Elämäni espoolaisrouvana

Stereotyypin murtamista ripauksella (itse)ironiaa. Pitkään haudutettuna.


Jätä kommentti

Tuikitärkeä hyödyttömyys

Äitini kyseli minulta, miksi en kirjoita enää blogia. Kirjoittaisinhan minä, jos olisi enemmän aikaa turhuuksiin. Olen nimittäin luokitellut bloggaamisen kategoriaan hyödytön toiminta. Viime vuonna tein kovasti töitä (mikä ei mitenkään poikkea tavallisesta vuodesta) ja lisäksi opiskelin vapaa-ajallani. Pidän sekä työnteosta että opiskelusta, mutta vuoden lopussa huomasin silti olevani aika stressaantunut, väsynyt ja suhtautuvani jotenkin haluttomasti elämään. Elämä oli kliseisesti sanottuna suorittamista.

Suorittamisessa ei sinänsä ole mitään pahaa. Saan tehdyistä tehtävistä tyydytystä siinä missä laiskana pötköttelystäkin. Eihän ihminen saa mitään aikaan, ellei välillä suorita. Se, mikä on vaikeaa, on tasapainon löytäminen suorittamisen ja haahuilun välille. Uskon, että jokainen on tässäkin asiassa uniikki; omia suoritteita on ihan turha vertailla kavereiden saavutuksiin, vaan oleellista on osata kuunnella itseään. Piiskata itseään vähemmän silloin, kun alkaa käydä ylikierroksilla ja keksiä uusia tavoitteita silloin, kun elämä ei tarjoa tarpeeksi haasteita.

Koska työntekoa ei voi lopettaa, päätin tammikuun lopun tentin jälkeen lopettaa opiskelut kevätlukukauden ajaksi. On muuten ollut mahtava helmikuu. Yhtäkkiä pää on ollut täynnä tosi turhia mutta ah-niin-tärkeitä ajatuksia. Olen vähän sisustellut ja hiihdellyt. Ollut hiihtolomalla ja tavannut ihmisiä. Syönyt (pääasiassa) terveellisesti, koska on ollut aikaa ajatella niinkin turhaa asiaa kuin ravintoa.

Olen yrittänyt analysoida, mikä suorittavassa ja kiireisessä elämäntavassa oikeasti aiheuttaa elämänhalun hiipumista. En suostu hyväksymään sitä, että pelkkä tehokas tekeminen olisi itsessään jotenkin myrkyllistä ihmiselle. Oma täysin ei-tieteellinen päätelmäni on, että kiireessä ihminen ei pääse kosketuksiin sen kanssa, mikä tekee hänestä ihmisen; ts. aistiensa, tunteidensa, ajatustensa. Konemaisesti suorittaessa ei ole aikaa haistella ja maistella, tunnustella, pysähtyä, katsoa, miettiä, miltä tämä asia minusta tuntuu, mitä mieltä tästä oikeasti olen, tykkäänkö tästä. Tämä selittää myös sen, miksi koen Hakaniemen hallin maailman parhaaksi stressinpoistopaikaksi keskellä kiireistä työpäivää. Oven avatessa kaikki aistit saavat samanaikaisesti miellyttäviä ärsykkeitä. Maailmasta tulee saman tien taas kaunis ja elämästä elämisen arvoista.

Olen hieman hitaalla käyvä haahuilijatyyppi, joka tarvitsee paljon omaa mielipiteenmuodostusaikaa ja paljon pysähtymisiä jonkin kauniin äärelle ruman ja ahdistavan maailman vastapainoksi. Vaikka välillä naureskelenkin Instagramin kukkapuskien ja kahvikupposten kuvailijoille, samalla tiedän hyvin, mihin vaaleanpunaisia silmälaseja tarvitaan. Joku loiventaa elämäänsä kauneudella, ehkä toinen alkoholilla, kolmas kenties puhumalla. Minä tarvitsen tehokkuuden rinnalle kiireettömyyttä, kauneutta ja fyysisyyttä.

Kuvituksena muutamia hetkiä, joista olen nauttinut ja jotka olen ikuistanut tammi-helmikuun aikana. Ehkä hyödyttömälle blogillekin löytyy tänä vuonna paremmin aikaa.

