Elämäni espoolaisrouvana

Stereotyypin murtamista ripauksella (itse)ironiaa. Pitkään haudutettuna.


Jätä kommentti

Canthia vaativa helmikuu

img_20170305_105231

Helmikuu lusittu. Viime vuonna helmikuussa olimme pienellä talvilomalla Tukholmassa, sitä edellisenä muistaakseni Pohjois-Karjalassa hiihtämässä. Tänä vuonna lomaa ei ole ollut, niin kuin ei ollut joulunakaan. Tämän seurauksena parin viime viikon päällimmäinen ajatus on ollut loma. Liekö syynä lomattomuus vai se, että Runeberginpäivänä tuli 10 vuotta täyteen samassa työpaikassa (!), olo on joka tapauksessa hieman nuupahtanut.

Mutta suunnataanpa ajatukset hetkeksi ohikitäneeseen helmikuuhun. Mitä siitä jäi käteen?

img_20170305_105723

Kuukauden kulttuurielämys oli Kansallisteatterin Canth-näytelmä. Näytelmää on kritisoitu siitä, että on liian pitkä ja että siihen on ängetty liikaa asiaa. Totta. Näytelmä oli silti alusta loppuun kiinnostavaa ja viihdyttävää seurattavaa, oikein kelpoa draamaa. Feministisen savolaisikonin elämä kiinnostaa. Uutta tietoa minulle oli se, että Minna Canth harrasti kuntoilua. Näytelmässä viitattiin siihen, että Canthilla oli avaimet Kuopion tuomikirkon torniin, jotta hän pääsi sinne omia aikojaan vetämään ns. rapputreeniä. Melkoinen edelläkävijä!

Samassa näytelmässä minua ihastutti erityisesti eräs Canthin repliikeistä. Minnalta penätään, miksi hän tekee näytelmää Ruotsalaiselle eikä Suomalaiselle teatterille niin kuin aiemmin. Tivaamiseen Canth vastaa napakasti: ”Koska minua huvittaa!” Miksi tapojen rikkomiseen tarvittaisiin muuta syytä? Ja mitä se kenellekään kuuluu, jos ihminen päättää tehdä jotain toisin kuin ennen? Aion tallettaa tämän repliikin perusteluvarastooni ja käyttää sitä sumeilematta sopivan tilaisuuden tullen.

img_20170305_111521

Muuten kulttuuriharrastukset ovat jääneet helmikuussa vähälle, sillä helmikuu on penkkiurheilijalle vuoden kiireisin kuukausi: samoille viikoille nimittäin sattuvat sekä halliyleisurheilukausi että hiihdon arvokisat ja ampumahiihdon maailmancup. Lahden MM-kisoissa kävimme jopa paikan päällä. Vaikka Lahdessa oli hyvä tunnelma, niin olen edelleen sitä mieltä, että urheilun seuraaminen on kaikkein vaivattominta kotisohvalta käsin. Omalla sohvalla saa otettua mukavan asennon eikä jääkaapille (yleensä) tarvitse jonottaa. Vieruskaveri ei myöskään (yleensä) ärsytä, eikä kukaan huido suomenlipulla päähän tai töryytä helvetinpäristemellä korvan juuressa.

img_20170305_104255

Koko kansan Kulta-Iivon ja Hopea-Kristan ohella haluaisin nostaa esille kuukauden espoolaisen urheilutuloksen, jonka teki 16-vuotias Esbo IF:n Saga Andersson. Seiväshyppääjä Andersson on parantanut suoritustaan pitkin hallikautta. SM-kisat hän voitti tuloksella 423, joka on myös tämän hetken maailmantilaston kärkinoteeraus Anderssonin ikäluokassa.

img_20170305_120436

 

Penkkiurheilun lomassa pitää itsekin ehtiä liikkumaan. Helmikuun ja koko alkuvuoden paras rutiini on ollut sunnuntaiaamuinen metsälenkki yhdessä puolison kanssa.

img_20170305_120550


Jätä kommentti

Sunnuntaista joutokäyntiä

DSC00518

Eilen oli hektinen päivä.  Juoksutreeneihin piti sännätä heti aamusta, jotta ehtisimme kahdeksi todistamaan erään vantaalaisvauvan kastetilaisuutta. Viime vuosi oli vauvojen vuosi – tuttavapiirissäni syntyi loppuvuonna uusi vauva harva se viikko! Jännä nähdä, jatkuuko sama trendi tänä vuonna.

