mielensä pahoittavat.

Tää oli joku huvila, jonka edessä oli hirveesti ihmisiä. Töytäilin niiden alle, mummi, ja isi ärähti mulle. Olen kuulemma maalaispoika.

Tonne ei päässy nuuskimaan – harmi.

Isi ja minä pääkallopaikalla. Isi esta mi corazón!

Lux Olympiastadion

Lux Espoo – pysyvä valotaideteos

Lux Grani. Köyhän miehen versio.

Kepillisellä keskuspuistossa

Kato, mummi, täällä mää ny pissin! Mami kertoi, että haluaisit enemmän juttuja ja kuvia minusta! Mää oon Keskuspuistossa. Mieti, mummi, Keskuspuistossa!! Ihan ku Nyy Jookin hienostokoirat!

Kaikissa maailman cooleimmissa kaupungeissa on frendien kans chillailuun ja tyylikkäänä näyttäytymiseen tarkoitettu keskuspuisto. Sellainen löytyy New Yorkista, Sydneystä ja luonnollisesti myös Espoosta. Harva ei-espoolainen vain tietää keskuspuistomme olemassa olosta mitään. Siksipä katsonkin velvollisuudekseni sivistää teitä, rakkaat lukijat.

Mummi, tässä mää olen tälläsen paskaojan äärellä. Näin kerran, ku yksi setteri syöksy tonne rypemään, mutta mää en pyhäkenkiäni kastele.

Rusetinmuotoinen Espoon keskuspuisto on metsistä, niityistä, kallioista ja soista koostuva luonnontilainen alue Espoon keskellä. Noin 880 hehtaarin kokoinen keskuspuisto on Espoon toiseksi suurin yhtenäinen luontoalue Nuuksion kansallispuiston jälkeen. Espoon kaupunki kertoo sivuillaan, että tavoitteena on tuoda esiin keskuspuistoa tärkeänä liikuntapaikkana lähiseudun asukkaille sekä vaalia sen luonto- ja kulttuuriarvoa kehittyvän yhteiskunnan puristuksessa. Näihin tavoitteisiin on lähiasukkaan helppo yhtyä.

Mummi, tää kuva nyt on vaan joku tämmönen. Mami otti sellasenkin kuva, jossa olin mää ja sit noita kasveja, mut se väitti, että tää oli muka parempi. Mummi, eihän oo, eihän?

Mielestäni keskuspuisto on kauneimmillaan juuri näin alkukeväästä. Valkovuokkojen jälkeen räjähtävät kukkaan kielot.

Mami sano, et nää on rentukoita. Mää kuulin eka, et renttukoira ja loukkaannuin vähän. Mami tuntee tän kasvin, ku mummi sää oot kuulemma opettanu sille silloin, ku se oli pieni. Nyt mun mami on aika iso!

Keskuspuiston ensimmäinen luontoportti, Sunan Huuhkajaportti, avattiin viime keväänä. Portteja ja infotauluja tulee puistoon jatkuvasti lisää. Alla olevassa kuvassa on vähän erilainen infotaulu, joka kertoo taustalla (heikosti) näkyvästä Tuomarilan Urheilijoiden 1940-50-luvuilla käytössä olleesta hyppyrimäestä.

Tosta mäestä on jotkut isot pojat hypännyt joskus tosi kauan aikaa sitten.

Puiston laidalla on kasvimaapalstoja, ihan niin kuin muuallakin pääkaupunkiseudulla. Kyllä se espoolainenkin osaa peltonsa kyntää ja vakonsa valita!

Nää on jotain viljelypalstoja, mut en mää niin näistä välitä. Vihannekset on yleisesti ottaen aika pahoja, eikä mami anna mun ees mennä tonne pissimään ja tonkimaan. Tylsä paikka.

Keskuspuistossa järjestetään jos jonkinlaista luontoretkeä, ainakin perheille suunnattuja juttuja näyttäisi olevan tarjolla tämänkin kesän aikana useita. Tänne vaan tutustumaan! Alueella on kuntoradan lisäksi kattava sorapolkuverkosto, jota pitkin voi polkaista pidemmänkin matkan takaa luonnon ihmeitä hämmästelemään. Mies käski myös kertoa, että koko alue on (suunnistus)kartoitettu, ja suunnistustoiminta on alueella vireää. Eli jos jollain sattuu olemaan viehtymystä rastien perässä hikipäässä metsässä laukkaamiseen, niin täällä on kuulkaas siihenkin hullutukseen mahdollisuus monta kertaa vuodessa!

Taas noita kukkia ja jotain puita. Kaikkien juurelle ei pissaa riittänyt, vaikka yritin kyllä tiristää kepin kuivaksi. Mua vähän harmittaa, kun en oo tässäkään kuvassa, mut, mummi, kyl mää keskuspuistossa tykkään kulkee oli kamera mukana tai ei. Pääsis vaan useemminki! Aika usein ne ei ota mua mukaan, ja silloin tulee paha mieli.

Itse olen puistoa hyödyntänyt lähinnä lenkkeily- ja koiranulkoilutusmielessä, mutta miksei sinne voisi polkaista joskus perheen kanssa piknikille tai hankkimaan villiyrttejä kevätsalaattiin. Joskus mietimme, että keskuspuistossa voisi järjestää Espoo Country Runin, Helsinki City Runia edullisemman ja vähäväkisemmän juoksutapahtuman… kunnes huomasimme, että Keskuspuisto-Olari kierros on jo olemassa.

Rakkaus saa ihmeitä aikaan

Noin kaksi vuotta sitten jouduin naimisiin , ja sillä lailla citysinkku hiljaa hirtettiin. Rakkauden kylkiäisenä tuli eteen uusi haaste: yhteinen asunto oli hankittava Espoosta, mieluiten mahdollisimman läheltä tytärpuolen toista kotia. Eipä aikaakaan, kun meillä oli yhteisen adoptiokoiran lisäksi citymaasturi ja rivitaloasunto keskellä pikkuporvarillisinta Espoota. Olin joutunut reippaasti mukavuusalueeni ulkopuolelle!

Sopeutuminen ei-niin-hyvämaineiseen espoolaisrouvuuteeen on ollut kivikkoista, ja paniikkinappulaa on tehnyt mieli painaa useamman kerran. Täällä sitä kuitenkin vain edelleen ollaan. Nyt, toisen espoolaiskevääni kääntyessä hitaasti kesäksi, alkaa tuntua siltä, että espoolaisuus ja rouvuus (?) ovat tulleet jäädäkseen, joten on aika opetella rakastamaan Espoota. Siinä samalla voi vähän tuulettaa myyttiä espoolaisrouvasta.