Elämäni espoolaisrouvana

Stereotyypin murtamista ripauksella (itse)ironiaa. Pitkään haudutettuna.


Jätä kommentti

Ohi hurahtanut maaliskuu

DSC02460

Samaistuin tähän aasialaiseen käpälänvispaajakissaan. Toivon, että kissakin saa joskus lopettaa freneettisen käpälän ylös-alasheijaamisen ja ottaa vaikka viikon lungisti.

Inhokkikuukauteni maaliskuu on selätetty. Tämä vuosi ei ollut inholistassa poikkeus, vaan maaliskuu oli ihan sitä itteään: juoksemista paikasta toiseen, työmatkoja, alkavaa kevätväsymystä ja kaappiensiivoushulluutta sekä odottelua, että ”kohta helpottaa”.

Tarkastin juuri kalenterista, ettei maaliskuussa todellakaan ollut yhtään kaveritapaamista. Kun työ on melko sosiaalista luonteeltaan (ja lisäksi ihmiset, joiden kanssa työskentelee kivoja), täyttää työssä käynti pitkälti sosiaalisuuden tarpeen. Se ei kuitenkaan tuuleta ajatuksia samalla tapaa kuin työnulkopuolisten ihmisten tapaaminen. Itse kuitenkin kaipaan hulinajaksoina enemmän omaa rauhaa ja kotona möllöttelyä kuin lisää sosiaalisuutta ja ihmisiä ympärilleni. Lopputuloksena voi tuntua siltä, että elämä on pelkkää työtä eikä millekään hauskalle ole aikaa.

DSC02458

Seinäkuvat ovat Essenin Unperfekthusista, joka on taiteilijoiden työtilan ja kohtaamispaikan lisäksi rento hotelli, seminaaripaikka ja kahvila-ravintola. Suosittelen!

Työmatkalokiin (jollaista en pidä) kirjautui yksi uusi kaupunki: Saksan Essen. Essen tarkoittaa kuulemma syödä. Jäin miettimään, voisiko Ranskassa olla kaupunki nimeltä Manger tai Ruotsissa Äta. Miksipä ei? Saapumispäivänä, jolloin oli muutama tunti vapaa-aikaa, sattui kaunis keväinen sää, jolloin terassilla pystyi nauttimaan myöhäistä aamiaista paitahihasillaan. Ehdin luultavasti saada muutaman ylimääräisen pigmenttiläiskän naamaani noiden noina lämpiminä hetkinä!

Loput kolme päivää olikin kylmää ja sateista.

DSC02471

Esseniläisestä kauppakeskuksesta löytyi myös tämä vanhan ajan karuselli sekä karusellieläimiä myyvä liike.

Nyt vietän viikon lomaa täällä kotimaassa. Monet kysyivät minulta, minne lähden lomalle. Vastasin siihen, että ”en mihinkään, jää kotiin siivoamaan”. Toistaiseksi olen siivonnut aika vähän, mutta suunnitellut siivousta ja muita asioita sitäkin enemmän. Olen havainnut, että siivous ei juurikaan edisty, kun tehtävät ovat sen tasoisia kuin ”pese untuvakin kauluksesta meikkivoide ja siirrä toppavaatteet varastoon” tai ”pyyhi joulukoristeista pölyt ja laita ne takaisin kaappiin”. Luultavasti joulupallot eivät ehtisi pölyyntyä, jos ne jonain vuonna saisi korjattua jo loppiaisena pois.

Blogiin on suorastaan pursuillut ideoita. Saa nähdä konkretisoituvatko ideat kevään aikana kirjaimiksi WordPressin sivuille.

Tallenna


Jätä kommentti

Bye-bye, kaamoslamaannus!

dsc02406

Viimeksi blogia päivittäessäni olin väsynyt. Itse asiassa pysyvä ”ei lähe” -fiilis on ollut lukuisten talvien ajan uskollinen seuralaiseni. Se on ollut mukana arjessa aina lokakuulta jonnekin maalis-huhtikuulle saakka, auringonpaisteen määrästä riippuen. Olisi oikean masennuksen väheksymistä väittää, että olen ollut masentunut talvisin, joten kuvailen vaivaa mieluummin jollain muulla sanalla. Joitakin vuosia sitten onneksi tajusin, mistä oli kysymys ja lakkasin ajattelemasta, että vika on työpaikassa, ihmissuhteissa tai muussa elämässä. Satun vain itse olemaan valolla käyvä ihminen.

dsc02410

Tänä vuonna talvikausi on kuitenkin ollut ihmeellinen, koska kaamoslamaannus ei ole missään vaiheessa iskenyt oikein kunnolla päälle. Havahduin tähän vasta tammikuun puolen välin tietämillä tallatessani toukokuisen onnellisena rautatieasemalta työpaikalleni. Huomaan edelleen eron aurinkoisen talvipäivän ja harmaan talvipäivän välillä, mutta harmaimpinakaan jaksoina en ole nukahdellut kahdeksan aikaan illalla, hautonut synkkiä ajatuksia tai ihmetellyt, kuka on poistanut värit maailmasta.