DSC00520

Lauantain tohinan vastapainoksi tänään on otettu lunkisti. Jätin sunnuntain pitkän lenkin väliin lievän nuhaisuuden takia. Sen sijaan menimme koko porukalla ulkoiluttamaan koiraa ja ihailemaan lumista luontoa.

DSC00548

Talvisessa luonnossa on jotain erityisen koskettavaa. Silmä kiinnittyy outoihin yksityiskohtiin. Kun muu luonto tuntuu uinuvan, rumista asioista kuten talventörröttäjistä tulee hurjan kauniita.  Kaikkialla on mielettömän valkoista ja hiljaista. Syksyn pimeyden jälkeen valkoisuus sokaisee.

DSC00551

DSC00563

DSC00573

Nämä mun tyypit on niin ihania ja rakkaita. Illalla saunotaan, syödään poppareita ja katsotaan Harry Potteria.

DSC00550

 


Jätä kommentti

Hengen ja ruumiin ravintoa Träskändan kartanolla

Jatkan itsepintaisesti espoolaisen kotiseuturakkauden etsimistä. Sen verran olen jo ymmärtänyt, että Espoon helmet ovat kulttuuriperintö- ja luontokohteita. Eikä se tietenkään ole mikään ihme, kun Tapiola on kaupungin ainoa kaupunkimainen alue. Siististi cooleja citypöhinöitä kannattaa siis toistaiseksi etsiskellä Helsingistä. Kaikki ne kaksi kertaa kun olen nähnyt Espoossa jotain hipsterintapaista, olen ollut lentää hämmästyksestä persuuksilleni. Yksi henkilö liikkuu todistettavasti kotini suunnalla tavarafillarilla.

Eilen oli kuitenkin palanen kaupunkikultturia tarjolla yhdessä Espoon hienoimmista kulttuuriperintökohteista. Träskändan kartanopuistossa nimittäin järjestettiin ravintolapäivän tapahtuma. Kartano on peräisin 1700-luvulta, mutta loisteliaimmillaan se on ollut Aurora Karamzinin aikaan 1800-luvun loppupuolella. Tuolloin kartanossa vietettiin ylellisiä juhlia, joihin tuli vieraita eri puolilta Eurooppaa.

IMG_20150516_185257

Monien eri vaiheiden jälkeen kartano on päätynyt Espoon kaupungin omistukseen, ja se on päässyt rapistumaan. Kartanoa ympäröi noin 32 hehtaarin puistoalue, joka on luontoarvoiltaan erittäin merkittävä. Se on suojeltu, sillä alueelta on löytynyt ainakin seitsemän uhanalaiseksi luokiteltua lajia.

IMG_20150516_185408

Kuten kuvasta näkyy, piknik-vilttinsä olisi mahtunut kartanon pihanurmikolle levittämään vielä moni muu. Ruokapisteiden ohella ohjelmassa oli ehtaa punaviherhörhöilyä: historiakierrosta, villivihannesneuvontaa, luontoretkeä, joogaa ja musiikkia. Tapahtumaan oli kuulemma haettu mallia Tampereen Pyynikiltä.

IMG_20150516_185050

Itse keskityin herkutteluun. Pink Lemonin vaunusta tilasin villivihannespiiraan, mustaherukkaraakakakkua, limemacaronin ja vihreää teetä. Leivonnaiset olivat h-e-r-k-u-l-l-i-s-i-a! Myös hinta-laatusuhde oli melko vakuuttava, sillä settini maksoi vaatimattomat 10 €. Pink Lemon on lohjalainen konditoria, jota tämän perusteella tekee mieli suositella juhlatarjoilujen tilauspaikaksi. Lisäksi ostin Mongolian-matkaa varten varoja kerääviltä seurakuntanuorilta mongolialaisia taikinapalleroita, mutta niitä ei voi varsinaisesti sanoa kulinaristiseksi kokemukseksi. Hortoilu eli villivihannesten ja -yrttien hyödyntäminen ruoanlaitossa kiehtoo – saa nähdä, saanko asian suhteen mitään aikaan, vaan jääkö se samanlaiseksi epämääräiseksi kiinnosteluksi kuin asiat elämässäni yleensäkin.

