Elämäni espoolaisrouvana

Stereotyypin murtamista ripauksella (itse)ironiaa. Pitkään haudutettuna.


Jätä kommentti

Tammikuun valitut palat

dsc02426

Lokakuussa yritin viritellä käyntiin viikottaista postausta eteen tulleista jollain tapaa huomionarvoisista asioista tai ajatuksista. Yritys oli tietysti tuomittu epäonnistumaan, koska en jaksa blogata joka viikko. Nyt yritän samaa, mutta kuukausisyklillä.

dsc02425

Tammikuu 2017 jää historiankirjoihin kuukautena, jolloin tapasin melkein joka viikko jotain ystävääni. Se on tosi harvinaista, vaikka ystäviä on ihana nähdä. Kummityttöni äidin kanssa kävimme eräänä perjantai-iltana jopa drinkeillä ja ravintolassa syömässä. Gastro Café Kallio oli minulle uusi paikka, johon ei todellakaan tarvinnut pettyä. Perusasiat olivat kohdallaan eli ruoka hyvää, viinit harkiten valittuja ja erityisesti hinnat olivat tasoon nähden varsin kohtuulliset. Sen lisäksi paikassa oli sitä jotakin: kivaa musaa, leppoisa tunnelma, sopiva valaistus, miellyttävä akustiikka ja ystävällinen henkilökunta. Erittäin jees.

dsc02434

Kiinnostavin YLE Areena -löytö oli afrikkalaisen musiikin nykysuuntauksista kertova kuusiosainen sarja Fonko. Olen toistaiseksi katsonut vain Nigeriasta ja Senegalista kertovat jaksot. Sarja on enää reilun viikon ajan nähtävissä, joten kiirettä pitää! Sen lisäksi että sarjan aihe on kiinnostava, sitä katsellessa tuli hyvä mieli. Moni sarjassa esiintyvistä muusikoista on ollut ylpeä kotimaastaan ja halunnut tehdä jotain kotimaansa ja kansansa hyväksi Afrikasta käsin, afrikkalaisin voimin. Omassa Afrikka-kokemuksessani yksi ahdistavimmista asioista oli se, ettei oikein kenelläkään tapaamallani afrikkalaisella tuntunut olevan mitään yritystäkään vaikuttaa yhteiskuntaan. Pääosa jengistä halusi vain pois. Senegal-jaksossa on vahvasti esillä varsin erilainen ajattelutapa.

dsc02437

Yhtenä perjantaina kävimme viikonlopunaloituskahvilla Nokkalan Majakassa, jolle annan kivoin espoolainen uutuus –tittelin. Paikka on kuulemma ollut välillä tungokseen saakka täynnä. Postauksen kuvat ovat Majakalta ja sen ympäristöstä. Etelä-Espoossa merellisyys on totisesti valtti. Asiantuntija-arvion paikasta voitte lukea NYT-liitteestä.

Kuukauden paras ilmiö, kuten arvata saattaa, on linnunlaulu. Murosen Karia lainaten: ”Aa että”.

dsc02441

Tallenna


Jätä kommentti

Viikkokatsaus: Ruokaa, töllöä ja toiletteja

Viikko meni taas yhdessä hujauksessa. Maanantaina olin vapaalla, joten olin ennakoinut, että maanantaista tulee viikon paras päivä. Ei todellakaan tullut, olin suunnitelmien kariutumisesta johtuen kiukkuinen kuin ampiainen. Mutta ei siitä sen enempää.