dsc02419

Mikä sitten on muuttunut aikaisemmista vuosista? Itse asiassa monikin asia – jopa niin moni, etten pysty määrittämään mikä voisi olla se suurin yksittäinen vaikuttava tekijä. Tässä kuitenkin valistunut veikkauslista vaikuttajista:

  1. Vähemmän juoksua, enemmän painoharjoittelua. Kipeytyneen polven vuoksi jouduin jättämään vuosi sitten maratonharjoittelun. Vähentyneet juoksukilometrit olen korvannut käymällä useammin salilla. Pidemmän lenkin olen juossut vain noin kerran viikossa. Tällä on hormonaalisesti merkitystä, koska voimaharjoittelu lisää ”puhtihormoni” testosteronin tuotantoa. Kestävyysurheilu, etenkin liian pitkäkestoinen tai omaan kuntoon nähden liian raskas harjoittelu, sen sijaan nostaa stressihormoni kortisolin määrää. Koska en ole lääkäri, en jauha tästä sen enempää. On joka tapauksessa mukava todeta, että vaikka olen huonommassa juoksukunnossa kuin vuosi sitten, on olo pääsääntöisesti vahva ja virkeä.
  2. Sokerin syönnin vähentäminen. Olen vähentänyt viimeisen vuoden aikana selvästi sokerin syöntiä. Juoksuhan kuluttaa paljon energiaa, joten siitä tulee aivan järkyttävä nälkä. Eikä mikä tahansa nälkä, vaan sellainen pohjaton hiilarinhimo, johon voisi vetää ensin kulhollisen mysliä, sitten puoli litraa jäätelöä ja illalla vielä paketillisen keksejä. Ikävä kyllä oma vatsani ei hiilari-ilottelua kestä. Siistimpi ruokavalio on vähentänyt imeytymisongelmia, mikä taas parantaa palautumista.
  3. Laadukkaat lisäravinteet joka päivä. Minut on kasvatettu uskomaan, että terveellisestä ruokavaliosta saa riittävästi vitamiineja ja hivenaineita. Jossain vaiheessa kirjasin kokeilun vuoksi kaikki ruokailuni ruoka-analyysiä tekevään nettisovellukseen, enkä sen mukaan saanut pelkästä ruoasta yhtenäkään päivänä tarpeeksi D-vitamiinia tai tärkeimpiä hivenaineita. Näin ollen otan päivittäin monivitamiinin, magnesiumia ja kalaöljyä – ei niistä mitään haittaakaan pitäisi olla.
  4. Arkiliikunnan lisääminen. Kävelyä ym. arkiliikuntaa olen aiemmin pitänyt  mummeleiden juttuna. ”Eihän siinä tule edes hiki.” ”Mitä väliä jollain vartin kävelyllä on?” Kun kävelee vartin aamulla ja vartin illalla, tulee siitä jo puoli tuntia. Vaikkei kunto kasvaisikaan, niin kävely on joka tapauksessa metrossa istumista terveellisempi vaihtoehto. Ja mitä se tekeekään mielialalle! Rakastan seurata talvisia auringonnousuja ja -laskuja, katsella luontoa ja kuunnella sen ääniä. Kävelystä on nopeasti tullut työmatkan paras hetki.

dsc02385

 


Jätä kommentti

Elämänhallintaohjeita naistenlehdistä?

dsc02350Näin vuoden alkuun on hyvä aloittaa totaalinen elämäntaparemontti, jotta on jotain missä epäonnistua. Ensimmäisen viikon pinnistelyn jälkeen voikin sitten palata vanhoihin tapoihin ja olla taas koko loppuvuoden surkea ja pettynyt itseensä. Naistenlehti vain kouraan ja elämä uusiksi!

Tai sitten voi lähteä muuttamaan asioita tapa kerrallaan, pikku hiljaa oikeaan suuntaan. Espoolaisrouva haluaa jakaa teille, arvon lukijat, parhaan työajanhallintaan liittyvän tapansa.

Luin joskus kauan kauan aikaa sitten jostain ranskalaisesta naistenlehdestä työn ja perheen yhdistämistä koskevan artikkelin. Siinä neuvottiin, ettei työpaikalla kannata virua joka ilta vähän liian pitkään, vaan tehdä mieluummin kerran viikossa reilusti pidempi työpäivä. Ranskalaisilla kai on tapana olla töissä myöhään – se on ikään kuin merkki työteliäisyydestä. Artikkelissa korostettiin sitä, että kun päivä on aina sama, homma tulee hoidettua ikään kuin automaatiolla eikä asiaa tarvitse joka viikko vatvoa erikseen. Ah, kuinka kätevää! Siinäpä vinkki minun makuuni!

