Elämäni espoolaisrouvana

Stereotyypin murtamista ripauksella (itse)ironiaa. Pitkään haudutettuna.


Jätä kommentti

Viikkokatsaus: Ruokaa, töllöä ja toiletteja

Viikko meni taas yhdessä hujauksessa. Maanantaina olin vapaalla, joten olin ennakoinut, että maanantaista tulee viikon paras päivä. Ei todellakaan tullut, olin suunnitelmien kariutumisesta johtuen kiukkuinen kuin ampiainen. Mutta ei siitä sen enempää.

Espoolaisen kulinaristin näkökulmasta viikon paras uutinen oli se, että Sandro tulee Espooseen. Ravintolatarjonta on kotikaupungissa aivan luokattoman huonoa. Vain espoolainen (tai toinen mualainen) voi ymmärtää, miten iloinen asia on, kun alle 15 km päähän avataan puolen vuoden päästä ravintola, joka ei ole ketjumesta tai räkälä-pitseria.

img_20161015_094553

Elämäni ensimmäinen munakoisokeitto. Hyvää oli, kiitos! Sopan pinnasta heijastuu pala oululaista taivasta. #100uuttakokemusta #100newexperiences

Viikon paras dokumentti oli Yle Areenasta löytämäni Vogue – muotitoimittajien mahti. Dokumentti on varsin humoristinen. Eksentrisikin työkaverisi vaikuttaa Voguen henkilökunnan rinnalla ihan tavalliselta. Oma suosikkini oli ranskalainen muotitoimittaja Carlyne Cerf de Dudzeele. On käsittämätöntä, kuinka hän on voinut asua vuosikymmeniä USA:ssa, tehdä töitä englannin kielellä ja säilyttää silti ranskalaisen aksenttinsa sekä siihen olennaisesti kuuluvat kielioppivirheet.

Dokumentin parhaassa kohtauksessa de Dudzeele analysoi tyyliään ja Voguen kuuluisaa kansikuvaa, jossa Christian Lacroix’n haute couture -yläosa yhdistetään katutyyliin (eli farkkuihin). CDD raakkuu itsetyytyväinen vino hymy naamallaan: ”Me I love the street. I love street. I adore, adore street. Life is about mixing the thing and to be divine in the street. Voilà!” Olen CCD:n kanssa tyylistä samaa mieltä – style have no season – esimerkiksi simppeli valkoinen paita näyttää aina hyvältä, kunhan attitude ja accessories ovat oikeat. Persoonallinen tyyli rakennetaan rikkomalla ja yhdistelemällä (sen sijaan että noudatettaisiin orjallisesti jotain tiettyä tunnistettavaa tyyliä).

img_20161012_121606

Viikon paras TV-ohjelma oli Noin viikon uutiset. He keksivät viikon parhaan hashtagin #ikiomaviinagate ja esittivät vertaansa vailla olevan analyysin suomalaisesta alkoholikeskustelusta.

Viikon paras kaupunki oli Oulu, jossa käväisin pikaisesti työmatkalla. Söin viikon parhaan lounaan viikon parhaassa lounaskahvilassa, Kulttuuritalo Valven Konst o. Delissä. Kahvila sopi hyvin rauhalliseen työskentelyyn ja avoin panoulu-verkko toimi kuin unelma.

img_20161015_144243

Myös viikon paras juttu liittyy Ouluun. Oulussa opiskellut kollegani innostui kertomaan oululaisesta baarista, jonka vessanseinäfilosofiaa hän muistelee lämmöllä. Johtuuko mualaisuudestani vai mistä, mutta r-a-k-a-s-t-a-n vessanseinäkirjoituksia melkein yhtä paljon kuin sananmuunnoksia. Voisin viettää helposti päivän Porthanian vessassa röhöttelemässä keskenään keskusteleville teksteille. Mielestäni siinä että on kohtalaisen sivistynyt, ei ole mitään ristiriitaa sen kanssa että pitää jutuista, jotka ovat hyvin kaukana korkeakulttuurista. Vessakirjoittelussa viehättää spontaanisuus ja se, että teksteissä ollaan ihmisen perustarpeiden ja -tunteiden äärellä, rehellisen avoimina, sopivan anarkistisina. Ilmaisu on luovaa ja kielellä leikkivää. Tekstien vuoropuhelu on nokkelaa ja usein yhteiskunnallisesti kantaa ottavaa. Vessassa meistä karisee turhantärkeys, koska kaikki käyvät siellä samoilla asioilla, olipa kyseessä kulkuri tai kuninkaallinen. Vessanseinäkirjoituksissa kiehtoo myös anonymiteetti – kirjoittaja voi olla vaikka itse presidentti tai studia generalia -luennolla käynyt seniorikansalainen Eirasta.

