Elämäni espoolaisrouvana

Stereotyypin murtamista ripauksella (itse)ironiaa. Pitkään haudutettuna.


Jätä kommentti

Tuikitärkeä hyödyttömyys

Äitini kyseli minulta, miksi en kirjoita enää blogia. Kirjoittaisinhan minä, jos olisi enemmän aikaa turhuuksiin. Olen nimittäin luokitellut bloggaamisen kategoriaan hyödytön toiminta. Viime vuonna tein kovasti töitä (mikä ei mitenkään poikkea tavallisesta vuodesta) ja lisäksi opiskelin vapaa-ajallani. Pidän sekä työnteosta että opiskelusta, mutta vuoden lopussa huomasin silti olevani aika stressaantunut, väsynyt ja suhtautuvani jotenkin haluttomasti elämään. Elämä oli kliseisesti sanottuna suorittamista.

Suorittamisessa ei sinänsä ole mitään pahaa. Saan tehdyistä tehtävistä tyydytystä siinä missä laiskana pötköttelystäkin. Eihän ihminen saa mitään aikaan, ellei välillä suorita. Se, mikä on vaikeaa, on tasapainon löytäminen suorittamisen ja haahuilun välille. Uskon, että jokainen on tässäkin asiassa uniikki; omia suoritteita on ihan turha vertailla kavereiden saavutuksiin, vaan oleellista on osata kuunnella itseään. Piiskata itseään vähemmän silloin, kun alkaa käydä ylikierroksilla ja keksiä uusia tavoitteita silloin, kun elämä ei tarjoa tarpeeksi haasteita.

Koska työntekoa ei voi lopettaa, päätin tammikuun lopun tentin jälkeen lopettaa opiskelut kevätlukukauden ajaksi. On muuten ollut mahtava helmikuu. Yhtäkkiä pää on ollut täynnä tosi turhia mutta ah-niin-tärkeitä ajatuksia. Olen vähän sisustellut ja hiihdellyt. Ollut hiihtolomalla ja tavannut ihmisiä. Syönyt (pääasiassa) terveellisesti, koska on ollut aikaa ajatella niinkin turhaa asiaa kuin ravintoa.

Olen yrittänyt analysoida, mikä suorittavassa ja kiireisessä elämäntavassa oikeasti aiheuttaa elämänhalun hiipumista. En suostu hyväksymään sitä, että pelkkä tehokas tekeminen olisi itsessään jotenkin myrkyllistä ihmiselle. Oma täysin ei-tieteellinen päätelmäni on, että kiireessä ihminen ei pääse kosketuksiin sen kanssa, mikä tekee hänestä ihmisen; ts. aistiensa, tunteidensa, ajatustensa. Konemaisesti suorittaessa ei ole aikaa haistella ja maistella, tunnustella, pysähtyä, katsoa, miettiä, miltä tämä asia minusta tuntuu, mitä mieltä tästä oikeasti olen, tykkäänkö tästä. Tämä selittää myös sen, miksi koen Hakaniemen hallin maailman parhaaksi stressinpoistopaikaksi keskellä kiireistä työpäivää. Oven avatessa kaikki aistit saavat samanaikaisesti miellyttäviä ärsykkeitä. Maailmasta tulee saman tien taas kaunis ja elämästä elämisen arvoista.

Olen hieman hitaalla käyvä haahuilijatyyppi, joka tarvitsee paljon omaa mielipiteenmuodostusaikaa ja paljon pysähtymisiä jonkin kauniin äärelle ruman ja ahdistavan maailman vastapainoksi. Vaikka välillä naureskelenkin Instagramin kukkapuskien ja kahvikupposten kuvailijoille, samalla tiedän hyvin, mihin vaaleanpunaisia silmälaseja tarvitaan. Joku loiventaa elämäänsä kauneudella, ehkä toinen alkoholilla, kolmas kenties puhumalla. Minä tarvitsen tehokkuuden rinnalle kiireettömyyttä, kauneutta ja fyysisyyttä.

Kuvituksena muutamia hetkiä, joista olen nauttinut ja jotka olen ikuistanut tammi-helmikuun aikana. Ehkä hyödyttömälle blogillekin löytyy tänä vuonna paremmin aikaa.

Lehmityttö

Islanninhevosvaellus aivan tammikuun alussa. Satoi vaakaräntää, mutta oli silti mahtavaa. Tauko laavulla lämmitti mukavasti. Kuvassa minä ja 90-lukulaiset hapsu-chapsini.

Asetelma

Yhtenä päivänä aurinko paiston hetken – mä vannon! Verigreippi, avokado, päärynä ja saksanpähkinät näyttivät niin näteiltä Ulla Harjun keramiikkalautasella. Mun lempivärejä kaikki.