IMG_20150516_143321

Liikkeellä oli paljon perheitä. Moni tuli paikalle polkupyörällä, mikä on mukavaa ottaen huomioon, että olemme Espoossa. Olin jopa elätellyt toiveita pyörällä liikkujista etukäteen ja visioinut itseni ottamassa ensimmäisen Espoo Cycle Chic -otokseni. Se ei onnistunut, sillä pyöräilijät olivat sonnustautuneet käytännöllisiin urheiluasuihin – niin kuin valtaosa kävijöistä muutenkin. Suomalainen tuulipukukansa <3. Päädyin kuvaamaan oman pyöräni kevätauringossa.

IMG_20150516_185011


Jätä kommentti

Tuikitärkeä hyödyttömyys

Äitini kyseli minulta, miksi en kirjoita enää blogia. Kirjoittaisinhan minä, jos olisi enemmän aikaa turhuuksiin. Olen nimittäin luokitellut bloggaamisen kategoriaan hyödytön toiminta. Viime vuonna tein kovasti töitä (mikä ei mitenkään poikkea tavallisesta vuodesta) ja lisäksi opiskelin vapaa-ajallani. Pidän sekä työnteosta että opiskelusta, mutta vuoden lopussa huomasin silti olevani aika stressaantunut, väsynyt ja suhtautuvani jotenkin haluttomasti elämään. Elämä oli kliseisesti sanottuna suorittamista.

Suorittamisessa ei sinänsä ole mitään pahaa. Saan tehdyistä tehtävistä tyydytystä siinä missä laiskana pötköttelystäkin. Eihän ihminen saa mitään aikaan, ellei välillä suorita. Se, mikä on vaikeaa, on tasapainon löytäminen suorittamisen ja haahuilun välille. Uskon, että jokainen on tässäkin asiassa uniikki; omia suoritteita on ihan turha vertailla kavereiden saavutuksiin, vaan oleellista on osata kuunnella itseään. Piiskata itseään vähemmän silloin, kun alkaa käydä ylikierroksilla ja keksiä uusia tavoitteita silloin, kun elämä ei tarjoa tarpeeksi haasteita.

Koska työntekoa ei voi lopettaa, päätin tammikuun lopun tentin jälkeen lopettaa opiskelut kevätlukukauden ajaksi. On muuten ollut mahtava helmikuu. Yhtäkkiä pää on ollut täynnä tosi turhia mutta ah-niin-tärkeitä ajatuksia. Olen vähän sisustellut ja hiihdellyt. Ollut hiihtolomalla ja tavannut ihmisiä. Syönyt (pääasiassa) terveellisesti, koska on ollut aikaa ajatella niinkin turhaa asiaa kuin ravintoa.

Olen yrittänyt analysoida, mikä suorittavassa ja kiireisessä elämäntavassa oikeasti aiheuttaa elämänhalun hiipumista. En suostu hyväksymään sitä, että pelkkä tehokas tekeminen olisi itsessään jotenkin myrkyllistä ihmiselle. Oma täysin ei-tieteellinen päätelmäni on, että kiireessä ihminen ei pääse kosketuksiin sen kanssa, mikä tekee hänestä ihmisen; ts. aistiensa, tunteidensa, ajatustensa. Konemaisesti suorittaessa ei ole aikaa haistella ja maistella, tunnustella, pysähtyä, katsoa, miettiä, miltä tämä asia minusta tuntuu, mitä mieltä tästä oikeasti olen, tykkäänkö tästä. Tämä selittää myös sen, miksi koen Hakaniemen hallin maailman parhaaksi stressinpoistopaikaksi keskellä kiireistä työpäivää. Oven avatessa kaikki aistit saavat samanaikaisesti miellyttäviä ärsykkeitä. Maailmasta tulee saman tien taas kaunis ja elämästä elämisen arvoista.

