Ruoka on tehty nautittavaksi

Televisiota tyhmänä töllöttäessäni olen tullut katsoneeksi PALJON erilaisia ruokaa käsitteleviä ohjelmia. Olen istunut (ja usein samalla syönyt) ihmetellen niin suurinten pudottajien, Jutan, rakkaiden pullukoiden, dieettien vaihtajien, masterchefien, Sukulan ja kumppanien kuin Super Nannyn kohtaamien todella omituista ruokavaliota noudattavien lasten edessä.

Samaan aikaan tosi elämässä yhä useampi ihminen noudattaa erityisruokavaliota, osa eettisistä, osa terveydellisistä syistä. Internet on pullollaan tavallisten ihmiset blogeja ja keskustelua superfoodeista, veganismista, lihaksista ja proteiinista, hormoneista, lisäravinteista ja vaikka mistä. Mediaa seuratessa tuntuu, että kansakuntamme on jakautunut karkeasti kolmeen: roskaruokaa mättäviin plösöihin, macapirtelöitään surisutteleviin terveysintoilijoihin ja vierasperäisellä ruokaterminologialla brassaileviin kulinaristi-hifistelijöihin. ”Olet sitä mitä syöt” pitää todellakin paikkansa, sillä ruoan kautta rakennetaan identiteettiä ja tunnetaan yhteenkuuluvuutta toisten saman ruokavalion valinneiden kanssa.

Pyydän heti anteeksi äskeisiä värikkäitä sanavalintojani. Tarkoitukseni ei ole tuomita tai haukkua ketään. Ruokavalio on mielestäni hyvin henkilökohtainen ja täysin jokaisen omassa päätösvallassa oleva asia. En varmasti edes kiinnittäisi huomiota erityisruokavalioihin niin paljon, ellen itsekin olisi erittäin kiinnostunut siitä, mitä ja miksi syön. Enkä varsinkaan voi tietää, mitä kaikkea kunkin valitseman ruokavalion taustalla piilee. Toki myönnän sen, että erilaiset ruokarajoitteet välillä myös ärsyttävät minua. (Jeps, yritäpä itse järjestää tilaisuus 50 hengelle gluteenittomana, laktoosittomana, vegaanisena, halalina, kosherina, kalattomana, lihattomana, karppisena, munattomana, mausteettomana, lisäaineettomana, hajuttomana, värittömänä ja mauttomana#&!/#”?*!!) Milloin ruokailusta tuli ongelma? Ja minne kultainen keskitie katosi? Olemmeko itsekkäitä ja liian hyväosaisia, jos emme enää osaa olla kiitollisia tarjotusta ruoasta?

Omat TV:n suosikkikokkini ovat Nigella Lawson ja Jamie Oliver. Molemmista välittyy aito rakkaus ruokaan, aux plaisirs du palais, kuten ranskalaiset sanovat. Kummankaan ruokafilosofia ei perustu kieltäymykseen vaan sallivuuteen. Resepteissään he korostavat helppoutta, ja erityisesti Oliver puhuu lähiruoan, eettisyyden, ekologisuuden ja terveellisyyden puolesta menemättä äärimmäisyyksiin. Ruokaa tarjotaan muille ihmisille välittämisen ja vieraanvaraisuuden osoituksena. Ruokaa ei ainoastaan rakasteta, vaan ruoalla myös rakastetaan. Tykkään!

Kuvissa tänä aamuna valmistamani superhelppo aamiainen: jauhottomat, maidottomat ja sokerittomat amerikkalaistyyppiset mustikkalätyt. Ensin tehdään vauvaperheille tuttu yhdestä banaanista koostuva banaanimössö. Siihen sekoitetaan yksi kananmuna ja jäisiä mustikoita. Paistetaan pannulla. Et voilà! Sunnuntain kunniaksi lisäsin lorauksen vaahterasiirappia ja kaurapohjaista vaniljakastiketta.

Haluan tehdä sinut onnelliseksi!

Romanttisista komedioista tuttu kosiorepliikki ”I (just) want to make you happy” on aina saanut niskakarvani pörhistymään. Lausahdus pitää sisällään monta sellaista olettamaa, joihin en usko ollenkaan.

Ensinnäkään en usko, että kukaan voi tehdä toista ihmistä onnelliseksi. Onnellisuus on viime kädessä sisäsyntyistä, vaikka onnellistuttava ympäristö toki auttaa onnen tunteen ylläpitämisessä. Lausahdus antaa myös ymmärtää, että lausuja aikoo antautua täysin uudelle elämäntehtävälleen, tulevan puolisonsa onnelliseksi tekemiselle. Kaikki me tiedämme, että repliikin suustaan ulos päästänyt henkilö joko valehtelee tai on omistushaluinen kontrollifriikki (jolloin tilanteen toisen osapuolen pitäisi viimeistään tulla järkiinsä ja ottaa käpälät alleen!). Kolmas – ja ehkä kaikkein ärsyttävin – asia tässä sokerikuorrutteisessa julistuksessa on se, että jostain syystä onnellistuttaminen tuntuu olevan aina sulhaskandidaatin tehtävä. Morsmaikku tyytyy passiivisen vastaanottajan rooliin. Patriarkaatti kiittää ja vahvistuu.