Espoolaisen kulinaristin näkökulmasta viikon paras uutinen oli se, että Sandro tulee Espooseen. Ravintolatarjonta on kotikaupungissa aivan luokattoman huonoa. Vain espoolainen (tai toinen mualainen) voi ymmärtää, miten iloinen asia on, kun alle 15 km päähän avataan puolen vuoden päästä ravintola, joka ei ole ketjumesta tai räkälä-pitseria.

img_20161015_094553

Elämäni ensimmäinen munakoisokeitto. Hyvää oli, kiitos! Sopan pinnasta heijastuu pala oululaista taivasta. #100uuttakokemusta #100newexperiences

Viikon paras dokumentti oli Yle Areenasta löytämäni Vogue – muotitoimittajien mahti. Dokumentti on varsin humoristinen. Eksentrisikin työkaverisi vaikuttaa Voguen henkilökunnan rinnalla ihan tavalliselta. Oma suosikkini oli ranskalainen muotitoimittaja Carlyne Cerf de Dudzeele. On käsittämätöntä, kuinka hän on voinut asua vuosikymmeniä USA:ssa, tehdä töitä englannin kielellä ja säilyttää silti ranskalaisen aksenttinsa sekä siihen olennaisesti kuuluvat kielioppivirheet.

Dokumentin parhaassa kohtauksessa de Dudzeele analysoi tyyliään ja Voguen kuuluisaa kansikuvaa, jossa Christian Lacroix’n haute couture -yläosa yhdistetään katutyyliin (eli farkkuihin). CDD raakkuu itsetyytyväinen vino hymy naamallaan: ”Me I love the street. I love street. I adore, adore street. Life is about mixing the thing and to be divine in the street. Voilà!” Olen CCD:n kanssa tyylistä samaa mieltä – style have no season – esimerkiksi simppeli valkoinen paita näyttää aina hyvältä, kunhan attitude ja accessories ovat oikeat. Persoonallinen tyyli rakennetaan rikkomalla ja yhdistelemällä (sen sijaan että noudatettaisiin orjallisesti jotain tiettyä tunnistettavaa tyyliä).

img_20161012_121606

Viikon paras TV-ohjelma oli Noin viikon uutiset. He keksivät viikon parhaan hashtagin #ikiomaviinagate ja esittivät vertaansa vailla olevan analyysin suomalaisesta alkoholikeskustelusta.

Viikon paras kaupunki oli Oulu, jossa käväisin pikaisesti työmatkalla. Söin viikon parhaan lounaan viikon parhaassa lounaskahvilassa, Kulttuuritalo Valven Konst o. Delissä. Kahvila sopi hyvin rauhalliseen työskentelyyn ja avoin panoulu-verkko toimi kuin unelma.

img_20161015_144243

Myös viikon paras juttu liittyy Ouluun. Oulussa opiskellut kollegani innostui kertomaan oululaisesta baarista, jonka vessanseinäfilosofiaa hän muistelee lämmöllä. Johtuuko mualaisuudestani vai mistä, mutta r-a-k-a-s-t-a-n vessanseinäkirjoituksia melkein yhtä paljon kuin sananmuunnoksia. Voisin viettää helposti päivän Porthanian vessassa röhöttelemässä keskenään keskusteleville teksteille. Mielestäni siinä että on kohtalaisen sivistynyt, ei ole mitään ristiriitaa sen kanssa että pitää jutuista, jotka ovat hyvin kaukana korkeakulttuurista. Vessakirjoittelussa viehättää spontaanisuus ja se, että teksteissä ollaan ihmisen perustarpeiden ja -tunteiden äärellä, rehellisen avoimina, sopivan anarkistisina. Ilmaisu on luovaa ja kielellä leikkivää. Tekstien vuoropuhelu on nokkelaa ja usein yhteiskunnallisesti kantaa ottavaa. Vessassa meistä karisee turhantärkeys, koska kaikki käyvät siellä samoilla asioilla, olipa kyseessä kulkuri tai kuninkaallinen. Vessanseinäkirjoituksissa kiehtoo myös anonymiteetti – kirjoittaja voi olla vaikka itse presidentti tai studia generalia -luennolla käynyt seniorikansalainen Eirasta.