Itse teen pitkän työpäivän aina maanantaisin. Siihenkin on monta hyvää syytä: Maanantai on lepopäivä, joten illalla ei ole kiire salille. Maanantaina on viikonlopun jäljiltä virtaa. Kun homma on hoidettu heti viikon alusta alta pois, voi loppuviikon hyvällä omallatunnolla häipyä ihmisten aikaan (ja ehtiä urheilemaan). Maanantai-iltaisin saa yleensä olla toimistolla aika yksin. Maanantai on muutenkin… no, maanantai! (Ja jos maanantai-ilta ei riitä, on vielä jäljellä neljä kokonaista iltaa, joita venyttää…)

Pidättekö minua kajahtaneena? Ei se mitään. Minäkin pidin aivan seinähulluna erästä ystävääni, jolla oli tapana mennä maanantaiaamuisin töihin jo seitsemäksi. Se oli kuulemma viikon tehokkainta työaikaa, kun muut lampsivat väsyneinä hommiin vasta yhdeksän jälkeen. Nykyisin ymmärrän hänen pointtinsa.

 


Jätä kommentti

Noin viikon hajatelmat

dsc02050

Eräässä blogissa, jota seuraan säännöllisesti, käydään perjantaisin läpi viikon parhaat jutut. Koska pidän konseptista, haluan kopioida sen, mutta tietenkin pysyen omalle tyylilleni uskollisena. En kerro kaupungin parhaista kuppiloista tai kulttuurielämyksistä, koska  harvoin viikolla ehdin sellaisista nautiskelemaan. Sen sijaan aion listata noin viikon ajalta parhaat hajanaiset ajatukset. Hajatelmani liittyvät useimmiten työelämään ja ihan tavalliseen arkeen. Jos Sei Shonagon tunnetaan yli tuhat vuotta syntymänsä jälkeen todella häröistä listoistaan, mikseivät minunkin levällään olevat ajatukseni voisi olla kiinnostavia?

dsc02053

Viikon paras kasvatusvinkki tuli kollegaltani. Hänen mielestään välinpitämättömän ja itseään odottaa antavan teinin tuli pyrstön alla esitettyihin vaatimuksiin voi varsin hyvin vastata ”kohta”, piinaaviin ongelmiin ”so?” ja elämää suurempiin kysymyksiin ”ihan sama”. Tämä ei kaivanne selityksiä.

Viikon paras lobbausvinkki tuli eräältä pitkään Euroopan sydämessä työskenneeltä kehäketulta. Hän oli kuulemma saanut ajamansa asian läpi toteamalla tuntemalleen vaikutusvaltaiselle pukuherralle: ”I know you can do it”. Voisin kuvitella, että vallankäyttöön tottuneen varttuneemman virkamiehen on todella vaikea vastata moiseen haasteeseen, että ”en pysty, sori siittä”. Mieluummin hän osoittaa, että näin näitä naruja vedellään.

dsc02058

Viikon paras siviilirohkeutta osoittanut teko osui silmiini Facebookissa. Joku oli bongannut Kalasatamassa iäkkäämmän naishenkilön huristelmassa potkulaudalla itsevirkatussa pinkissä viitassa, jonka selkäpuolella lukee isolla SUVAKKIHUORA <3. Arvostan.

dsc02062

Viikon parhaaseen työhön liittyvään tapahtumaan, Nuorten tieto- ja neuvontatyön kehittämispäiviin, liittyi monta parasta juttua.

Viikon paras kaupunginosa on Katajanokka eli stadilaisittain Skatta. Paras seminaaripaikka on luonnollisesti vanha Katajanokan vankila, nykyinen Hotel Katajanokka. Helsingissä on aivan liikaa paikkoja, joissa ei tule juuri koskaan käytyä. Katajanokka on niistä yksi. Seminaarin päätteeksi heitin pienen kävelyrundin aurinkoisessa syyssäässä. Ai että. Upeita rakennuksia ja Kanavaranta täynnä toinen toistaan trendikkäämpää ravintelia ja kahvilaa.

dsc02068

Viikon parhaan puheen piti tutkijatohtori Maija Lanas Oulun yliopistosta. Lanaksen esitys oli hyvä muistutus siitä, ettei syrjäytymistä pidä määritellä täältä etelästä käsin, eikä sen mukaan, kuinka monta syrjäytymisen kriteeriä arvioinnin kohteena oleva henkilö täyttää. Paperilla syrjäytynyt ihminen voi kokea olevansa tiukasti oman elämänsä keskiössä ja elävänsä hyvää elämää.