Pielinen

Utu lumipeitteisen Pielisen yllä. Tätä näkymää pysähdyin katselemaan koiran kanssa kävellessäni. Synkkää mutta kaunista.

Mustikkapannacotta

Viime sunnuntain brunssi. Ulkona satoi (vaihteeksi) vaakaräntää, mutta tämä maku palautti viime kesään. Mustikalla ja kardemummalla maustettua pannacottaa, ihan niin kuin Kolmen kaverin jätski!


Jätä kommentti

Viikon haaste: 15 minuuttia järjestelyä joka päivä

En usko uskontojen, elämänfilosofioiden tai elämäntaitogurujen neuvojen orjalliseen noudattamiseen. Olemme kaikki yksilöitä, ja se mikä sopii gurulle, ei välttämättä sovi sekä minulle että määrättömälle määrälle opetuslapsia. Näin ollen on hyvä säilyttää kaikenlaisia oppeja kohtaan terveen kriittinen asenne, ja soveltaa neuvoja vain silloin, kun ne tuntuvat itsestä oikeilta.

On kuitenkin olemassa sivusto, joka tykkään lueskella, kun modernin elämän paineet (lähinnä sinne tänne poukkoilevat ajatukset, kroonistunut riittämättömyyden tunne ja informaatioähky) ahdistavat. Kyseessä on amerikkalaisen Leo Babautan ylläpitämä Zen Habits. En tiedä miehestä juuri muuta kuin että hänellä on kuusi lasta ja vaimo ja että hän on vuosien saatossa muuntautunut stressaantuneesta, roskaruokaa mussuttavasta sosiaalisesta eläimestä hitauden, yksinkertaistamisen, säännöllisen liikunnan ja terveellisten elämäntapojen puolestapuhujaksi. Kaikkia Babautan juttuja en jaksa lukea, mutta pidän erityisesti hänen ”organisointifilosofiastaan” ja konkreettisista ohjeista arjen kaaoksen selättämiseksi. Babauta painiskelee samanlaisten ongelmien kanssa kuin me muutkin kuolevaiset, eikä hän aseta itseään muiden yläpuolelle, vaan myöntää kernaasti olevansa samanlainen mukavuudenhaluinen ja vajavainen ihmispolo kuin me muutkin.

Kesäkuun lopulla Babauta kertoi, millaisin pienin tavoin hän pitää järjestystä yllä – olipa kysymys sitten työtehtävistä, sähköposteista, kuiteista, salasanoista, menoista tai myöhemmin luettavista artikkeleista. Aihe on polttavan ajankohtainen näin kesäloman loppuessa ja syyskiireiden alkaessa vaivihkaa kasautua. Itselleni juuri organisointi on kriittinen tekijä henkisessä hyvinvoinnissani; aivan kuten Leokin (huomaatteko, kutsun häntä etunimellä, on siis meitsin frendi…), kadotan keskittymiskykyni ja hermostun, ellen ole aivan varma, että ole tekemässä juuri oikeaa (kyseisellä hetkellä kiireellisintä/tärkeintä) asiaa. Elleivät asiat ole järjestyksessä sekä konkreettisesti että omassa päässäni, stressi lisääntyy, epävarmuus alkaa kalvaa ja pahimmassa tapauksessa pilaa koko päivän. Kun taas järjestyksessä olevat asiat ja ajatukset auttavat keskittymään yhteen asiaan kerrallaan ja suorittamaan tehtävät tehokkaasti ja ilman turhia keskeytyksiä.

Siisteyden ja järjestyksen ylläpitäminen vaatii kuitenkin jatkuvaa työtä. Kuten Leo sanoo, asiat pitäisi järjestää omalle paikalleen mahdollisimman pian eikä joskus tulevaisuudessa. Sillä jos järjestettävät jutut pääsevät keräytymään, niiden järjestämisestä tuleekin urakka, jonka lykkääminen aina vain tuonnemmaksi houkuttelee. Myönnettäköön, että juuri lykkääminen on espoolaisrouvan helmasynti! Leon vastaus tällaisiin haasteisiin on aloittaa pienin askelin sen sijaan että vaatisi itseltään kerta heitolla täydellistä suunnanmuutosta. Uusia hyviä tapoja omaksuessa on tärkeämpää tehdä usein kuin paljon kerrallaan.

Tämän viikon haasteenani on siis järjestellä joka ilta jotain 15 minuutin ajan. Aloitin helposta, työlaukusta ja lompakosta. Niissä meni niin vähän aikaa, että ehdin vielä putsaamaan laukun ja huiskimaan siihen vähän kengänkiilloketta. Tiesittekö muuten, että nahkalaukku tulisi puhdistaa kasvojen herkälle iholle tarkoitetulla puhdistusmaidolla? No, en minäkään ennen kuin laukun minulle myynyt ranskalainen myyjätär sen auliisti kertoi!

001