Elämäni espoolaisrouvana

Stereotyypin murtamista ripauksella (itse)ironiaa. Pitkään haudutettuna.


Jätä kommentti

Haluan tehdä sinut onnelliseksi!

Romanttisista komedioista tuttu kosiorepliikki ”I (just) want to make you happy” on aina saanut niskakarvani pörhistymään. Lausahdus pitää sisällään monta sellaista olettamaa, joihin en usko ollenkaan.

Ensinnäkään en usko, että kukaan voi tehdä toista ihmistä onnelliseksi. Onnellisuus on viime kädessä sisäsyntyistä, vaikka onnellistuttava ympäristö toki auttaa onnen tunteen ylläpitämisessä. Lausahdus antaa myös ymmärtää, että lausuja aikoo antautua täysin uudelle elämäntehtävälleen, tulevan puolisonsa onnelliseksi tekemiselle. Kaikki me tiedämme, että repliikin suustaan ulos päästänyt henkilö joko valehtelee tai on omistushaluinen kontrollifriikki (jolloin tilanteen toisen osapuolen pitäisi viimeistään tulla järkiinsä ja ottaa käpälät alleen!). Kolmas – ja ehkä kaikkein ärsyttävin – asia tässä sokerikuorrutteisessa julistuksessa on se, että jostain syystä onnellistuttaminen tuntuu olevan aina sulhaskandidaatin tehtävä. Morsmaikku tyytyy passiivisen vastaanottajan rooliin. Patriarkaatti kiittää ja vahvistuu.

Iän ja parisuhdekokemuksen karttuessa olen kuitenkin alkanut pohtia, onko se nyt niin väärin haluta tehdä parisuhteen toinen osapuoli onnelliseksi. Ajatus on ehkä naiivi, mutta varmasti hyvää tarkoittava. Ja jos ’onnelliseksi’ sanan paikalle vaihtaa vaikka ’iloiseksi’ tai ’tyytyväiseksi’, niin lause ei enää kuulosta lainkaan niin kornilta. Itse asiassa niinhän sen pitäisi olla, että haluamme ilahduttaa lähimmäisiämme. Ainakaan meidän ei pitäisi tieten tahtoen tehdä rakkaimpiamme onnettomiksi. Sana ’tehdä’ tuo myös esille sen, että onnelliseksi tekemisessä on kyse on aktiivisesta toiminnasta, teoista, joilla voidaan aiheuttaa tunteita.

Mikä sitten on oikea määrä puolison, tyttö- tai poikaystävän, elämänkumppanin tunteiden huomioimista? Oman kokemukseni mukaan tunteiden huomioiminen on kamalan hankalaa puuhaa. En ole osannut huomioida seurustelukumppaneitteni tunteita, eikä minun tunteitani ole aina huomioitu saati ymmärretty (tai edes yritetty ymmärtää…). Ensimmäinen poikaystäväni varmaankin teorian tasolla halusi olla hyvä ja huomioiva, mutta käytännössä hänen omat mielihalunsa, tarpeensa ja intressinsä ajoivat tyttökaverille mieliksi tekemisen edelle. Toisen pidempiaikaisen poikaystävän kohdalla tilanne oli täysin päinvastainen. Hän oli ilmeisesti niellyt purematta sen ajatuksen, että miehen tehtävä on tehdä nainen onnelliseksi, ja kärsi suurta tuskaa, kun ei onnistunutkaan tekemään minusta ”maailman onnellisinta naista”. Hänellä vain sattui olemaan ennalta määritellyt menetelmät tyttöystävän onnelliseksi tekemiseen. Eli pieleen meni tässäkin tapauksessa; kyseinen kaveri ei tullut ajatelleeksi, että olen yksilö eikä minua voi ilahduttaa millään standardiohjauksella, vaan onnellistuttamisprosessi olisi vaatinut kohteen tarkempaa tarkastelua ja sen tunne-elämän analyysia.