Lehmityttö

Islanninhevosvaellus aivan tammikuun alussa. Satoi vaakaräntää, mutta oli silti mahtavaa. Tauko laavulla lämmitti mukavasti. Kuvassa minä ja 90-lukulaiset hapsu-chapsini.

Asetelma

Yhtenä päivänä aurinko paiston hetken – mä vannon! Verigreippi, avokado, päärynä ja saksanpähkinät näyttivät niin näteiltä Ulla Harjun keramiikkalautasella. Mun lempivärejä kaikki.

Pielinen

Utu lumipeitteisen Pielisen yllä. Tätä näkymää pysähdyin katselemaan koiran kanssa kävellessäni. Synkkää mutta kaunista.

Mustikkapannacotta

Viime sunnuntain brunssi. Ulkona satoi (vaihteeksi) vaakaräntää, mutta tämä maku palautti viime kesään. Mustikalla ja kardemummalla maustettua pannacottaa, ihan niin kuin Kolmen kaverin jätski!


Jätä kommentti

Ruoka on tehty nautittavaksi

lautanen3

Televisiota tyhmänä töllöttäessäni olen tullut katsoneeksi PALJON erilaisia ruokaa käsitteleviä ohjelmia. Olen istunut (ja usein samalla syönyt) ihmetellen niin suurinten pudottajien, Jutan, rakkaiden pullukoiden, dieettien vaihtajien, masterchefien, Sukulan ja kumppanien kuin Super Nannyn kohtaamien todella omituista ruokavaliota noudattavien lasten edessä.

Samaan aikaan tosi elämässä yhä useampi ihminen noudattaa erityisruokavaliota, osa eettisistä, osa terveydellisistä syistä. Internet on pullollaan tavallisten ihmiset blogeja ja keskustelua superfoodeista, veganismista, lihaksista ja proteiinista, hormoneista, lisäravinteista ja vaikka mistä. Mediaa seuratessa tuntuu, että kansakuntamme on jakautunut karkeasti kolmeen: roskaruokaa mättäviin plösöihin, macapirtelöitään surisutteleviin terveysintoilijoihin ja vierasperäisellä ruokaterminologialla brassaileviin kulinaristi-hifistelijöihin. ”Olet sitä mitä syöt” pitää todellakin paikkansa, sillä ruoan kautta rakennetaan identiteettiä ja tunnetaan yhteenkuuluvuutta toisten saman ruokavalion valinneiden kanssa.

Pyydän heti anteeksi äskeisiä värikkäitä sanavalintojani. Tarkoitukseni ei ole tuomita tai haukkua ketään. Ruokavalio on mielestäni hyvin henkilökohtainen ja täysin jokaisen omassa päätösvallassa oleva asia. En varmasti edes kiinnittäisi huomiota erityisruokavalioihin niin paljon, ellen itsekin olisi erittäin kiinnostunut siitä, mitä ja miksi syön. Enkä varsinkaan voi tietää, mitä kaikkea kunkin valitseman ruokavalion taustalla piilee. Toki myönnän sen, että erilaiset ruokarajoitteet välillä myös ärsyttävät minua. (Jeps, yritäpä itse järjestää tilaisuus 50 hengelle gluteenittomana, laktoosittomana, vegaanisena, halalina, kosherina, kalattomana, lihattomana, karppisena, munattomana, mausteettomana, lisäaineettomana, hajuttomana, värittömänä ja mauttomana#&!/#”?*!!) Milloin ruokailusta tuli ongelma? Ja minne kultainen keskitie katosi? Olemmeko itsekkäitä ja liian hyväosaisia, jos emme enää osaa olla kiitollisia tarjotusta ruoasta?

