Elämäni espoolaisrouvana

Stereotyypin murtamista ripauksella (itse)ironiaa. Pitkään haudutettuna.


Jätä kommentti

Vanhan vuoden vanhat kujeet

Nykyään on muodikasta tehdä vuoden lopussa jonkinlainen tilinpäätös ja julkistaa se koko kansalle sosiaalisessa mediassa. Pysyäkseni valtavirran pöhinöissä mukana on minunkin tehtävä sellainen. Mitä siis jäi käteen armon vuodesta 2015?

Vuoden alussa hehkuttelin yhtäkkiä lisääntynyttä vapaa-aikaa. Lopetin sivutoimiset opiskelut ja keskityin iltaisin katsomaan televisiota. Tai oikeastaan minulla oli sellainen tavoite, että laittaisin vähän useammin ja vähän monipuolisempaa ja terveellisempää ruokaa. Mitään tilastoa en ole onnistumisesta pitänyt, mutta noin näppituntumalta sanoisin, että välillä tavoitteessa on onnistuttu, välillä ei. Eli ei mitään uutta auringon alla.

Yksi syy opiskelujen lopettamiseen oli huono omatunto. Olin koko ajan kiinni kirjoissa, ja mieheni teki käytännössä paljon minua enemmän kotitöitä. Tuntui, että olen maailman huonoin vaimo ja hirveä hyväksikäyttäjä. Menneenä vuonna mieheni puolestaan oli ison osa omasta vapaa-ajastaan kiinni valmennushommissa: usein läsnä vain fyysisesti, henkisesti jossain urheilumaailmoissaan. Tämän seurauksena tein ehkä vähän enemmän (tästäkään ei ole tilastoja…) kotitöitä, mutta laatuaikaa pariskuntana ei silti ollut yhtään entistä enempää.

Yleensä olemme käyneet kerran vuodessa jossain lyhyellä yhteisellä lomalla. Tänä vuonna sellaiseen ei ollut aikaa. Talviloman tosin vietimme isolta osin kahdestaan. Tarkoitus oli viettää sitä hiihtäen. Ikävä kyllä sää Pohjois-Karjalassa oli niin lämmin, että hiihtäminen ei ollut kivaa kuin kaksi päivää. Sitten saimme suojakelistä tarpeeksemme.

Pielinen helmikuussa 2015

Miehen valmennushommista johtuen olen ollut välillä yksin kotona. Siis mitä ihmettä? Sellaista kun ei ole tapahtunut moneen vuoteen! Aluksi olin ihan fiiliksissä siitä, että voin viimeinkin elää itsekkäästi ja tehdä mitä huvittaa. No, totuus olikin vähän toisenlainen: koiran ulkoiluttaminen, päivätyöt, juokseminen, kaupassa käynti, ruoanlaitto, kodinhoito – mihinkään muuhun ei jäänyt aikaa. Se siitä itsekkyydestä. Muutaman päivän jälkeen tuli puolisoa ihan helvetillinen ikävä.

Sellainen uusi asia tapahtui viime vuonna, että investoin personal traineriin. Juoksutrainer minulla on omasta takaa, mutta tämän trainerin tehtävä oli saada minut innostumaan lihaskuntoharjoittelusta ja siinä sivussa tehdä minulle juoksua tukeva harjoitusohjelma sekä varmistaa, että teen liikkeet oikein. PT:n palkkaaminen tuntui jotenkin turhuuksien turhuudelta. ”Periaatteessa” tiedän kaiken minkä PT:kin. Sitä paitsi mitä järkeä on palkata joku treenaamaan tällaista vanhaa luuskaa? Se on niin kallistakin.

Näin jälkikäteen voin sanoa, että PT:n täsmäapu tuli tarpeeseen. Vaikka ruokavalioni on pysynyt muuten melko samanlaisena kuin ennen, ovat aamiaiseni entistä terveellisempiä ja olen alkanut kiinnittää rasvojen laatuun paljon enemmän huomiota. PT osasi myös neuvoa lihaskuntoliikkeiden tekniikassa ja teki minulle toiveideni mukaiset ohjelmat: hotellihuoneessa tehtävän pikatreenin matkapäiviä varten ja kahvakuulan avulla tehtävän kotitreenin. Molemmat ohjelmat ovat kokonaisvaltaisia ja tehokkaita, liikkeet ovat juuri minulle sopivan vaativia. Hommaan ei lopulta mennyt edes niin hirveästi rahaa, kun ajattelee, mitä kuntosalin jäsenyys tai monet ryhmäliikuntatunnit maksavat.