Paneelikeskustelussa esitettiin viikon paras kehitysidea Suomen hallitukselle: Olis tosi kliffaa, jos alkaisitte käyttää tutkimustietoa päätöksenteon pohjana. Ja mieluiten niin, että ette tee täysin tutkimustulosten vastaisia päätöksiä.Samassa paneelissa oli keskustelemassa ystäväni, jota kehuin jäkikäteen asiantuntevasta otteesta ja selkeästä ilmaisusta. Stereotyyppiseen suomalaiseen tyyliin arvostan ihmisiä, jotka puhuvat vähän mutta asiaa. Erityisesti vaikuttavuusviestinnässä selkeys on valttia; silloin ydinviesti ei huku ympäröivän hölinän sekaan. Sekavaan, vuolassanaiseen palautteeseeni ystäväni totesi, että hänellä on tiivistämisen taito – se olkoon viikon paras taito.

DSC02074.JPG

Viikon sykähdyttävin hetki oli ehdottomasti eilisiltainen kävely Helsingin pimenevässä illassa. Tuuli oli vielä hyväilevän leuto. Kaupungin valot loistivat kaurismäkeläisen kaihoisasti meren pinnasta. Tutkimusten mukaan arjen rutiinien rikkominen esimerkiksi tavanomaisesta poikkeavia kulkureittejä valitsemalla tekee hyvää aivoille. I totally agree!


Jätä kommentti

Vanhan vuoden vanhat kujeet

Nykyään on muodikasta tehdä vuoden lopussa jonkinlainen tilinpäätös ja julkistaa se koko kansalle sosiaalisessa mediassa. Pysyäkseni valtavirran pöhinöissä mukana on minunkin tehtävä sellainen. Mitä siis jäi käteen armon vuodesta 2015?

Vuoden alussa hehkuttelin yhtäkkiä lisääntynyttä vapaa-aikaa. Lopetin sivutoimiset opiskelut ja keskityin iltaisin katsomaan televisiota. Tai oikeastaan minulla oli sellainen tavoite, että laittaisin vähän useammin ja vähän monipuolisempaa ja terveellisempää ruokaa. Mitään tilastoa en ole onnistumisesta pitänyt, mutta noin näppituntumalta sanoisin, että välillä tavoitteessa on onnistuttu, välillä ei. Eli ei mitään uutta auringon alla.

Yksi syy opiskelujen lopettamiseen oli huono omatunto. Olin koko ajan kiinni kirjoissa, ja mieheni teki käytännössä paljon minua enemmän kotitöitä. Tuntui, että olen maailman huonoin vaimo ja hirveä hyväksikäyttäjä. Menneenä vuonna mieheni puolestaan oli ison osa omasta vapaa-ajastaan kiinni valmennushommissa: usein läsnä vain fyysisesti, henkisesti jossain urheilumaailmoissaan. Tämän seurauksena tein ehkä vähän enemmän (tästäkään ei ole tilastoja…) kotitöitä, mutta laatuaikaa pariskuntana ei silti ollut yhtään entistä enempää.

Yleensä olemme käyneet kerran vuodessa jossain lyhyellä yhteisellä lomalla. Tänä vuonna sellaiseen ei ollut aikaa. Talviloman tosin vietimme isolta osin kahdestaan. Tarkoitus oli viettää sitä hiihtäen. Ikävä kyllä sää Pohjois-Karjalassa oli niin lämmin, että hiihtäminen ei ollut kivaa kuin kaksi päivää. Sitten saimme suojakelistä tarpeeksemme.

Pielinen helmikuussa 2015

Miehen valmennushommista johtuen olen ollut välillä yksin kotona. Siis mitä ihmettä? Sellaista kun ei ole tapahtunut moneen vuoteen! Aluksi olin ihan fiiliksissä siitä, että voin viimeinkin elää itsekkäästi ja tehdä mitä huvittaa. No, totuus olikin vähän toisenlainen: koiran ulkoiluttaminen, päivätyöt, juokseminen, kaupassa käynti, ruoanlaitto, kodinhoito – mihinkään muuhun ei jäänyt aikaa. Se siitä itsekkyydestä. Muutaman päivän jälkeen tuli puolisoa ihan helvetillinen ikävä.

Sellainen uusi asia tapahtui viime vuonna, että investoin personal traineriin. Juoksutrainer minulla on omasta takaa, mutta tämän trainerin tehtävä oli saada minut innostumaan lihaskuntoharjoittelusta ja siinä sivussa tehdä minulle juoksua tukeva harjoitusohjelma sekä varmistaa, että teen liikkeet oikein. PT:n palkkaaminen tuntui jotenkin turhuuksien turhuudelta. ”Periaatteessa” tiedän kaiken minkä PT:kin. Sitä paitsi mitä järkeä on palkata joku treenaamaan tällaista vanhaa luuskaa? Se on niin kallistakin.