Parhaimmissa vessateksteissä alatyylisyys on vain sivuseikka. Olennaista ovat kansalaisaktiivisuus, luovat ratkaisut ja arjen elämäntaidot. Esimerkiksi oululaisessa baarissa yleisesti esiintyvään ongelmaan oli joku aktiivinen kansalainen puuttunut kirjoittamalla: Kuka tahansa osaa kusta lattialle, mutta ole sankari ja paskanna kattoon. Veikkaan, että tämä sekä naurattaa että vaikuttaa ohilorottelijoihin enemmän kuin asiatyylinen huomautus.

 

 


Jätä kommentti

Ruoka on tehty nautittavaksi

lautanen3

Televisiota tyhmänä töllöttäessäni olen tullut katsoneeksi PALJON erilaisia ruokaa käsitteleviä ohjelmia. Olen istunut (ja usein samalla syönyt) ihmetellen niin suurinten pudottajien, Jutan, rakkaiden pullukoiden, dieettien vaihtajien, masterchefien, Sukulan ja kumppanien kuin Super Nannyn kohtaamien todella omituista ruokavaliota noudattavien lasten edessä.

Samaan aikaan tosi elämässä yhä useampi ihminen noudattaa erityisruokavaliota, osa eettisistä, osa terveydellisistä syistä. Internet on pullollaan tavallisten ihmiset blogeja ja keskustelua superfoodeista, veganismista, lihaksista ja proteiinista, hormoneista, lisäravinteista ja vaikka mistä. Mediaa seuratessa tuntuu, että kansakuntamme on jakautunut karkeasti kolmeen: roskaruokaa mättäviin plösöihin, macapirtelöitään surisutteleviin terveysintoilijoihin ja vierasperäisellä ruokaterminologialla brassaileviin kulinaristi-hifistelijöihin. ”Olet sitä mitä syöt” pitää todellakin paikkansa, sillä ruoan kautta rakennetaan identiteettiä ja tunnetaan yhteenkuuluvuutta toisten saman ruokavalion valinneiden kanssa.

Pyydän heti anteeksi äskeisiä värikkäitä sanavalintojani. Tarkoitukseni ei ole tuomita tai haukkua ketään. Ruokavalio on mielestäni hyvin henkilökohtainen ja täysin jokaisen omassa päätösvallassa oleva asia. En varmasti edes kiinnittäisi huomiota erityisruokavalioihin niin paljon, ellen itsekin olisi erittäin kiinnostunut siitä, mitä ja miksi syön. Enkä varsinkaan voi tietää, mitä kaikkea kunkin valitseman ruokavalion taustalla piilee. Toki myönnän sen, että erilaiset ruokarajoitteet välillä myös ärsyttävät minua. (Jeps, yritäpä itse järjestää tilaisuus 50 hengelle gluteenittomana, laktoosittomana, vegaanisena, halalina, kosherina, kalattomana, lihattomana, karppisena, munattomana, mausteettomana, lisäaineettomana, hajuttomana, värittömänä ja mauttomana#&!/#”?*!!) Milloin ruokailusta tuli ongelma? Ja minne kultainen keskitie katosi? Olemmeko itsekkäitä ja liian hyväosaisia, jos emme enää osaa olla kiitollisia tarjotusta ruoasta?

Omat TV:n suosikkikokkini ovat Nigella Lawson ja Jamie Oliver. Molemmista välittyy aito rakkaus ruokaan, aux plaisirs du palais, kuten ranskalaiset sanovat. Kummankaan ruokafilosofia ei perustu kieltäymykseen vaan sallivuuteen. Resepteissään he korostavat helppoutta, ja erityisesti Oliver puhuu lähiruoan, eettisyyden, ekologisuuden ja terveellisyyden puolesta menemättä äärimmäisyyksiin. Ruokaa tarjotaan muille ihmisille välittämisen ja vieraanvaraisuuden osoituksena. Ruokaa ei ainoastaan rakasteta, vaan ruoalla myös rakastetaan. Tykkään!

lautanen1

Kuvissa tänä aamuna valmistamani superhelppo aamiainen: jauhottomat, maidottomat ja sokerittomat amerikkalaistyyppiset mustikkalätyt. Ensin tehdään vauvaperheille tuttu yhdestä banaanista koostuva banaanimössö. Siihen sekoitetaan yksi kananmuna ja jäisiä mustikoita. Paistetaan pannulla. Et voilà! Sunnuntain kunniaksi lisäsin lorauksen vaahterasiirappia ja kaurapohjaista vaniljakastiketta.