Työrintamalla, jos oikein muistan, ei tapahtunut mitään uutta. Kehitys kehittyi. Aina vaan hullummaksi meni. Yhä enemmän sai käytää aikaa olemassa olonsa merkityksen todisteluun ja sähköisiin järjestelmiin – samaa shittii siis. Työmatkoja oli mm. Brysseliin, Berliiniin, Malmöhön, Osloon, Mollinaan, Vilnaan ja Hampuriin.Hampurissa en ollut ennen käynyt, ja siitä tykkäsin. Seppo Räty on muutenkin väärässä Saksan suhteen; se ei ole paska maa. Myös Etelä-Ruotsi oli tosi jees.

DSC00045

Kokous ei voi olla huono, jos jaloissa makaa koira – Kolin Ryynänen

Parhaimpana työmatkana on kuitenkin jäänyt mieleen käynti Kolilla kesän lopulla. Huonojen julkisten yhteyksien takia minun piti matkustaa paikan päälle edellisenä iltana ja jäädä varsinaisen työkeikan jälkeen vielä hetkeksi hengaamaan. Käytin tilaisuuden hyväkseni käymällä ilta- ja aamulenkillä Kolin mäkisissä maastoissa ja rentoutumalla pari tuntia Sokos Hotellin yhteydessä olevassa spassa. Kesällä kylpylässä sai pöllöillä melkein yksin. Siellä minä lilluin ulkoilmapaljussa maisemia katselemassa ja palkka juoksi!

Meidän gängi – Lissabon

Kesälomalla olimme Portugalissa, mikä oli myös kivaa. En osaa sanoa, kumpi oli kivempi, Lissabon vai pieni rantakaupunki Lagos. Molemmissa joka tapauksessa vietimme useamman päivän ja molemmat tulivat tarpeeseen. Olimme liikkeellä juuri oikeaan aikaan. Kesäkuun lopulla oli jo tosi lämmintä, mutta suurimmat turistilaumat eivät olleet vielä saapuneet apajille. Muito bem!

Vatsa sisään, rinta ulos – espoolaisrouva uima-altaalla

Vaikka kesällä olin pitkään todella kipeänä, on juoksuvuosi ollut kuitenkin varsin tyydyttävä. Mitään pitkiä treenitaukoja ei ole ollut, ja marraskuussa päätin viimein alkaa treenata maratonille. Välillä on ollut usko koetuksella, lähinnä erilaisten pikku vaivojen takia. On ollut kipeytynyttä pohjetta, plantaarifaskiittia ynnä muita kolotuksia. Nyt kuitenkin näyttäisi siltä, että olen löytänyt niihin hoitokeinot. Siitä olen erityisen ylpeä, että olen juossut koko syksyn kiltisti yksin ja kitisemättä. Puolisoni polvi nimittäin kipeytyi loppukeväällä ja kesäkuun lopussa se leikattiin. Toipuminen on ollut hidasta, joten hänen kanssaan en ole juossut yhtään lenkkiä yli puoleen vuoteen. Koska minä olen juossut paljon ja hän vähän, kotityöt ovat jälleen kasautuneet hänelle. Nothing ever changes.

DSC00444

Ottotauko – Kuopio

Jos vuodesta voi jotain summata, niin sen, että varsin tasaista ja yllätyksetöntä on ollut. Arki on ollut sitä samaa vanhaa, ihan hyvää sinänsä, mutta ehkä vähän tylsää. Mutta se on ihan ookoo, että kaikki on ihan ookoo.

Lopuksi vielä tiedote alkaneelle vuodelle: ei uusia kujeita näköpiirissä.


Jätä kommentti

Aina huono omatunto

Ostin ilmojen viilentyessä ihanan pehmeän ja pörröisen myssyn vastenmielisen kylmiä talvisia töihinlähtöjä pehmentämään. Kauan en uudesta pipostani ehtinyt iloita, kun sosiaalisessa mediassa alkoi levitä karmaiseva angorakanin kidutusvideo. Aasian PETAn julkaisema video on niin hirveä, etten pystynyt katsomaan sitä muutamaa sekuntia kauemmin. Nyt tiedostan kulkevani päivittäin sellaisessa pipossa, jonka valmistusprosessiin kuuluvat olennaisena osana kanien tuskankiljahdukset… En edes halua ajatella, millaisissa työskentelyoloissa myssyni muuten on on valmistettu ja millaisilla myrkyillä kaunis punainen väri on saatu aikaan.

