Elämäni espoolaisrouvana

Stereotyypin murtamista ripauksella (itse)ironiaa. Pitkään haudutettuna.


Jätä kommentti

Tuikitärkeä hyödyttömyys

Äitini kyseli minulta, miksi en kirjoita enää blogia. Kirjoittaisinhan minä, jos olisi enemmän aikaa turhuuksiin. Olen nimittäin luokitellut bloggaamisen kategoriaan hyödytön toiminta. Viime vuonna tein kovasti töitä (mikä ei mitenkään poikkea tavallisesta vuodesta) ja lisäksi opiskelin vapaa-ajallani. Pidän sekä työnteosta että opiskelusta, mutta vuoden lopussa huomasin silti olevani aika stressaantunut, väsynyt ja suhtautuvani jotenkin haluttomasti elämään. Elämä oli kliseisesti sanottuna suorittamista.

Suorittamisessa ei sinänsä ole mitään pahaa. Saan tehdyistä tehtävistä tyydytystä siinä missä laiskana pötköttelystäkin. Eihän ihminen saa mitään aikaan, ellei välillä suorita. Se, mikä on vaikeaa, on tasapainon löytäminen suorittamisen ja haahuilun välille. Uskon, että jokainen on tässäkin asiassa uniikki; omia suoritteita on ihan turha vertailla kavereiden saavutuksiin, vaan oleellista on osata kuunnella itseään. Piiskata itseään vähemmän silloin, kun alkaa käydä ylikierroksilla ja keksiä uusia tavoitteita silloin, kun elämä ei tarjoa tarpeeksi haasteita.

Koska työntekoa ei voi lopettaa, päätin tammikuun lopun tentin jälkeen lopettaa opiskelut kevätlukukauden ajaksi. On muuten ollut mahtava helmikuu. Yhtäkkiä pää on ollut täynnä tosi turhia mutta ah-niin-tärkeitä ajatuksia. Olen vähän sisustellut ja hiihdellyt. Ollut hiihtolomalla ja tavannut ihmisiä. Syönyt (pääasiassa) terveellisesti, koska on ollut aikaa ajatella niinkin turhaa asiaa kuin ravintoa.

Olen yrittänyt analysoida, mikä suorittavassa ja kiireisessä elämäntavassa oikeasti aiheuttaa elämänhalun hiipumista. En suostu hyväksymään sitä, että pelkkä tehokas tekeminen olisi itsessään jotenkin myrkyllistä ihmiselle. Oma täysin ei-tieteellinen päätelmäni on, että kiireessä ihminen ei pääse kosketuksiin sen kanssa, mikä tekee hänestä ihmisen; ts. aistiensa, tunteidensa, ajatustensa. Konemaisesti suorittaessa ei ole aikaa haistella ja maistella, tunnustella, pysähtyä, katsoa, miettiä, miltä tämä asia minusta tuntuu, mitä mieltä tästä oikeasti olen, tykkäänkö tästä. Tämä selittää myös sen, miksi koen Hakaniemen hallin maailman parhaaksi stressinpoistopaikaksi keskellä kiireistä työpäivää. Oven avatessa kaikki aistit saavat samanaikaisesti miellyttäviä ärsykkeitä. Maailmasta tulee saman tien taas kaunis ja elämästä elämisen arvoista.

Olen hieman hitaalla käyvä haahuilijatyyppi, joka tarvitsee paljon omaa mielipiteenmuodostusaikaa ja paljon pysähtymisiä jonkin kauniin äärelle ruman ja ahdistavan maailman vastapainoksi. Vaikka välillä naureskelenkin Instagramin kukkapuskien ja kahvikupposten kuvailijoille, samalla tiedän hyvin, mihin vaaleanpunaisia silmälaseja tarvitaan. Joku loiventaa elämäänsä kauneudella, ehkä toinen alkoholilla, kolmas kenties puhumalla. Minä tarvitsen tehokkuuden rinnalle kiireettömyyttä, kauneutta ja fyysisyyttä.

Kuvituksena muutamia hetkiä, joista olen nauttinut ja jotka olen ikuistanut tammi-helmikuun aikana. Ehkä hyödyttömälle blogillekin löytyy tänä vuonna paremmin aikaa.

Lehmityttö

Islanninhevosvaellus aivan tammikuun alussa. Satoi vaakaräntää, mutta oli silti mahtavaa. Tauko laavulla lämmitti mukavasti. Kuvassa minä ja 90-lukulaiset hapsu-chapsini.

Asetelma

Yhtenä päivänä aurinko paiston hetken – mä vannon! Verigreippi, avokado, päärynä ja saksanpähkinät näyttivät niin näteiltä Ulla Harjun keramiikkalautasella. Mun lempivärejä kaikki.

Pielinen

Utu lumipeitteisen Pielisen yllä. Tätä näkymää pysähdyin katselemaan koiran kanssa kävellessäni. Synkkää mutta kaunista.

Mustikkapannacotta

Viime sunnuntain brunssi. Ulkona satoi (vaihteeksi) vaakaräntää, mutta tämä maku palautti viime kesään. Mustikalla ja kardemummalla maustettua pannacottaa, ihan niin kuin Kolmen kaverin jätski!


