Elämäni espoolaisrouvana

Stereotyypin murtamista ripauksella (itse)ironiaa. Pitkään haudutettuna.


Jätä kommentti

Tuikitärkeä hyödyttömyys

Äitini kyseli minulta, miksi en kirjoita enää blogia. Kirjoittaisinhan minä, jos olisi enemmän aikaa turhuuksiin. Olen nimittäin luokitellut bloggaamisen kategoriaan hyödytön toiminta. Viime vuonna tein kovasti töitä (mikä ei mitenkään poikkea tavallisesta vuodesta) ja lisäksi opiskelin vapaa-ajallani. Pidän sekä työnteosta että opiskelusta, mutta vuoden lopussa huomasin silti olevani aika stressaantunut, väsynyt ja suhtautuvani jotenkin haluttomasti elämään. Elämä oli kliseisesti sanottuna suorittamista.

Suorittamisessa ei sinänsä ole mitään pahaa. Saan tehdyistä tehtävistä tyydytystä siinä missä laiskana pötköttelystäkin. Eihän ihminen saa mitään aikaan, ellei välillä suorita. Se, mikä on vaikeaa, on tasapainon löytäminen suorittamisen ja haahuilun välille. Uskon, että jokainen on tässäkin asiassa uniikki; omia suoritteita on ihan turha vertailla kavereiden saavutuksiin, vaan oleellista on osata kuunnella itseään. Piiskata itseään vähemmän silloin, kun alkaa käydä ylikierroksilla ja keksiä uusia tavoitteita silloin, kun elämä ei tarjoa tarpeeksi haasteita.

Koska työntekoa ei voi lopettaa, päätin tammikuun lopun tentin jälkeen lopettaa opiskelut kevätlukukauden ajaksi. On muuten ollut mahtava helmikuu. Yhtäkkiä pää on ollut täynnä tosi turhia mutta ah-niin-tärkeitä ajatuksia. Olen vähän sisustellut ja hiihdellyt. Ollut hiihtolomalla ja tavannut ihmisiä. Syönyt (pääasiassa) terveellisesti, koska on ollut aikaa ajatella niinkin turhaa asiaa kuin ravintoa.

Olen yrittänyt analysoida, mikä suorittavassa ja kiireisessä elämäntavassa oikeasti aiheuttaa elämänhalun hiipumista. En suostu hyväksymään sitä, että pelkkä tehokas tekeminen olisi itsessään jotenkin myrkyllistä ihmiselle. Oma täysin ei-tieteellinen päätelmäni on, että kiireessä ihminen ei pääse kosketuksiin sen kanssa, mikä tekee hänestä ihmisen; ts. aistiensa, tunteidensa, ajatustensa. Konemaisesti suorittaessa ei ole aikaa haistella ja maistella, tunnustella, pysähtyä, katsoa, miettiä, miltä tämä asia minusta tuntuu, mitä mieltä tästä oikeasti olen, tykkäänkö tästä. Tämä selittää myös sen, miksi koen Hakaniemen hallin maailman parhaaksi stressinpoistopaikaksi keskellä kiireistä työpäivää. Oven avatessa kaikki aistit saavat samanaikaisesti miellyttäviä ärsykkeitä. Maailmasta tulee saman tien taas kaunis ja elämästä elämisen arvoista.

Olen hieman hitaalla käyvä haahuilijatyyppi, joka tarvitsee paljon omaa mielipiteenmuodostusaikaa ja paljon pysähtymisiä jonkin kauniin äärelle ruman ja ahdistavan maailman vastapainoksi. Vaikka välillä naureskelenkin Instagramin kukkapuskien ja kahvikupposten kuvailijoille, samalla tiedän hyvin, mihin vaaleanpunaisia silmälaseja tarvitaan. Joku loiventaa elämäänsä kauneudella, ehkä toinen alkoholilla, kolmas kenties puhumalla. Minä tarvitsen tehokkuuden rinnalle kiireettömyyttä, kauneutta ja fyysisyyttä.

Kuvituksena muutamia hetkiä, joista olen nauttinut ja jotka olen ikuistanut tammi-helmikuun aikana. Ehkä hyödyttömälle blogillekin löytyy tänä vuonna paremmin aikaa.

Lehmityttö

Islanninhevosvaellus aivan tammikuun alussa. Satoi vaakaräntää, mutta oli silti mahtavaa. Tauko laavulla lämmitti mukavasti. Kuvassa minä ja 90-lukulaiset hapsu-chapsini.

Asetelma

Yhtenä päivänä aurinko paiston hetken – mä vannon! Verigreippi, avokado, päärynä ja saksanpähkinät näyttivät niin näteiltä Ulla Harjun keramiikkalautasella. Mun lempivärejä kaikki.

Pielinen

Utu lumipeitteisen Pielisen yllä. Tätä näkymää pysähdyin katselemaan koiran kanssa kävellessäni. Synkkää mutta kaunista.