Jätä kommentti

Vielä kerran: katsaus vuoteen 2013

Kärsin flunssasta kotona ja haudon synkkiä ajatuksia. Telkkaria en saa töllöttää, kirjaan en jaksa keskittyä, joten onni tulkoon internetistä.

Muutama tuttava on Facebookissa summannut vuotensa, ja monille näyttää tapahtuneen kauheasti kaikkea, onneksi pääasiassa hyviä asioita. Jopa mieheni, jolle ei juuri tapahdu mitään erityistä ja joka ei yleensä edes halua mitään erityistä tapahtuvaksi, keksi eilen muutaman mieleen painuneen hienon jutun viime vuodesta. Minä kuuntelin monttu auki ja totesin, että mulle ei ainakaan ole tapahtunut mitään kivaa.

Plarasin äsken tietokoneeni kuvakansioita ja totesin, että jotain kivaa ja erityistä on viime vuodestakin jäänyt mieleen. Onneksi on valokuvat, jotka todistavat, ettei kaikki ole ollut ihan niin synkkää kuin mieleni antaa ymmärtää.

Istanbul 148

Vuoden paras työmatka suuntautui Istanbuliin. Vaikka sää oli kurja, oli matka hieno: jännittävä kaupunki, hyvin räjähdysaltis poliittinen tilanne, mukavaa seuraa. Pääsimme kurkistamaan Turkin ympäristötilanteeseen ja -järjestöihin, näkemään kaupunkia usealta laidalta ja käymään keskusteluja paikallisten ihmisten kanssa. Perinteinen turkkilainen kylpylä oli mieletön. Istanbuliin haluaisin ehdottomasti palata joskus omalla ajalla. Kokemus antoi myös sopivasti perspektiiviä muutamaa viikkoa myöhemmin alkaneiden levottomuuksien seuraamiseen.

055

Parasta kotona: parvekkeella oleilu. Kesä oli pitkä ja lämmin, ja parveke saatiin maalattua ja kalustettua jo toukokuussa. Parvekkeella on nautittu kahvista ja laventelin tuoksusta aivan alkukesän ensimmäisistä lämpimistä päivistä saakka. Siellä vietettiin juhannusta, hääpäivää ja elokuun viimeistä iltaa punaviiniä maistellen ja lyhtyjen valossa tunnelmoiden. Elokuun pimenevät mutta edelleen lämpimät illat ovat aina olleet jotenkin erityisen erityisiä.

parveke_loppukesä

Parvekkeelta käsin ihmeteltiin myös kesän lukuisia rankkasateita. En tiedä teistä muista, mutta minulle on jäänyt sellainen kuva, että viime kesänä oli poikkeuksellisen monta poikkeuksellisen raskasta sadekuuroa. Tästä kuvasta minulle tulee mieleen Afrikassa kokemani muutamat sadepäivät – tunnetta lisää se, että naapurin talossa ja kuistissa on paljon länsiafrikkalaisia piirteitä.

Lompsukka 007

Vuoden söpöimmät karvatyypit. Tietenkin sukulaisten uteliaan pelokkat pikku karitsat. Pohjoiskarjalainen niitty ja ilta-aurinko, vieno bää – mitä enempää ihminen voi oikeastaan toivoa? Tässähän oikein herkistyy.