Iän ja parisuhdekokemuksen karttuessa olen kuitenkin alkanut pohtia, onko se nyt niin väärin haluta tehdä parisuhteen toinen osapuoli onnelliseksi. Ajatus on ehkä naiivi, mutta varmasti hyvää tarkoittava. Ja jos ’onnelliseksi’ sanan paikalle vaihtaa vaikka ’iloiseksi’ tai ’tyytyväiseksi’, niin lause ei enää kuulosta lainkaan niin kornilta. Itse asiassa niinhän sen pitäisi olla, että haluamme ilahduttaa lähimmäisiämme. Ainakaan meidän ei pitäisi tieten tahtoen tehdä rakkaimpiamme onnettomiksi. Sana ’tehdä’ tuo myös esille sen, että onnelliseksi tekemisessä on kyse on aktiivisesta toiminnasta, teoista, joilla voidaan aiheuttaa tunteita.

Mikä sitten on oikea määrä puolison, tyttö- tai poikaystävän, elämänkumppanin tunteiden huomioimista? Oman kokemukseni mukaan tunteiden huomioiminen on kamalan hankalaa puuhaa. En ole osannut huomioida seurustelukumppaneitteni tunteita, eikä minun tunteitani ole aina huomioitu saati ymmärretty (tai edes yritetty ymmärtää…). Ensimmäinen poikaystäväni varmaankin teorian tasolla halusi olla hyvä ja huomioiva, mutta käytännössä hänen omat mielihalunsa, tarpeensa ja intressinsä ajoivat tyttökaverille mieliksi tekemisen edelle. Toisen pidempiaikaisen poikaystävän kohdalla tilanne oli täysin päinvastainen. Hän oli ilmeisesti niellyt purematta sen ajatuksen, että miehen tehtävä on tehdä nainen onnelliseksi, ja kärsi suurta tuskaa, kun ei onnistunutkaan tekemään minusta ”maailman onnellisinta naista”. Hänellä vain sattui olemaan ennalta määritellyt menetelmät tyttöystävän onnelliseksi tekemiseen. Eli pieleen meni tässäkin tapauksessa; kyseinen kaveri ei tullut ajatelleeksi, että olen yksilö eikä minua voi ilahduttaa millään standardiohjauksella, vaan onnellistuttamisprosessi olisi vaatinut kohteen tarkempaa tarkastelua ja sen tunne-elämän analyysia.

Nyt varmaan joku miettii, että eikö tuo kiittämätön naikkonen tajua olevansa itse vastuussa tunteistaan. Tämä on hyvä huomio. Toisen ihmisen tunne-elämän huomioimisen suurin dilemma onkin se, että osa aiheuttamistamme tunteista on ymmärrettäviä ja hyväksyttäviä, kun taas osa on niin sanotusti vain tunteita. Tunteetkin voivat olla väärässä. Esimerkiksi hyvin mustasukkaisen puolison tunteita ei kannata huomioida liikaa ja korjata omaa käytöstään sen  mukaisesti, sillä silloin saa huomata kävelleensä itse vankilaan nauttimaan elinkautista, joka ei sisällä lomia tai vierailukäyntejä.

Käsitykseni mukaan tunteista puhutaan liian vähän, mutta niitä ilmaistaan liikaa muilla tavoin. Kuinka selvästi oikeasti osaamme ilmaista tunteitamme – varsinkin niitä kivuliaampia? Kuinka usein odotamme, että toiset tulkitsevat kiukutteluamme, eleitämme, piiloviestejämme, kysymyksiämme oikein? Emme ole vastuussa kaikista tunteistamme, mutta olemme takuulla vastuussa siitä, kuinka tuomme niitä julki. En usko ollenkaan, että ihmiskunta on jaettavissa kahteen eri kastiin, tunne- ja järki-ihmisiin, vaikka tällaista dikotomiaa arkipuheessa edelleen ylläpidetään. Eiköhän meillä kaikilla (pahoin psyykkisesti sairaita poikkeuksia lukuun ottamatta) ole sekä järki että tunteet? Enemmän yksilöllisiä eroja on tunteiden hallinnassa ja tunneilmaisussa.

Tosi asia on, että me kaikki varmasti haluaisimme, että tunteemme huomioitaisiin. Haluaisimme, että puolisomme tekisivät meidät onnelliseksi. Että työkaverimme, sukulaisemme ja naapurimme eivät loukkaisi meitä. MC Nikke T sen jo tiesi: ”Jos haluu saada (tekoja), on pakko antaa (tunteita).” Tunneilmaisuakin pitää harjoitella – kokeilepa tänään vaikka tällaista harjoitusta: Puhu jollekin tunteistasi, mieluiten jostain vähän vaikeista sellaisista. Jos se tuntuu hankalalta, aloita helpommasta. Puhu saman tai jonkun muun henkilön (voi olla elämänkumppani, työpari, oma äiti) kanssa siitä, millaisia tekoja toivoisit toiselta ja millaisia tunteita ne saisivat sinussa aikaan. Keskittykää myönteisiä tuntemuksia tuottaviin tekoihin (eli älkää alkako kaivella menneitä ja syytellä toisianne ikäviä tunteita herättäneistä teoista). Pystyttekö toteuttamaan toistenne toiveet?

In the meanwhile, annetaan Jukka Pojan laulaa.