Mustikkapannacotta

Viime sunnuntain brunssi. Ulkona satoi (vaihteeksi) vaakaräntää, mutta tämä maku palautti viime kesään. Mustikalla ja kardemummalla maustettua pannacottaa, ihan niin kuin Kolmen kaverin jätski!


Jätä kommentti

Haluan tehdä sinut onnelliseksi!

Romanttisista komedioista tuttu kosiorepliikki ”I (just) want to make you happy” on aina saanut niskakarvani pörhistymään. Lausahdus pitää sisällään monta sellaista olettamaa, joihin en usko ollenkaan.

Ensinnäkään en usko, että kukaan voi tehdä toista ihmistä onnelliseksi. Onnellisuus on viime kädessä sisäsyntyistä, vaikka onnellistuttava ympäristö toki auttaa onnen tunteen ylläpitämisessä. Lausahdus antaa myös ymmärtää, että lausuja aikoo antautua täysin uudelle elämäntehtävälleen, tulevan puolisonsa onnelliseksi tekemiselle. Kaikki me tiedämme, että repliikin suustaan ulos päästänyt henkilö joko valehtelee tai on omistushaluinen kontrollifriikki (jolloin tilanteen toisen osapuolen pitäisi viimeistään tulla järkiinsä ja ottaa käpälät alleen!). Kolmas – ja ehkä kaikkein ärsyttävin – asia tässä sokerikuorrutteisessa julistuksessa on se, että jostain syystä onnellistuttaminen tuntuu olevan aina sulhaskandidaatin tehtävä. Morsmaikku tyytyy passiivisen vastaanottajan rooliin. Patriarkaatti kiittää ja vahvistuu.

Iän ja parisuhdekokemuksen karttuessa olen kuitenkin alkanut pohtia, onko se nyt niin väärin haluta tehdä parisuhteen toinen osapuoli onnelliseksi. Ajatus on ehkä naiivi, mutta varmasti hyvää tarkoittava. Ja jos ’onnelliseksi’ sanan paikalle vaihtaa vaikka ’iloiseksi’ tai ’tyytyväiseksi’, niin lause ei enää kuulosta lainkaan niin kornilta. Itse asiassa niinhän sen pitäisi olla, että haluamme ilahduttaa lähimmäisiämme. Ainakaan meidän ei pitäisi tieten tahtoen tehdä rakkaimpiamme onnettomiksi. Sana ’tehdä’ tuo myös esille sen, että onnelliseksi tekemisessä on kyse on aktiivisesta toiminnasta, teoista, joilla voidaan aiheuttaa tunteita.

Mikä sitten on oikea määrä puolison, tyttö- tai poikaystävän, elämänkumppanin tunteiden huomioimista? Oman kokemukseni mukaan tunteiden huomioiminen on kamalan hankalaa puuhaa. En ole osannut huomioida seurustelukumppaneitteni tunteita, eikä minun tunteitani ole aina huomioitu saati ymmärretty (tai edes yritetty ymmärtää…). Ensimmäinen poikaystäväni varmaankin teorian tasolla halusi olla hyvä ja huomioiva, mutta käytännössä hänen omat mielihalunsa, tarpeensa ja intressinsä ajoivat tyttökaverille mieliksi tekemisen edelle. Toisen pidempiaikaisen poikaystävän kohdalla tilanne oli täysin päinvastainen. Hän oli ilmeisesti niellyt purematta sen ajatuksen, että miehen tehtävä on tehdä nainen onnelliseksi, ja kärsi suurta tuskaa, kun ei onnistunutkaan tekemään minusta ”maailman onnellisinta naista”. Hänellä vain sattui olemaan ennalta määritellyt menetelmät tyttöystävän onnelliseksi tekemiseen. Eli pieleen meni tässäkin tapauksessa; kyseinen kaveri ei tullut ajatelleeksi, että olen yksilö eikä minua voi ilahduttaa millään standardiohjauksella, vaan onnellistuttamisprosessi olisi vaatinut kohteen tarkempaa tarkastelua ja sen tunne-elämän analyysia.

Nyt varmaan joku miettii, että eikö tuo kiittämätön naikkonen tajua olevansa itse vastuussa tunteistaan. Tämä on hyvä huomio. Toisen ihmisen tunne-elämän huomioimisen suurin dilemma onkin se, että osa aiheuttamistamme tunteista on ymmärrettäviä ja hyväksyttäviä, kun taas osa on niin sanotusti vain tunteita. Tunteetkin voivat olla väärässä. Esimerkiksi hyvin mustasukkaisen puolison tunteita ei kannata huomioida liikaa ja korjata omaa käytöstään sen  mukaisesti, sillä silloin saa huomata kävelleensä itse vankilaan nauttimaan elinkautista, joka ei sisällä lomia tai vierailukäyntejä.