Olen hieman hitaalla käyvä haahuilijatyyppi, joka tarvitsee paljon omaa mielipiteenmuodostusaikaa ja paljon pysähtymisiä jonkin kauniin äärelle ruman ja ahdistavan maailman vastapainoksi. Vaikka välillä naureskelenkin Instagramin kukkapuskien ja kahvikupposten kuvailijoille, samalla tiedän hyvin, mihin vaaleanpunaisia silmälaseja tarvitaan. Joku loiventaa elämäänsä kauneudella, ehkä toinen alkoholilla, kolmas kenties puhumalla. Minä tarvitsen tehokkuuden rinnalle kiireettömyyttä, kauneutta ja fyysisyyttä.

Kuvituksena muutamia hetkiä, joista olen nauttinut ja jotka olen ikuistanut tammi-helmikuun aikana. Ehkä hyödyttömälle blogillekin löytyy tänä vuonna paremmin aikaa.

Lehmityttö

Islanninhevosvaellus aivan tammikuun alussa. Satoi vaakaräntää, mutta oli silti mahtavaa. Tauko laavulla lämmitti mukavasti. Kuvassa minä ja 90-lukulaiset hapsu-chapsini.

Asetelma

Yhtenä päivänä aurinko paiston hetken – mä vannon! Verigreippi, avokado, päärynä ja saksanpähkinät näyttivät niin näteiltä Ulla Harjun keramiikkalautasella. Mun lempivärejä kaikki.

Pielinen

Utu lumipeitteisen Pielisen yllä. Tätä näkymää pysähdyin katselemaan koiran kanssa kävellessäni. Synkkää mutta kaunista.

Mustikkapannacotta

Viime sunnuntain brunssi. Ulkona satoi (vaihteeksi) vaakaräntää, mutta tämä maku palautti viime kesään. Mustikalla ja kardemummalla maustettua pannacottaa, ihan niin kuin Kolmen kaverin jätski!


Jätä kommentti

Sunnuntairouvailua

Viime sunnuntai meni stereotyypin mukaisesti espoolaisrouvaillessa. Antaa kuvien puhua puolestaan.

P1080247

Kauppakeskuksesta lapselle vaatteita ja aikuisille kirjoja.

P1080196

Lounaalle Kivenlahden satamaan. (Meillä ei ole venettä eikä sellaista todennäköisesti koskaan tule. Kajakki kelpaisi.)

P1080203

Sataman kreikkalaishenkinen Ravintola Marine – yksi harvoista siedettävistä ravintoloista Espoossa. Marine on kivasti sisustettu ja tunnelma mukavan rento. Pidän siitä, että samassa paikassa voi käydä sekä syömässä, kahvilla että lasillisella.

P1080205

Meze-lautaseni oli ihan kelpo tavaraa. Vatsa tuli täyteen ja hengitys taatusti valkosipulinhajuiseksi…

P1080222

Jälkiruokajätski Haukilahden rannan Café Mellstenissä.

P1080223

Haukilahden ranta on yksi Espoon viehättävimmistä uintipaikoista. Plussaa palveluista!

P1080226

P1080234

Tuttavallinen sorsa

P1080241

Introvertti suomalaissorsa?

Ehkäpä tämä kaikki ei olisi tuntunut niin rouvailulta, ellemme olisi liikkuneet paikasta toiseen autolla ja ellei mies olisi kuitannut laskua. Minulla on vielä selvästi tekemistä tämän roolin omaksumisessa.

P.S. Tarvitse todella kipeästi uuden kameran. Tekniikan ostaminen on vain niin kuolettavan tylsää.


Jätä kommentti

Raskas päätös lomalle

Himpe juoksee_1

Maastoa sieltä helpoimmasta päästä.

Saimme idean juoksuvaelluksesta jo joskus viime talvena. Muistaakseni totesin vain, että haluaisin joskus juosta metsässä vähän pidemmän lenkin ilman aikatavoitteita ja kiirettä minnekään. Kävellen patikointikin on kivaa, mutta miksipä sitä kävelemään, kun voi juokstakin? Tulee rankempi treeni ja ehtii näkemään enemmän. (Tämä ei tietenkään pidä ihan tarkalleen ottaen paikkaansa, koska juostessa ei paljon ehdi maisemia katselemaan, ainakaan tällainen harjaantumaton menijä.)