Näin jälkikäteen voin sanoa, että PT:n täsmäapu tuli tarpeeseen. Vaikka ruokavalioni on pysynyt muuten melko samanlaisena kuin ennen, ovat aamiaiseni entistä terveellisempiä ja olen alkanut kiinnittää rasvojen laatuun paljon enemmän huomiota. PT osasi myös neuvoa lihaskuntoliikkeiden tekniikassa ja teki minulle toiveideni mukaiset ohjelmat: hotellihuoneessa tehtävän pikatreenin matkapäiviä varten ja kahvakuulan avulla tehtävän kotitreenin. Molemmat ohjelmat ovat kokonaisvaltaisia ja tehokkaita, liikkeet ovat juuri minulle sopivan vaativia. Hommaan ei lopulta mennyt edes niin hirveästi rahaa, kun ajattelee, mitä kuntosalin jäsenyys tai monet ryhmäliikuntatunnit maksavat.

Työrintamalla, jos oikein muistan, ei tapahtunut mitään uutta. Kehitys kehittyi. Aina vaan hullummaksi meni. Yhä enemmän sai käytää aikaa olemassa olonsa merkityksen todisteluun ja sähköisiin järjestelmiin – samaa shittii siis. Työmatkoja oli mm. Brysseliin, Berliiniin, Malmöhön, Osloon, Mollinaan, Vilnaan ja Hampuriin.Hampurissa en ollut ennen käynyt, ja siitä tykkäsin. Seppo Räty on muutenkin väärässä Saksan suhteen; se ei ole paska maa. Myös Etelä-Ruotsi oli tosi jees.

DSC00045

Kokous ei voi olla huono, jos jaloissa makaa koira – Kolin Ryynänen

Parhaimpana työmatkana on kuitenkin jäänyt mieleen käynti Kolilla kesän lopulla. Huonojen julkisten yhteyksien takia minun piti matkustaa paikan päälle edellisenä iltana ja jäädä varsinaisen työkeikan jälkeen vielä hetkeksi hengaamaan. Käytin tilaisuuden hyväkseni käymällä ilta- ja aamulenkillä Kolin mäkisissä maastoissa ja rentoutumalla pari tuntia Sokos Hotellin yhteydessä olevassa spassa. Kesällä kylpylässä sai pöllöillä melkein yksin. Siellä minä lilluin ulkoilmapaljussa maisemia katselemassa ja palkka juoksi!

Meidän gängi – Lissabon

Kesälomalla olimme Portugalissa, mikä oli myös kivaa. En osaa sanoa, kumpi oli kivempi, Lissabon vai pieni rantakaupunki Lagos. Molemmissa joka tapauksessa vietimme useamman päivän ja molemmat tulivat tarpeeseen. Olimme liikkeellä juuri oikeaan aikaan. Kesäkuun lopulla oli jo tosi lämmintä, mutta suurimmat turistilaumat eivät olleet vielä saapuneet apajille. Muito bem!

Vatsa sisään, rinta ulos – espoolaisrouva uima-altaalla

Vaikka kesällä olin pitkään todella kipeänä, on juoksuvuosi ollut kuitenkin varsin tyydyttävä. Mitään pitkiä treenitaukoja ei ole ollut, ja marraskuussa päätin viimein alkaa treenata maratonille. Välillä on ollut usko koetuksella, lähinnä erilaisten pikku vaivojen takia. On ollut kipeytynyttä pohjetta, plantaarifaskiittia ynnä muita kolotuksia. Nyt kuitenkin näyttäisi siltä, että olen löytänyt niihin hoitokeinot. Siitä olen erityisen ylpeä, että olen juossut koko syksyn kiltisti yksin ja kitisemättä. Puolisoni polvi nimittäin kipeytyi loppukeväällä ja kesäkuun lopussa se leikattiin. Toipuminen on ollut hidasta, joten hänen kanssaan en ole juossut yhtään lenkkiä yli puoleen vuoteen. Koska minä olen juossut paljon ja hän vähän, kotityöt ovat jälleen kasautuneet hänelle. Nothing ever changes.

DSC00444

Ottotauko – Kuopio

Jos vuodesta voi jotain summata, niin sen, että varsin tasaista ja yllätyksetöntä on ollut. Arki on ollut sitä samaa vanhaa, ihan hyvää sinänsä, mutta ehkä vähän tylsää. Mutta se on ihan ookoo, että kaikki on ihan ookoo.

Lopuksi vielä tiedote alkaneelle vuodelle: ei uusia kujeita näköpiirissä.


Jätä kommentti

Intohimon kääntöpuoli

intsi1

Olen pohtinut todella pitkään, mitä on se intohimo, josta niin paljon vouhkataan. Vuosi sitten ostin kesälukemiseksi HS Teeman siinä toivossa, että intohimoa käsittelevät artikkelit auttaisivat minua selvittämään, mistä intohimoisessa intohimon puolesta puhumisessa on kysymys. Olin tuntenut olevani jollain tapaa vajavainen, kun en voinut sanoa olevani intohimoinen oikein minkään asian suhteen.