Omat TV:n suosikkikokkini ovat Nigella Lawson ja Jamie Oliver. Molemmista välittyy aito rakkaus ruokaan, aux plaisirs du palais, kuten ranskalaiset sanovat. Kummankaan ruokafilosofia ei perustu kieltäymykseen vaan sallivuuteen. Resepteissään he korostavat helppoutta, ja erityisesti Oliver puhuu lähiruoan, eettisyyden, ekologisuuden ja terveellisyyden puolesta menemättä äärimmäisyyksiin. Ruokaa tarjotaan muille ihmisille välittämisen ja vieraanvaraisuuden osoituksena. Ruokaa ei ainoastaan rakasteta, vaan ruoalla myös rakastetaan. Tykkään!

lautanen1

Kuvissa tänä aamuna valmistamani superhelppo aamiainen: jauhottomat, maidottomat ja sokerittomat amerikkalaistyyppiset mustikkalätyt. Ensin tehdään vauvaperheille tuttu yhdestä banaanista koostuva banaanimössö. Siihen sekoitetaan yksi kananmuna ja jäisiä mustikoita. Paistetaan pannulla. Et voilà! Sunnuntain kunniaksi lisäsin lorauksen vaahterasiirappia ja kaurapohjaista vaniljakastiketta.


Jätä kommentti

Raskas päätös lomalle

Himpe juoksee_1

Maastoa sieltä helpoimmasta päästä.

Saimme idean juoksuvaelluksesta jo joskus viime talvena. Muistaakseni totesin vain, että haluaisin joskus juosta metsässä vähän pidemmän lenkin ilman aikatavoitteita ja kiirettä minnekään. Kävellen patikointikin on kivaa, mutta miksipä sitä kävelemään, kun voi juokstakin? Tulee rankempi treeni ja ehtii näkemään enemmän. (Tämä ei tietenkään pidä ihan tarkalleen ottaen paikkaansa, koska juostessa ei paljon ehdi maisemia katselemaan, ainakaan tällainen harjaantumaton menijä.)

Juoksuvaellukselle luonteva kohde oli Nuuksion kansallispuisto, koska se on lähellä ja koska siellä on paljon polkuja helpottamassa etenemistä. Eikä maisemissakaan varsinaisesti mitään vikaa ole.

Pitkä Saarijärvi

Matkaan lähdimme Haukkalammelta, mistä suuntasimme länteen päin kiertelemään läheiset lammet. Sieltä jatkoimme Kattilaa kohden. Kattilasta palasimme etelään muutaman umpeutuneen polun, suon ja tiheikön kautta…

Pientä sydämentykytystä aiheutti alkumatkasta miehen jalan vierestä livahtanut rantakäärme tai vaskitsa. Suomen luonnon suurimpia petoja, ihmisiä, ei juuri matkan varrella näkynyt aivan Haukkalammen ja Kattilan lähialueita lukuun ottamatta. Juoksijoita vastaan tuli ainoastaan yksi, joka tervehti meitä iloisesti ja kyseli, olemmeko osallistumassa elokuun lopussa järjestettävään Nuuksion polkujuoksumaratoniin. No, eipä olla. Tapahtuma kuulostaa kyllä oikein kiinnostavalta, mutta 42,2 km poluilla olisi minulle tässä kunnossa turhan heviä settiä. Sitä paitsi osanottajalistakin näyttää olevan jo täynnä.

Varusteina meillä oli juomareppu, Nuuksion retkeilykartta, pari energiapatukkaa ja normaalit juoksuvermeet. Aikaa metsässä kulutimme 2 tuntia 37 minuuttia, vaikka kilometrejä ei tullut kuin 13,6. Pidimme juoma- ja vilvoittelutaukoja sekä pysähdyimme välillä nauttimaan luonnonantimia. Tarkoitus ei siis ollut lähteä painamaan päät punaisena ja sykkeet taivaissa.

Eväät

Raw-Bitet lähtivät kokeiluun Partiohaitan kassalta juomarepun ostamisen yhteydessä. Hyviä olivat. Luomuva.

Mustikat kämmenellä

Reitin varrelta löytyi aivan holtittoman isoja mustikoita. Ja niitä oli paljon! Hakekaa ihmiset ihmeessä superfoodinne mieluummin metsästä ilmaiseksi kuin kalliilla kaupasta.

Kuumasta säästä ja maaston ajoittaisesta vaikeakulkuisuudesta johtuen lenkin jälkeen olo oli rennosta menosta huolimatta sellainen, että tiesi juosseensa. Siihen tunteeseen on hyvä päättää loma – huominen kahdeksan tunnin toimistovuoro tuntuu siten edes hieman kevyemmältä.

Himpe ui_1

Pulahdus kotimatkalla Nuuksion Pitkäjärveen kruunasi reissun. Ihanan vilvoittavaa rasittuneille jaloille.