Nyt varmaan joku miettii, että eikö tuo kiittämätön naikkonen tajua olevansa itse vastuussa tunteistaan. Tämä on hyvä huomio. Toisen ihmisen tunne-elämän huomioimisen suurin dilemma onkin se, että osa aiheuttamistamme tunteista on ymmärrettäviä ja hyväksyttäviä, kun taas osa on niin sanotusti vain tunteita. Tunteetkin voivat olla väärässä. Esimerkiksi hyvin mustasukkaisen puolison tunteita ei kannata huomioida liikaa ja korjata omaa käytöstään sen  mukaisesti, sillä silloin saa huomata kävelleensä itse vankilaan nauttimaan elinkautista, joka ei sisällä lomia tai vierailukäyntejä.

Käsitykseni mukaan tunteista puhutaan liian vähän, mutta niitä ilmaistaan liikaa muilla tavoin. Kuinka selvästi oikeasti osaamme ilmaista tunteitamme – varsinkin niitä kivuliaampia? Kuinka usein odotamme, että toiset tulkitsevat kiukutteluamme, eleitämme, piiloviestejämme, kysymyksiämme oikein? Emme ole vastuussa kaikista tunteistamme, mutta olemme takuulla vastuussa siitä, kuinka tuomme niitä julki. En usko ollenkaan, että ihmiskunta on jaettavissa kahteen eri kastiin, tunne- ja järki-ihmisiin, vaikka tällaista dikotomiaa arkipuheessa edelleen ylläpidetään. Eiköhän meillä kaikilla (pahoin psyykkisesti sairaita poikkeuksia lukuun ottamatta) ole sekä järki että tunteet? Enemmän yksilöllisiä eroja on tunteiden hallinnassa ja tunneilmaisussa.

Tosi asia on, että me kaikki varmasti haluaisimme, että tunteemme huomioitaisiin. Haluaisimme, että puolisomme tekisivät meidät onnelliseksi. Että työkaverimme, sukulaisemme ja naapurimme eivät loukkaisi meitä. MC Nikke T sen jo tiesi: ”Jos haluu saada (tekoja), on pakko antaa (tunteita).” Tunneilmaisuakin pitää harjoitella – kokeilepa tänään vaikka tällaista harjoitusta: Puhu jollekin tunteistasi, mieluiten jostain vähän vaikeista sellaisista. Jos se tuntuu hankalalta, aloita helpommasta. Puhu saman tai jonkun muun henkilön (voi olla elämänkumppani, työpari, oma äiti) kanssa siitä, millaisia tekoja toivoisit toiselta ja millaisia tunteita ne saisivat sinussa aikaan. Keskittykää myönteisiä tuntemuksia tuottaviin tekoihin (eli älkää alkako kaivella menneitä ja syytellä toisianne ikäviä tunteita herättäneistä teoista). Pystyttekö toteuttamaan toistenne toiveet?

In the meanwhile, annetaan Jukka Pojan laulaa.


2 kommenttia

Juoksen, olen siis olemassa?

Puhun paljon juoksemisesta, ja juoksujuttuni tulevat varmasti monelta jo ulos korvista. Muutama onkin kysellyt, miksi  juoksen. Tähtäänkö johonkin, mitä tavoittelen, aionko juosta maratonin? Aloin pohtia asiaa ja listata mielessäni syitä siihen, miksi harrastus tuntuu hyvältä.

run releases

1. On ihan kiva, että pariskunnilla on jotain yhteistä

Olen aina juossut (ja harrastanut muita kestävyyslajeja) vähän, mutten oikeastaan sitten alakouluiän mitenkään tavoitteellisesti. Taustalla oli siis rakkaus hikeen, endorfiineihin, salpautuvaan hengitykseen ja erityisesti oman väsymyksen voittamiseen. Aloin kuitenkin juosta enemmän vasta tavattuani nykyisen mieheni, intohimoisen juoksijan. Lenkille on paljon helpompaa lähteä, kun on joku, jonka kanssa juosta ja joka tsemppaa sen sijaan että keksisi tekosyitä olla juoksematta. Bonuksena yhteinen harrastus lähentää. Ja jos ei ole muuta puhuttavaa, niin aina voi puhua juoksusta. Tai katsoa sitä telkkarista.