Artikkelit eivät auttaneet minua ymmärtämään asiaa yhtään sen enemmän tai syvällisemmin. Sen sijaan olin lukemisen jälkeen entistä vahvemmin sitä mieltä, että intohimo on vain typerä, ellei jopa vähän vaarallinen, muotitermi. Intohimon voi jakaa seksuaaliseen intohimoon, jonka me kaikki varmaan ymmärrämme jota kuinkin samalla tavalla, ja epämääräisempään asioihin tai tekemiseen kohdistuvaan intohimoon. Juuri tätä jälkimmäistä hehkutetaan, ja sen varaan lasketaan niin kansantalous kuin innovaatioiden syntyminenkin.

Vaikuttaisi siltä, että intohimossa kyse on niinkin tylsistä asioista kuin pitkäkestoisesta kiinnostuksesta, kärsivällisyydestä, perehtymisestä, tutkimisesta, uppoutumisesta, omistautumisesta sekä verestä, hiestä ja kyyneleistä. HS Teeman intohimo-numeron esipuheessa Ilkka Malmberg pääsee heti asian ytimeen. Hän toteaa, että suomen kielen intohimosta puuttuu kärsimys, passio, joka muiden kielten intohimoa vastaavaan sanaan sisältyy.

Intohimoiset oman alansa gurut ovat usein ihailtuja henkilöitä saavutustensa vuoksi, enkä ollenkaan halua vähätellä heitä. Intohimoa, paloa ja loputonta omistautumista yhdelle asialle tarvitaan. Ilman niitä ei synny keksintöjä, voittajia tai tiedettä. Samalla uskon, että nämä intohimokkaat luovat kärsimystä ympärilleen. He ovat rasittavia paitsi itselleen myös muille ihmisille.

intsi2

Tavallisen rivityöntekijän, esimiehen tai yritysjohtajan ei tarvitse olla intohimoinen työtään kohtaan ollakseen hyvä työssään. Liiallinen keskittyminen yhteen asiaan kapeuttaa näkökenttää ja vaikeuttaa sekä muiden ihmisten että erilaisten näkökulmien ymmärtämistä. Maailma on siinä mielessä tasa-arvoinen, että meillä kaikilla on sama määrä tunteja vuorokaudessa. Jokainen oman intohimon parissa vietetty hetki on jostain muusta pois, ja se jos mikä on omiaan synnyttämään vanhaa kunnon fakki-idiotismia. Vain omalla erityisosaamisalalla toimiminen voi luoda myös sellaisen harhaluulon, että osaa ja tietää kaiken. Haluaisin määrätä jokaiselle ”intohimoiselle” lääkkeeksi tasaisin väliajoin sukelluksia epämukavuusalueelle ja muiden ihmisten erikoisaloille!

Jos olet intohimoton kurja, älä huoli! Olet todennäköisesti laaja-alaisempi, monipuolisempi ja parempi työntekijä kuin intohimon ohjaajama hourupää. Ja muutenkin mukavampi ja paremmin toisten ihmisten tarpeet huomioiva tyyppi. Itse asiassa HS Teeman haastattelemista ihmisistä moni mainitsi itsekkyyden olevan intohimon vääjäämätön sivutuote.


Jätä kommentti

Tuikitärkeä hyödyttömyys

Äitini kyseli minulta, miksi en kirjoita enää blogia. Kirjoittaisinhan minä, jos olisi enemmän aikaa turhuuksiin. Olen nimittäin luokitellut bloggaamisen kategoriaan hyödytön toiminta. Viime vuonna tein kovasti töitä (mikä ei mitenkään poikkea tavallisesta vuodesta) ja lisäksi opiskelin vapaa-ajallani. Pidän sekä työnteosta että opiskelusta, mutta vuoden lopussa huomasin silti olevani aika stressaantunut, väsynyt ja suhtautuvani jotenkin haluttomasti elämään. Elämä oli kliseisesti sanottuna suorittamista.

Suorittamisessa ei sinänsä ole mitään pahaa. Saan tehdyistä tehtävistä tyydytystä siinä missä laiskana pötköttelystäkin. Eihän ihminen saa mitään aikaan, ellei välillä suorita. Se, mikä on vaikeaa, on tasapainon löytäminen suorittamisen ja haahuilun välille. Uskon, että jokainen on tässäkin asiassa uniikki; omia suoritteita on ihan turha vertailla kavereiden saavutuksiin, vaan oleellista on osata kuunnella itseään. Piiskata itseään vähemmän silloin, kun alkaa käydä ylikierroksilla ja keksiä uusia tavoitteita silloin, kun elämä ei tarjoa tarpeeksi haasteita.