Juoksuvaellukselle luonteva kohde oli Nuuksion kansallispuisto, koska se on lähellä ja koska siellä on paljon polkuja helpottamassa etenemistä. Eikä maisemissakaan varsinaisesti mitään vikaa ole.

Pitkä Saarijärvi

Matkaan lähdimme Haukkalammelta, mistä suuntasimme länteen päin kiertelemään läheiset lammet. Sieltä jatkoimme Kattilaa kohden. Kattilasta palasimme etelään muutaman umpeutuneen polun, suon ja tiheikön kautta…

Pientä sydämentykytystä aiheutti alkumatkasta miehen jalan vierestä livahtanut rantakäärme tai vaskitsa. Suomen luonnon suurimpia petoja, ihmisiä, ei juuri matkan varrella näkynyt aivan Haukkalammen ja Kattilan lähialueita lukuun ottamatta. Juoksijoita vastaan tuli ainoastaan yksi, joka tervehti meitä iloisesti ja kyseli, olemmeko osallistumassa elokuun lopussa järjestettävään Nuuksion polkujuoksumaratoniin. No, eipä olla. Tapahtuma kuulostaa kyllä oikein kiinnostavalta, mutta 42,2 km poluilla olisi minulle tässä kunnossa turhan heviä settiä. Sitä paitsi osanottajalistakin näyttää olevan jo täynnä.

Varusteina meillä oli juomareppu, Nuuksion retkeilykartta, pari energiapatukkaa ja normaalit juoksuvermeet. Aikaa metsässä kulutimme 2 tuntia 37 minuuttia, vaikka kilometrejä ei tullut kuin 13,6. Pidimme juoma- ja vilvoittelutaukoja sekä pysähdyimme välillä nauttimaan luonnonantimia. Tarkoitus ei siis ollut lähteä painamaan päät punaisena ja sykkeet taivaissa.

Eväät

Raw-Bitet lähtivät kokeiluun Partiohaitan kassalta juomarepun ostamisen yhteydessä. Hyviä olivat. Luomuva.

Mustikat kämmenellä

Reitin varrelta löytyi aivan holtittoman isoja mustikoita. Ja niitä oli paljon! Hakekaa ihmiset ihmeessä superfoodinne mieluummin metsästä ilmaiseksi kuin kalliilla kaupasta.

Kuumasta säästä ja maaston ajoittaisesta vaikeakulkuisuudesta johtuen lenkin jälkeen olo oli rennosta menosta huolimatta sellainen, että tiesi juosseensa. Siihen tunteeseen on hyvä päättää loma – huominen kahdeksan tunnin toimistovuoro tuntuu siten edes hieman kevyemmältä.

Himpe ui_1

Pulahdus kotimatkalla Nuuksion Pitkäjärveen kruunasi reissun. Ihanan vilvoittavaa rasittuneille jaloille.


3 kommenttia

Turvaistuinlapsesta häirikkönuoreksi

"Saako omalla pihalla potkia palloa?", kysyy espoolaiskoira.

”Saako omalla pihalla potkia palloa?”, kysyy espoolaiskoira.

Eräs espoolaisrouvan toispaikkakuntalainen tuttava on käynyt kevään aikana hämmentävänkuuloista kamppailua lastensa oikeudesta pelata jalkapalloa oman taloyhtiön pihamaalla. Naapuri oli ”takavarikoinut” tuttavan teinien pallon ja kiroillut sekä syytellyt näitä ties mistä. Lasten äiti nosti aivan oikeutetusti esiin kysymyksen: Mitä ihmettä lasten sitten pitäisi tehdä, jos perinteisesti terveenä pidetty leikkiminenkin häiritsee?

Mainitsin jo aiemmin nuorisotutkimuksen Demokratiaoppitunti. Lasten ja nuorten kunta 2010-luvun alussa (toim. Anu Gretschel & Tomi Kiilakoski), jossa lasten ja nuorten menetettyä yhteyttä omaan elinympäristöönsä valaistaan hyvin mielenkiintoisella tavalla (ss. 234-240).

