Elämäni espoolaisrouvana

Stereotyypin murtamista ripauksella (itse)ironiaa. Pitkään haudutettuna.


3 kommenttia

Turvaistuinlapsesta häirikkönuoreksi

"Saako omalla pihalla potkia palloa?", kysyy espoolaiskoira.

”Saako omalla pihalla potkia palloa?”, kysyy espoolaiskoira.

Eräs espoolaisrouvan toispaikkakuntalainen tuttava on käynyt kevään aikana hämmentävänkuuloista kamppailua lastensa oikeudesta pelata jalkapalloa oman taloyhtiön pihamaalla. Naapuri oli ”takavarikoinut” tuttavan teinien pallon ja kiroillut sekä syytellyt näitä ties mistä. Lasten äiti nosti aivan oikeutetusti esiin kysymyksen: Mitä ihmettä lasten sitten pitäisi tehdä, jos perinteisesti terveenä pidetty leikkiminenkin häiritsee?

Mainitsin jo aiemmin nuorisotutkimuksen Demokratiaoppitunti. Lasten ja nuorten kunta 2010-luvun alussa (toim. Anu Gretschel & Tomi Kiilakoski), jossa lasten ja nuorten menetettyä yhteyttä omaan elinympäristöönsä valaistaan hyvin mielenkiintoisella tavalla (ss. 234-240).

Omasta lapsuudestani muistan elävästi, kuinka kaikenlainen ojien tonkiminen, metsässä juoksentelu ja joutomaiden tai autiotalojen tutkiskelu oli jännintä mahdollista puuhaa. Nykyisin tällaista ei juuri näe tapahtuvan – ainakaan täällä Etelä-Suomessa. Ympäristöpsykologi Marketta Kyttä onkin luonut käsitteen turvaistuinsukupolvi. Turvaistuinsukupolven vanhemmille ns. normaali elämä sisältää niin paljon erilaisia uhkakuvia ja vaaroja, että lasten kokemus ulkomaailmasta tuppaa rajoittumaan katseluun auton ikkunasta, tietokoneen ruudulta tai televisiosta. Omasta elinympäristöstä saatava tieto jää etääntyneeksi toisen käden tiedoksi, eikä suoraa fyysistä kosketusta ympäröivään luontoon synny.

Hille Koskela puolestaan on huolissaan siitä, että entisajan luovimmat leikkipaikat, kaupunkimetsät ja joutomaat, ovat leimautuneet turvattomuuden tyyssijoiksi, joissa sekä onnettomuusriskit että pahaa tarkoittavat ihmiset vaanivat viattomia lapsosiamme. Tällainen kehityssuunta vaikuttaa negatiivisesti lasten mahdollisuuksiin kehittää henkilökohtaista suhdetta elinympäristöönsä.

Erilaiset vapaasti haltuun otettavat tilat ja paikat ovat nimittäin pitkään olleet merkittäviä pysäkkejä suomalaisten lasten ja nuorten kehityskaaren varrella. Omaan haltuun otettavien metsäplänttien ja takapihojen avulla nuori on kiinnittynyt omaan elinympäristöönsä ja kehittänyt luontosuhdettaan. Kokemus osallisuudesta on syntynyt oman roolin merkityksen ymmärtämisestä lähiympäristössä: mahdollisuudesta muokata ja ottaa paikkoja haltuun vaikkapa rakentamalla maja lähimetsikköön, järjestämällä futisturnaus puistikossa tai leikkimällä kotia ison kiven juuressa.

Mutta mitä tapahtuukaan, kun suloisilla pumpulissa kasvatetuilla palleroisillamme alkavat hormonit hyrrätä, naama kukkia, älämölön määrä kasvaa ja veri vetää omasta kotiovesta ulkomaailmaan? Selvähän se: turvaistuinlapsesta on kuoriutunut nuori, tuo häiriköiden häirikkö, yhteisen omaisuutemme sotkija, ymmärtämätön moukka, lapamatolaiskiainen ja piittaamaton pullamössö! Nykyajalle leimallista on, että nuoret ovat aina väärässä paikassa, olivatpa he missä tahansa. He eivät saisi kuulua tai näkyä sen paremmin asuinalueillaan kuin kaupunkien keskustoissakaan.