2. Juoksu on halpaa, helppoa, ekologista, tehokasta… ja sopii erakkoluonteelleni

Juoksun yksinkertaisuus on kaunista: Juoksu sopii mitä parhaiten kiireiseen arkeen, koska juokseminen ei katso aikaa tai paikkaa. Lenkkivermeet päälle, ovesta ulos ja juoksemaan. Sopii jokaisen kalenteriin. Varusteet saa helposti minne tahansa mukaan. Juokseminen lienee myös yksi vähiten saastuttavista urheilulajeista. Tehokkuutta rakastavana ihmisenä pidän myös siitä, että juostessa jokainen hetki on treeniä. Juostessa ei huilata alamäissä, jonoteta tai kuunnella ohjeita. Juostessa juostaan. Ja mikä parasta, juoksija ei tarvitse joukkuetta, salivuoroja, pukuhuonetta, saunailtoja tai turnauksia. Juoksija saa olla yksin omien ajatustensa kanssa ja keskittyä sisäiseen zeniinsä.

allyouneed

3. (Pitkässä) juoksussa kehittyy

Tähän ikään tullessa kehittymisestä on tullut asia, jota ei ihan joka päivä pääse kokemaan. Päinvastoin, usein tuntuu siltä, että elämä junnaa paikallaan ja päätään saa lyödä seinään kerta toisensa jälkeen samojen ongelmien äärellä. Juoksu on laji, jossa ei voi huijata. Tulokset ovat (jos siis niitä mittailee) silmiesi edessä, kilometreinä, harjoituskertoina, sykelukuina, minuutteina ja lopulta pk-lenkin keskivauhdin vaivihkaa tapahtuvana kasvuna. Jiihaa! Kova harjoittelu siis myös palkitsee. Oikeanlainen treenaaminen näkyy väkisinkin tulosten paranemisena. Tämä on minusta aivan kauhean lohdullista maailmassa, jossa kovimmatkaan ponnistelut eivät aina tuota muuta kuin karvaan pettymyksen.

numbers

4. Eipä tässä enää nuorruta

En ole vanha (tänään 36), mutta en enää niin nuorikaan. Omasta kunnosta, terveydestä ja hyvinvoinnista on syytä kiinnostua viimeistään nyt. Haluan olla eläkkeelle jäädessäni vielä simpsakka tyttönen, joten tulevaisuuteen kannattaa satsata nyt, kun se on vielä helppoa. Juoksukuntoani pystyn nostamaan ongelmitta ainakin neljäkymppiseksi saakka. Kyselijöille tiedoksi, että aion olla 40-vuotiaana elämäni kunnossa ja juosta maratonin mieluiten reilusti alle neljän tunnin. Ugh. Hatunnosto vaan eilen MM-maratonissa hopealle tulleelle 37-vuotiaalle Valeria Straneolle! Kokeilin keväällä juosta muutamassa juoksutapahtumassa, mutta en oikein innostunut niistä. Ihan kivaahan se oli päästä tavoiteaikoihinsa, mutta tärkeämpää minulle on liikunta elämäntapana, fyysisen ja henkisen hyvinvoinnin ylläpitäjänä. (Jälkihuomautus: Anteeksi, valehtelin vahingossa! On minulla tavoitteena juosta tänä vuonna 1000 km.)

Straneo

5. Juoksu koukuttaa

Runner’s high on totisinta totta. Endorfiinipölly se vasta on mukava tunne. And it’s all legal.

runnershigh

 6. Juoksu putsaa pään

Mainitsinhan jo henkisen hyvinvoinnin? Tiukan lenkin jälkeen paskinkin olo on parantunut, näin se vaan on. Juostessa on aikaa pohtia ratkaisuja ongelmiin, ja usein parhaat oivallukseni tulevatkin juuri rauhallisilla lenkeillä. Jostain syystä juokseminen rauhoittaa, antaa luottamusta ja nostaa itsetuntoa.

antidepressant

Oikeasti tietenkin haluaisin vain Ivet Lalovan pyllyn. Espoo on muuten loistava paikka harrastaa juoksua :).

Kuvat kaapattu Pinterestin juoksuintoilijoiden sivuilta. Valeria Straneon kuva EPA / yle.fi.