Omasta lapsuudestani muistan elävästi, kuinka kaikenlainen ojien tonkiminen, metsässä juoksentelu ja joutomaiden tai autiotalojen tutkiskelu oli jännintä mahdollista puuhaa. Nykyisin tällaista ei juuri näe tapahtuvan – ainakaan täällä Etelä-Suomessa. Ympäristöpsykologi Marketta Kyttä onkin luonut käsitteen turvaistuinsukupolvi. Turvaistuinsukupolven vanhemmille ns. normaali elämä sisältää niin paljon erilaisia uhkakuvia ja vaaroja, että lasten kokemus ulkomaailmasta tuppaa rajoittumaan katseluun auton ikkunasta, tietokoneen ruudulta tai televisiosta. Omasta elinympäristöstä saatava tieto jää etääntyneeksi toisen käden tiedoksi, eikä suoraa fyysistä kosketusta ympäröivään luontoon synny.

Hille Koskela puolestaan on huolissaan siitä, että entisajan luovimmat leikkipaikat, kaupunkimetsät ja joutomaat, ovat leimautuneet turvattomuuden tyyssijoiksi, joissa sekä onnettomuusriskit että pahaa tarkoittavat ihmiset vaanivat viattomia lapsosiamme. Tällainen kehityssuunta vaikuttaa negatiivisesti lasten mahdollisuuksiin kehittää henkilökohtaista suhdetta elinympäristöönsä.

Erilaiset vapaasti haltuun otettavat tilat ja paikat ovat nimittäin pitkään olleet merkittäviä pysäkkejä suomalaisten lasten ja nuorten kehityskaaren varrella. Omaan haltuun otettavien metsäplänttien ja takapihojen avulla nuori on kiinnittynyt omaan elinympäristöönsä ja kehittänyt luontosuhdettaan. Kokemus osallisuudesta on syntynyt oman roolin merkityksen ymmärtämisestä lähiympäristössä: mahdollisuudesta muokata ja ottaa paikkoja haltuun vaikkapa rakentamalla maja lähimetsikköön, järjestämällä futisturnaus puistikossa tai leikkimällä kotia ison kiven juuressa.

Mutta mitä tapahtuukaan, kun suloisilla pumpulissa kasvatetuilla palleroisillamme alkavat hormonit hyrrätä, naama kukkia, älämölön määrä kasvaa ja veri vetää omasta kotiovesta ulkomaailmaan? Selvähän se: turvaistuinlapsesta on kuoriutunut nuori, tuo häiriköiden häirikkö, yhteisen omaisuutemme sotkija, ymmärtämätön moukka, lapamatolaiskiainen ja piittaamaton pullamössö! Nykyajalle leimallista on, että nuoret ovat aina väärässä paikassa, olivatpa he missä tahansa. He eivät saisi kuulua tai näkyä sen paremmin asuinalueillaan kuin kaupunkien keskustoissakaan.

Kuitenkin tiedetään, että ihmisen, niin nuoren kuin aikuisenkin, hyvinvoinnin kannalta on merkittävää tuntea kuuluvansa jonnekin, saada toimia ja tulla hyväksytyksi omassa ympäristössään. Ympäristö lisää hyvinvointia, kun se mahdollistaa sekä sosiaalisen että kehollisen osallisuuden. Kehollisen osallisuuden tunne syntyy oman itsen ja ympäristön välisessä fyysisessä kohtaamisessa. Luontoympäristöt muodostavat erityisen hedelmällisiä paikkoja kehollisen osallisuuden kokemuksille, sillä luonnossa lapsi voi itse määritellä, mitä hän siellä tekee. Toisin kuin ohjatussa harrastustoiminnassa, muokkaamattomassa luontoympäristössä mikään ulkoinen ei määrittele sitä, miten pitäisi olla, mihin suuntaan tulisi kulkea tai mille kalliolle pitää kiivetä.

Jollei lapselle pääse koskaan syntymään sosiaalisen ja kehollisen osallisuuden kokemuksia omassa elinympäristössä, on melko ymmärrettävää, ettei hän myöskään opi rakastamaan sitä, pitämään siitä huolta tai kantamaan sen viihtyisyydestä vastuuta. Eli annetaan omien lasten möyriä mullassa ja yritetään sietää naapuiden jälkikasvun kiljahtelua pihamaalla, jookos? Se tekee nimittäin niille hyvää!