Jätä kommentti

Kepillisellä keskuspuistossa

toku 045

Kato, mummi, täällä mää ny pissin! Mami kertoi, että haluaisit enemmän juttuja ja kuvia minusta! Mää oon Keskuspuistossa. Mieti, mummi, Keskuspuistossa!! Ihan ku Nyy Jookin hienostokoirat!

Kaikissa maailman cooleimmissa kaupungeissa on frendien kans chillailuun ja tyylikkäänä näyttäytymiseen tarkoitettu keskuspuisto. Sellainen löytyy New Yorkista, Sydneystä ja luonnollisesti myös Espoosta. Harva ei-espoolainen vain tietää keskuspuistomme olemassa olosta mitään. Siksipä katsonkin velvollisuudekseni sivistää teitä, rakkaat lukijat.

toku 034

Mummi, tässä mää olen tälläsen paskaojan äärellä. Näin kerran, ku yksi setteri syöksy tonne rypemään, mutta mää en pyhäkenkiäni kastele.

Rusetinmuotoinen Espoon keskuspuisto on metsistä, niityistä, kallioista ja soista koostuva luonnontilainen alue Espoon keskellä. Noin 880 hehtaarin kokoinen keskuspuisto on Espoon toiseksi suurin yhtenäinen luontoalue Nuuksion kansallispuiston jälkeen. Espoon kaupunki kertoo sivuillaan, että tavoitteena on tuoda esiin keskuspuistoa tärkeänä liikuntapaikkana lähiseudun asukkaille sekä vaalia sen luonto- ja kulttuuriarvoa kehittyvän yhteiskunnan puristuksessa. Näihin tavoitteisiin on lähiasukkaan helppo yhtyä.

toku 023

Mummi, tää kuva nyt on vaan joku tämmönen. Mami otti sellasenkin kuva, jossa olin mää ja sit noita kasveja, mut se väitti, että tää oli muka parempi. Mummi, eihän oo, eihän?

Mielestäni keskuspuisto on kauneimmillaan juuri näin alkukeväästä. Valkovuokkojen jälkeen räjähtävät kukkaan kielot.

toku 057

Mami sano, et nää on rentukoita. Mää kuulin eka, et renttukoira ja loukkaannuin vähän. Mami tuntee tän kasvin, ku mummi sää oot kuulemma opettanu sille silloin, ku se oli pieni. Nyt mun mami on aika iso!

Keskuspuiston ensimmäinen luontoportti, Sunan Huuhkajaportti, avattiin viime keväänä. Portteja ja infotauluja tulee puistoon jatkuvasti lisää. Alla olevassa kuvassa on vähän erilainen infotaulu, joka kertoo taustalla (heikosti) näkyvästä Tuomarilan Urheilijoiden 1940-50-luvuilla käytössä olleesta hyppyrimäestä.

toku 022

Tosta mäestä on jotkut isot pojat hypännyt joskus tosi kauan aikaa sitten.

Puiston laidalla on kasvimaapalstoja, ihan niin kuin muuallakin pääkaupunkiseudulla. Kyllä se espoolainenkin osaa peltonsa kyntää ja vakonsa valita!

toku 020

Nää on jotain viljelypalstoja, mut en mää niin näistä välitä. Vihannekset on yleisesti ottaen aika pahoja, eikä mami anna mun ees mennä tonne pissimään ja tonkimaan. Tylsä paikka.

Keskuspuistossa järjestetään jos jonkinlaista luontoretkeä, ainakin perheille suunnattuja juttuja näyttäisi olevan tarjolla tämänkin kesän aikana useita. Tänne vaan tutustumaan! Alueella on kuntoradan lisäksi kattava sorapolkuverkosto, jota pitkin voi polkaista pidemmänkin matkan takaa luonnon ihmeitä hämmästelemään. Mies käski myös kertoa, että koko alue on (suunnistus)kartoitettu, ja suunnistustoiminta on alueella vireää. Eli jos jollain sattuu olemaan viehtymystä rastien perässä hikipäässä metsässä laukkaamiseen, niin täällä on kuulkaas siihenkin hullutukseen mahdollisuus monta kertaa vuodessa!

toku 050

Taas noita kukkia ja jotain puita. Kaikkien juurelle ei pissaa riittänyt, vaikka yritin kyllä tiristää kepin kuivaksi. Mua vähän harmittaa, kun en oo tässäkään kuvassa, mut, mummi, kyl mää keskuspuistossa tykkään kulkee oli kamera mukana tai ei. Pääsis vaan useemminki! Aika usein ne ei ota mua mukaan, ja silloin tulee paha mieli.

Itse olen puistoa hyödyntänyt lähinnä lenkkeily- ja koiranulkoilutusmielessä, mutta miksei sinne voisi polkaista joskus perheen kanssa piknikille tai hankkimaan villiyrttejä kevätsalaattiin. Joskus mietimme, että keskuspuistossa voisi järjestää Espoo Country Runin, Helsinki City Runia edullisemman ja vähäväkisemmän juoksutapahtuman… kunnes huomasimme, että Keskuspuisto-Olari kierros on jo olemassa.