Koska työntekoa ei voi lopettaa, päätin tammikuun lopun tentin jälkeen lopettaa opiskelut kevätlukukauden ajaksi. On muuten ollut mahtava helmikuu. Yhtäkkiä pää on ollut täynnä tosi turhia mutta ah-niin-tärkeitä ajatuksia. Olen vähän sisustellut ja hiihdellyt. Ollut hiihtolomalla ja tavannut ihmisiä. Syönyt (pääasiassa) terveellisesti, koska on ollut aikaa ajatella niinkin turhaa asiaa kuin ravintoa.

Olen yrittänyt analysoida, mikä suorittavassa ja kiireisessä elämäntavassa oikeasti aiheuttaa elämänhalun hiipumista. En suostu hyväksymään sitä, että pelkkä tehokas tekeminen olisi itsessään jotenkin myrkyllistä ihmiselle. Oma täysin ei-tieteellinen päätelmäni on, että kiireessä ihminen ei pääse kosketuksiin sen kanssa, mikä tekee hänestä ihmisen; ts. aistiensa, tunteidensa, ajatustensa. Konemaisesti suorittaessa ei ole aikaa haistella ja maistella, tunnustella, pysähtyä, katsoa, miettiä, miltä tämä asia minusta tuntuu, mitä mieltä tästä oikeasti olen, tykkäänkö tästä. Tämä selittää myös sen, miksi koen Hakaniemen hallin maailman parhaaksi stressinpoistopaikaksi keskellä kiireistä työpäivää. Oven avatessa kaikki aistit saavat samanaikaisesti miellyttäviä ärsykkeitä. Maailmasta tulee saman tien taas kaunis ja elämästä elämisen arvoista.

Olen hieman hitaalla käyvä haahuilijatyyppi, joka tarvitsee paljon omaa mielipiteenmuodostusaikaa ja paljon pysähtymisiä jonkin kauniin äärelle ruman ja ahdistavan maailman vastapainoksi. Vaikka välillä naureskelenkin Instagramin kukkapuskien ja kahvikupposten kuvailijoille, samalla tiedän hyvin, mihin vaaleanpunaisia silmälaseja tarvitaan. Joku loiventaa elämäänsä kauneudella, ehkä toinen alkoholilla, kolmas kenties puhumalla. Minä tarvitsen tehokkuuden rinnalle kiireettömyyttä, kauneutta ja fyysisyyttä.

Kuvituksena muutamia hetkiä, joista olen nauttinut ja jotka olen ikuistanut tammi-helmikuun aikana. Ehkä hyödyttömälle blogillekin löytyy tänä vuonna paremmin aikaa.

Lehmityttö

Islanninhevosvaellus aivan tammikuun alussa. Satoi vaakaräntää, mutta oli silti mahtavaa. Tauko laavulla lämmitti mukavasti. Kuvassa minä ja 90-lukulaiset hapsu-chapsini.

Asetelma

Yhtenä päivänä aurinko paiston hetken – mä vannon! Verigreippi, avokado, päärynä ja saksanpähkinät näyttivät niin näteiltä Ulla Harjun keramiikkalautasella. Mun lempivärejä kaikki.

Pielinen

Utu lumipeitteisen Pielisen yllä. Tätä näkymää pysähdyin katselemaan koiran kanssa kävellessäni. Synkkää mutta kaunista.

Mustikkapannacotta

Viime sunnuntain brunssi. Ulkona satoi (vaihteeksi) vaakaräntää, mutta tämä maku palautti viime kesään. Mustikalla ja kardemummalla maustettua pannacottaa, ihan niin kuin Kolmen kaverin jätski!


Jätä kommentti

Jahkailun maailmanmestari

thought

Luulen, että minut tunnetaan ”halki, poikki ja pinoon” -ihmisenä, vaikka oikeasti olen joissain asioissa toivoton jahkailija. Jätän hyvin yksinkertaisilta kuulostavia päätöksiä tekemättä, koska päätöstä pyöritellessäni päädyn niin monimutkaisiin ajatusketjuihin, etten lopulta jaksa ajatella niitä loppuun saakka. Tässä muutama bravuurini:

1. Haluaisin opiskella toisen tutkinnon. En vain tiedä mitä. Pelkään, että valitsen väärin, ja sitten olen jumissa väärissä opinnoissa. Tähän varmasti vaikuttaa se, että en keksi mitään turhempia opintoja kuin ne, jotka lukion jälkeen valitsin. Siitä huolimatta olen onnistunut päätymään ihan mukavaan työhön. Mutta olisinko jossain toisessa työssä onnellisempi? Toisaalta valtionhallinnon byrokratia yhdistettynä EU-byrokratiaan tympii, mutta toisaalta tiedän, että hyvä hallinto on myös asia, jonka koen omakseni. Olisi mahtavaa päästä joskus ajattelemaan valtionhallintoa uusiksi: oikeasti tehostaa hallintoa ja tehdä siitä ihmisystävällisempää. Toistaiseksi nykyisen tuottavuusohjelman puitteissa tehdyt uudistukset kun tuntuvat vievän hallintoa juuri päinvastaiseen suuntaan… Toisaalta ja toisaalta. Toisaalta olen myös laiska ihminen, enkä varmaan edes jaksaisi käydä töissä ja opiskella samaan aikaan, elleivät opinnot ole aivan sairaan kiinnostavia ja opettajat kiehtovan teräpäisiä ajattelijoita. Odotan valaistumista. Teen päätöksen sitten, kun tiedän, miksi haluan isona.