Sama juttu pätee miltei mihin tahansa vaatehankintoihin. Itse en välitä tekokuiduista, joten kaapissani on lähinnä puuvillaisia, villaisia ja silkkisiä vaatteita. Pellavaa ja hamppua pidän turhan karkeina ja epäkäytännöllisinä materiaaleina. No, puuvillaviljemät ovat tietysti hirveitä saastuttajia ja vesisyöppöjä, ja villaakin tuotetaan usein valitettavan epäeettisesti – silkistä puhumattakaan! ”Tekniset” urheiluvaatteeni on todennäköisesti tuotettu lapsityövoimalla epäinhimillisissä oloissa, ja kun ne lopulta päätyvät kaatopaikalle, maatumiseen menee vuosikymmeniä tai -satoja.

Minulla on yksi erittäin ekologinen vaate, nimittäin 60-luvulta peräisin oleva, kirpparilta hankittu, päälleni täydellisesti istuva villakangastakki. Ruotsissa aikanaan taiten valmistettu takki on edelleen loistavassa kunnossa, mutta siinä on vain yksi pieni vika: turkissomisteet. Jotenkin nolottaa kulkea se päällä kadulla, kun koko ajan takaraivossa jyskyttää, että takki antaa – mielestäni väärän – turkismyönteisen viestin. Erehdyin kerran ihmisten ilmoilleni takki päälläni, ja sain ratikassa niskaani täyslaidallisen siitä, kuinka ”ruma, köyhä ja tyhmä ihminen” olen. Enkö ymmärrä, millaisissa oloissa ”joku sinikettu on kärsinyt minun turhamaisuuteni vuoksi”? (Eikä huutaja muuten ollut mikään kettutyttö, vaan keski-ikäinen nainen täyspitkässä lehmännahkatakissaan.) Ole siinä sitten.

Syyllinen

Syytön
Syyllinen, syyllinen
Syytön!

Välillä päätän, etten osta enää mitään muualta kuin ekologisiin vaatteisiin erikoistuneista liikkeistä tai kirpputoreilta. Päätöksen pitäminen on kuitenkin todella vaikeaa, jos ei halua käyttää hankintojen tekemiseen tuhottomasti aikaa ja energiaa. Eikä minulle shoppailu ole niin suuri nautinto, että haluaisin. Toisaalta, en myöskään halua (tai edes työni puolesta voi) kulkea vanhoissa rytkyissä.

Tässä koko kuviossa minua ärsyttää se, että vastuu kuluttamisen etiikasta tuntuu siirtyneen täysin kuluttajalle itselleen. Olipa kyse sitten suomalaisesta sikafarmarista tai monikansallisesta kauppaketjusta, tuottajalla ei tunnu olevan omasta takaa mitään eettistä selkärankaa. Kaikki on ok, niin kauan kuin kauppa käy. Ruotsalaiset vaatejätitkin vetivät angoratuotteet markkinoilta vasta sitten, kun kuluttajat nostivat asiasta haloon. Suomalainen trashionista Outi Pyy kirjoitti aiheesta blogiinsa oivan jutun, jossa hän painotti sitä, ettei pidä demonisoida materiaalia, vaan vaatia tuottajavastuuta.

Itse ajattelen, että mahdollisimman eettisesti valmistetuttujen tuotteiden pitäisi olla sitä standarditavaraa, jota perusteollisuus tuottaa ja lähikaupat myyvät – eikä niin, että kuluttaja joutuu näkemään valtavasti vaivaa, olemaan jatkuvasti varpaillaan, syynäämään joka ainoan tuoteselosteen ja kyselemään valmistustavoista. On turha kuvitella, että kritiikittömästä massasta tulisi yhtäkkiä lauma kriittisiä kuluttajia. Tuottajavastuusta pitää tulla normi, jota lainsäädäntö määrittelee ja jota valvotaan muidenkin kuin yksittäisten kuluttajien toimesta. Vaaditaan poliittista tahtoa muuttaa maailmaa meille kuluttajille helpommaksi, eläimille miellyttävämmäksi, maapallolle vähemmän kuluttavaksi ja tuotannossa työskenteleville ihmisille oikeudenmukaisemmaksi.