Lompsukka 065

OOTY – vuoden asukuva. Kuva-arkistoistani ei juuri päivän asu -kuvia löytynyt, joten vuoden asukuva oli helppo valita. Näissä lainahaalareissa kävin toisen veljeni vaimon kanssa tutkimassa parin mehiläispesän kuningatar- ja hunajatilanteen. Kiitos vain asianosaiselle tästä uudesta kokemuksesta. Mielenkiintoista oli!

Lompsukka 238

Vuoden yllättävin villiintyminen. Päädyimme jokunen viikko sitten vahingossa Jean S:n keikalle Turussa. Ilmeisesti aika, paikka ja tilanne olivat kaikin puolin suotuisat ja vielä biorytmitkin kohdillaan, sillä tapahtui jotain hyvin poikkeuksellista: me asialliset ankeuttajat tanssimme pikkujouluväen mukana kuin viimeistä päivää. Veikkaan, että hiki virtasi ja syke nousi saman verran kuin peruslenkillä.

jean_s


Jätä kommentti

Uusi vuosi saa tulla

vaahteranlehti

Kirjoitin jokunen päivä sitten tavoitteista ja unelmoinnista, jotka molemmat koen aika haastaviksi asioiksi. Siihen on tietysti syynsä. Niin kuin edellisesti postauksesta kävi ilmi, ensimmäinen ongelmani on se, että kuvittelen, että päätösten pitäisi mennä kerralla oikein ja olla pysyviä, vaikka usein riittäisi pelkkä oikean suunnan ottaminen. Matkan varrella selviää kyllä, pitääkö kurssia vaihtaa, tavoitetta tarkentaa ja menetelmiä terävöittää.

Joustamattomuuden lisäksi olen aika mukavuudenhaluinen, äärimmäisen realistinen (unelmat, hah!), en kaipaa mainetta tai mammonaa, eikä minua todellakaan ole kasvatettu tavoittelemaan kuuta taivaalta, vaan pyrkimään hiljaiseen ja vaatimattomaan elämään, jossa palkkio tulee uutterasta puurtamisesta, kohtuullisesta elämänlaadusta ja valtion kirstuun kolahtaneista veroeuroista… noin niin kuin kärjistetysti! Henkisiä esteitä tavoitteiden asettelun tiellä siis piisaa. Mutta onneksi minulla on myös lähisukulaisissa varoittava esimerkki siitä, mitä käy, kun jämähtää keski-ikäisenä paikoilleen, ei opi enää mitään uutta, haasta itseään tai laajenna maailmankuvaansa.

Tämän pelotteen voimalla aion siis käydä taistoon omia henkisiä esteitäni vastaan. Vuosi 2013 oli hyvää harjoittelua, sillä aloitin minulle helpoimmasta ja tutuimmasta eli liikuntaan liittyvistä tavoitteista. Juoksin parissa urheilutapahtumassa ja olin päättänyt juosta vuoden aikana tuhat kilometriä. Harjoittelu oli oikeasti hyödyllistä. Ensinnäkin opin sen, että tulostavoitteet eivät ole ”mun juttu”. Juoksutapahtumissa pääsin molempiin tavoiteaikoihin, vieläpä ihan reilulla marginaalilla, mutta en voi sanoa saaneeni siitä sen kummempia kicksejä. Älkää ymmärtäkö minua väärin; minulla on todella vahva kilpailuvietti. Rakastan ohitella lenkkipolulla, niitata itseäni hitaammat loppukirissä jne, mutta johonkin keskinkertaiseen aikatavoitteeseen pääseminen ei anna minulle yhtään mitään. Kilometrimääräinen tavoite minua sen sijaan motivoi läpi vuoden. Tämäkin on hyvä havainto; tulostavoitteita paremmin minulle sopivat tehtävätavoitteet, joista jokainen on yksi askel johonkin suuntaan. Näin tuloksiakin syntyy ikään kuin pyytämättä ja yllättäen, eikä niistä tarvitse ottaa turhaa stressiä.