Kuitenkin tiedetään, että ihmisen, niin nuoren kuin aikuisenkin, hyvinvoinnin kannalta on merkittävää tuntea kuuluvansa jonnekin, saada toimia ja tulla hyväksytyksi omassa ympäristössään. Ympäristö lisää hyvinvointia, kun se mahdollistaa sekä sosiaalisen että kehollisen osallisuuden. Kehollisen osallisuuden tunne syntyy oman itsen ja ympäristön välisessä fyysisessä kohtaamisessa. Luontoympäristöt muodostavat erityisen hedelmällisiä paikkoja kehollisen osallisuuden kokemuksille, sillä luonnossa lapsi voi itse määritellä, mitä hän siellä tekee. Toisin kuin ohjatussa harrastustoiminnassa, muokkaamattomassa luontoympäristössä mikään ulkoinen ei määrittele sitä, miten pitäisi olla, mihin suuntaan tulisi kulkea tai mille kalliolle pitää kiivetä.

Jollei lapselle pääse koskaan syntymään sosiaalisen ja kehollisen osallisuuden kokemuksia omassa elinympäristössä, on melko ymmärrettävää, ettei hän myöskään opi rakastamaan sitä, pitämään siitä huolta tai kantamaan sen viihtyisyydestä vastuuta. Eli annetaan omien lasten möyriä mullassa ja yritetään sietää naapuiden jälkikasvun kiljahtelua pihamaalla, jookos? Se tekee nimittäin niille hyvää!


Jätä kommentti

Tuntemattomien terassilla

Ravintolapäivä Keski-Espoossa testattu:

Pyörät alle ja suunta Ymmerstaan Lyckoberg Terrace & Grillille. Mainosteksti ”tarjoilemme terassillamme koko perheen voimin burgereita, hodareita, wegeleipiä &  kylmiä juomia” oli houkutellut muitakin nälkäisiä paikalle. Terassi oli saapuessamme lähes täynnä, ja ruokailijoita oli jonoksi asti. Sekaan vaan!

Burgerit olivat herkullisen näköisiä eivätkä missään nimessä hinnalla pilattuja. Oman ”Gourmet Burger Greecen” tzatziki vei kielen mennessään. Täytyykin muistaa pitää tzatziki mielessä myös omien kesägrillailujen kyytipoikana.

raflap 015

Alla olevan kuvan ruokailija suhtautui luontaisen epäluuloisesti paahdettuun sipuliin, mutta totesi tarjoilija-Oton olleen oikeassa siinä, että sipuli on ihan hyvää, ”vähän niin kuin sipsiä”. Otolle täytyy antaa muutenkin erityismaininta reippaasti asenteesta. Arviolta noin 12-vuotias nuori mies palveli asiakkaita kuin vanha tekijä, otti tilaukset vastaan, kävi pahoittelemassa odotusaikaa, kantoi lautasia, puhui japanilaisen asiakkaan kanssa englantia jne.

raflap 012

Ei voi muuta sanoa kuin että kannatti käydä. Espoolaisuuteen ei oman kokemukseni mukaan kuulu ylenmääräinen naapureiden kanssa sosialisointi, joten siinäkin mielessä tämä oli avartava kokemus. Sitä joutuu kutkuttavasti oman mukavuusalueensa ulkopuolelle, kun astelee tuntemattomien ihmisten pihamaalle ja päättää alkaa heittää huulta viereen sattuneiden ihmisten kanssa.

Kotimatkalla pistäydyimme vielä Tuomarilan asemalla tsekkaamassa vietnamilaisen katukeittiön tarjonnan. Tracylta tarttui matkaamme muutama kevätkääryle. Itse pidän enemmän kasvisversioista, mutta hyvää oli tämäkin cross-kitchen-henkisesti jamaikalaisen chilikastikken kera tarjoiltuna. Nam nam, Việt Nam!

raflap 026