Käsitykseni mukaan tunteista puhutaan liian vähän, mutta niitä ilmaistaan liikaa muilla tavoin. Kuinka selvästi oikeasti osaamme ilmaista tunteitamme – varsinkin niitä kivuliaampia? Kuinka usein odotamme, että toiset tulkitsevat kiukutteluamme, eleitämme, piiloviestejämme, kysymyksiämme oikein? Emme ole vastuussa kaikista tunteistamme, mutta olemme takuulla vastuussa siitä, kuinka tuomme niitä julki. En usko ollenkaan, että ihmiskunta on jaettavissa kahteen eri kastiin, tunne- ja järki-ihmisiin, vaikka tällaista dikotomiaa arkipuheessa edelleen ylläpidetään. Eiköhän meillä kaikilla (pahoin psyykkisesti sairaita poikkeuksia lukuun ottamatta) ole sekä järki että tunteet? Enemmän yksilöllisiä eroja on tunteiden hallinnassa ja tunneilmaisussa.

Tosi asia on, että me kaikki varmasti haluaisimme, että tunteemme huomioitaisiin. Haluaisimme, että puolisomme tekisivät meidät onnelliseksi. Että työkaverimme, sukulaisemme ja naapurimme eivät loukkaisi meitä. MC Nikke T sen jo tiesi: ”Jos haluu saada (tekoja), on pakko antaa (tunteita).” Tunneilmaisuakin pitää harjoitella – kokeilepa tänään vaikka tällaista harjoitusta: Puhu jollekin tunteistasi, mieluiten jostain vähän vaikeista sellaisista. Jos se tuntuu hankalalta, aloita helpommasta. Puhu saman tai jonkun muun henkilön (voi olla elämänkumppani, työpari, oma äiti) kanssa siitä, millaisia tekoja toivoisit toiselta ja millaisia tunteita ne saisivat sinussa aikaan. Keskittykää myönteisiä tuntemuksia tuottaviin tekoihin (eli älkää alkako kaivella menneitä ja syytellä toisianne ikäviä tunteita herättäneistä teoista). Pystyttekö toteuttamaan toistenne toiveet?

In the meanwhile, annetaan Jukka Pojan laulaa.


Jätä kommentti

Viimeinkin Espoo Ciné ja Woody Allenin uusin

Espoossa on Tuomarilan elokuvaviikon (tänä vuonna elokuvapäivän) lisäksi kaksi tasokasta kulttuurifestivaalia: elokuussa Espoo Ciné ja huhtikuussa April Jazz. (Jos joku on sitä mieltä, että niitä on enemmänkin, niin vihjatkaa toki!) Jatsailemaan emme tänä vuonna ehtineet, koska olin erinäisten työmatkojen vuoksi huhtikuussa vain noin puolitoista viikkoa kotona – Espoo Cinétä ei siis missään nimessä voinut jättää väliin!

Katsottavaksi valikoitui miehen ikään (78 vuotta!) tulleen Woody Allenin uusin Blue Jasmine. Pätkä osoittautui oikein helposti katsottavaksi, sopivasti viihteelliseksi, ihmissuhteista oivaltavasti kertovaksi takuu-alleniksi. Elokuvaa oli sattumalta katsomassa myös mieheni ja minun yhteinen pitkäaikainen ystävä, joka hörötteli elokuvavalinnallemme. Hän kun sattuu tietämään, etten hirveästi pidä Allenistä, mistä hän ilmeisesti päätteli, että minusta on taittunut viimeinenkin särmä, kun olen antanut siippani valita elokuvan…

Minusta Allen on ihan ok (joo, joo, Vicky Christina Barcelona on hyvä), mutta jokin hänen maailmankuvassaan tökkii. Tulen surulliseksi hänen päähenkilöistään, jotka eivät koskaan tunnu oppivan virheistään, vaan sössivät elämänsä uudelleen ja uudelleen samoja virheitä toistaen. Realismia, sanoisi joku, mutta itse haluan uskoa ihmisten kykyyn kehittyä. Woody Allen on erinomainen kuvaamaan ihmisten heikkouksia, läheisten välistä hyväksikäyttöä, manipulatiivisuutta, ahneutta, uskoa omaan erinomaisuuteen jne. Päähenkilöt ovat sellaisia, joita tekisi mieli mennä ravistelemaan ja huutaa ”herää jo todellisuuteen!” Henkilöhahmot tekisi mieli pelastaa itseltään. No, kai tästä voi päätellä ainakin sen, että heikkouksistaan huolimatta Allenin luomat hahmot ovat kuitenkin jollain tapaa aika sympaattisia. Ja Allen onnistuu herättämään tunteita! Minkäs sille sitten voi, että pidän enemmän happy endeistä?

Se Allenista. Jos minulla olisi (ollut) aikaa, menisin tänään katsomaan Anne Fontainen Perfect Mothersin ja eilen olisin käynyt tsekkaamassa Taru Mäkelän Mielettömän elokuun. Teini-ikäisten kanssa katsottavaksi haluaisin suositella Ulrika Bengtsin Oppipoikaa. Bengtsin edellinen, Iris, lupasi todella paljon; siitä pidimme niin me aikuiset kuin 11-vuotiaskin. Bengtsin tyyli on visuaalisesti kiehtova, ja myös äänet on toteutettu niin, että katsoja tuntee jokaisen oven narahduksen selkäpiissään saakka.