Mutta nyt sitten niihin tulevan vuoden tavoitteisiin:

1. Terveellisemmät ruokailutottumukset. Syöminen on ehdottomasti terveellisyyspyrkimyksissäni suurin kipupiste. Olen armoitettu herkkusuu, ehkä vähän tunnesyöppö, verensokerini nousee ja laskee nopeasti, eikä vatsani todellakaan kestä mitä vaan. Olen vakuuttunut siitä, että jos söisin paremmin, voisin paremmin. Huonoista tottumuksista irtipääsemisen pitäisi olla helppoa, koska pidän terveellisestä ruoasta enemmän kuin epäterveellisestä, mutta suunnittelemattomuus ja laiskuus ajavat minua mussuttamaan nälkääni suklaata ja pullaa. Asia korjaantuu, kun pidän huolta siitä, että työpaikalla minulla on aina välipalatarpeita mukana.

2. Liikunta jatkuu. Liikunnallisten tavoitteiden asettelu on hankalaa. Juoksemisesta on jo tullut tapa, eikä minun normaalisti tarvitse houkutella itseäni ulos. Tavoitteena on siis jatkaa kuten tänä vuonna, mutta lisätä ohjelmaan kerran kuussa yli 20 km lenkki. Lisäksi kroppani kaipaa säännöllisempää lihaskuntoharjoittelua, joten kuntosali tai funktionaalinen harjoittelu vähintään kerran viikossa tulee myös ohjelmaan. Eikä mitään lussuilua tyyliin ”teenpä vähän vatsalihaksia lenkin jälkeen” – vaan kunnon kokonaisvaltainen treeni. Tästä olen toistaiseksi aina lipsunut.

3. Ystävien tapaaminen. Tiedetään, tämän ei pitäisi olla kenenkään tavoitelistalla. Enkä jaksa selitellä asiaa sen enempää. 2014 tapaan rakkaimpia ystäviäni vähintään kerran kuussa, mieluiten kahdesti, eikä lounastreffejä lasketa!

4. Hauskanpito. Toinen todella tyhmä-mutta-ah-niin-tarpeellinen lupaus. Sekä mieheni että minä ollemme synnynnäisiä kotitossuja. Elämämme on niin täynnä kaikkea, mitä ”pitää” tehdä, ettemme oikein osaa suunnitella asioita, joita ”saa” tehdä. Lupaan, että me oman elämämme ankeuttajat teemme kodin ulkopuolella jotain mikä on vain ja ainoastaan kivaa ja hauskaa muttei millään muotoa välttämätöntä vähintään kerran kuussa.

5. Opiskelu. Tämä on niin hankala kysymys, etten uskalla asettaa muita tavoitteita kuin että menen oikeaan suuntaan. Baby steps, baby steps. Ja kaikki opiskelu on hyvää opiskelua, olipa kyse arabiasta, valokuvauksesta, ruotsista tai kännykän käyttöohjeesta.

6. Loma. Vuonna 2014 pidän lomaa. Loman käyttäminen kodin remontointiin ei ole lomaa.

7. Töllötön tammikuu. Minulla on aina ollut hieman hankala suhde television katseluun. En nimittäin oikein osaa rajoittaa sitä. Elin monta onnellista vuotta ilman telkkaria, mutta nyt kun huushollissa on taas töllö, on homma jälleen lipsahtanut liikakatselun puolelle. Tällä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, tuleeko tyhmätoosasta jotain katsomisen arvoista vai ei. Tammikuustakaan ei tule täysin televisioton, mutta ainakaan en töllötä toosaa koko iltaa ja nukahda sen päälle sohvalle. Vain harkittuja ohjelmia – liikenevän ajan voi sitten käyttää vaikka lukemiseen, opiskeluun, hauskanpidon suunnitteluun ja lomasta haaveiluun!

Hyvää ja onnellista vuotta 2014!