Parhaimmissa vessateksteissä alatyylisyys on vain sivuseikka. Olennaista ovat kansalaisaktiivisuus, luovat ratkaisut ja arjen elämäntaidot. Esimerkiksi oululaisessa baarissa yleisesti esiintyvään ongelmaan oli joku aktiivinen kansalainen puuttunut kirjoittamalla: Kuka tahansa osaa kusta lattialle, mutta ole sankari ja paskanna kattoon. Veikkaan, että tämä sekä naurattaa että vaikuttaa ohilorottelijoihin enemmän kuin asiatyylinen huomautus.

 

 


Jätä kommentti

Oi, ihana Espoon keskus!

Espoon keskus, tuttavallisemmin Centti – rakkaan kotikaupunkini hallintokeskuksella on ikävä maine. Asemanseutu ON rumaa – sitä ei käy kieltäminen. Espoon keskus kuitenkin eroaa esimerkiksi Pasilasta, Malmista tai Tikkurilasta siinä, että rumaa betonimörskää on aseman ympärillä erittäin vähän. Parin sadan metrin päässä asemalta ollaan keskellä kukkeinta kulttuurimaisemaa.

Jep, jep, tästähän se tunnetaan. Uskallatko vilkaista kulissien taakse?

Jep, jep, tästähän se tunnetaan. Uskallatko kurkistaa kulissien taakse?

Monessa pitäjässä on ruma terveyskeskus, mutta kuinka usein heti terveysaseman vieressä on liuta suojelukohteiksi määritettyjä puurakennuksia? Meillä on.

Alle minuutin pyöräilymatkan päässä, radan toisella puolella, on Espoon mielenterveysyhdistyksen tiloja. Tälllaisessa ympäristössä mieli eittämättä lepää.

Ai kamala, kun on ruma!

Ai kamala, kun on ruma!

Ei paikallisen piruntorjuntabunkkerinkaan ympäristö pöllömpää ole.

Ei paikallisen piruntorjuntabunkkerinkaan ympäristö pöllömpää ole.

Asemaa lähimpänä olevaa kaupunginosaa, Kirkkojärveä, olin pitänyt karmeana kaakelitalokeskittymänä. Alueen toisiin kasvoihin tutustuin vahingossa juoksulenkillä.

Kirkkojärven uusi koulu - pahempiakin on nähty.

Kirkkojärven uusi koulu – pahempiakin on nähty.

löp

Heti koulun takana avatuu uutuudenkiiltävä leikkikenttä sekä pelailu- ja ulkoilumahdollisuuksia laidasta laitaan.

Tällaisen levähdys- ja luonnontarkkailupaikankin ovat paikallisille rakentaneet. Ei mikään turha "kusiränni".

Tällaisen levähdys- ja luonnontarkkailupaikankin ovat meille rakentaneet. Ei mikään kusiränni.

Eikä ole Ikeaan pitkä matka, nih!

Eikä ole pitkä matka Ikeaan, nih!

Ja golfaamaan se vasta lyhyt matka onkin... Ai niin, eihät köyhät golfaa, hups.

Golfaamaan suoraan omalta takapihalta… (Ai niin, eihät köyhät golfaa, hups. Sori.)

Jossain vaiheessa  käydään sitten Suvelan pelottavassa ghetossa. Jos elän vielä sen jälkeen.