2. Sama pienemmässä mittakaavassa. Pariisissa asuva ystäväni kertoi alkavansa opiskella arabiaa. ”Ihanaa! Minäkin olen aina halunnut oppia arabiaa”, kommentoin. En kuitenkaan voi opiskella arabiaa ennen kuin olen oppinut kunnolla ruotsia. Ruotsi on siis keppi ja arabia porkkana. Saan opella arabiaa, kunhan olen ensin hoitanut sen ruotsin alta. Sairas logiikkani toimii aivan älyttämän huonosti, sillä lopputuloksena en opiskele mitään.

3. Olen pohtinut blogini suuntaa. Alunperin tämän piti olla espoolainen vastavirtalifestyleblogi. No, oikeastaan mulla ei ole niin paljon sanottavaa Espoosta tai elämäntavastani. En ole mitenkään erityisen kiinnittynyt Espooseen, enkä edes tunne kaupunkia kovin hyvin. Elämäntapani on melko mainstreamiä, joten siitä ei ole niin hirveästi mitään kiinnostavaa sanottavaa. Sitten ajattelin, että alan kirjoittaa kolumnityyppisiä juttuja ajankohtaisaiheista. Yeah, right. Mulla on varmasti monen mielestä liikaakin mielipiteitä, mutta ehkeivät ne kuitenkaan niin valistuneita ole, että niille kannattaisi omaa blogia perustaa. Myös kauneus rumassa kiehtoo, mutta sellainen blogi perustuisi enemmän kuvaan kuin tekstiin. Nykyisellä kamerallani (ja pahasti ruostuneilla kuvaustaidoillani) kuvablogi olisi lähinnä säälittävä ajatus. En lähde avaamaan sitä, miksi en ole hankkinut uutta kameraa, vaikka periaatteessa jo kesällä päätin investoida sellaiseen. Blogin osalta kuitenkin tulin jonkinlaiseen päätökseen: blogi pysyköön samanlaisena sontalaarina kuin tähänkin asti. Kaikki käy, mitä nyt sattuu mieleen juolahtamaan.

Olen aina kadehtinut ihmisiä, joille on selvää, mitä he elämältä haluavat. Minulle ei todellakaan ole! Trendikkäässä unelmapuheessakin häiritsee se, että unelmista puhutaan ikään kuin kaikilla olisi hurjasti unelmia – että pitää vain uskaltaa tarttua niihin. ”Turn your can’ts into cans and your dreams into plans.” Siis ikään kuin suurin ongelma olisi se, että pelkää muutoksia tai ei usko itseensä ja omiin kykyihinsä. Itse en juuri koskaan ajattele, etten osaa tehdä jotain. Jos en osaa, niin varmasti opin. Mutta haluanko? Voisiko joku guru kertoa minulle, miten ne omat alitajuiset unelmat selvitetään? Pinterestistä löytyi tähänkin vastaus, joka meni jotenkin näin: ”Jos et saa aikaiseksi jotain, mitä halusit tehdä, niin se tarkoittaa sitä, ettei asia ollut sinulle alunperinkään kovin tärkeä.”

Niinpä. Mikä noidankehä.


Jätä kommentti

Onko feministisika parempi kuin sovinistisika?

Mieltäni ovat viime aikoina askarruttaneet erilaiset tasa-arvokysymykset. En pääse yli enkä ympäri siitä, että korvaani särähtää monien naisten harrastama tapa dissata miehiä feminismin nimissä. Pahinta on, että lausahduksia kuten ”en koskaan palkkaisi tähän tehtävään miestä” tai ”ei oteta tänne mitään kulahtaneita ukkoja” esittävät naiset, joita muuten pidän aivan täysjärkisinä. Heille ei tulisi mielenkään sanoa, ettei koskaan palkkaisi lesboa tai ettei oteta tänne yhtään haisevaa arabia. Jostain syystä miesten diskriminointi muodostaa poikkeuksen olemalla täysin sallittua, joskus jopa suotavaa.

Kun puhetavasta huomauttaa (jos asiasta edes uskaltaa huomauttaa, sillä kukapa haluaisi suuressa siskojen rintamassa miestenperseennuolijan leimaa otsaansa…), saa yleensä vastaukseksi kiihtyneitä kommentteja siitä, kuinka naisia on aina sorrettu ja kuinka nyt on aika huomioida tämä vaille jäänyt kansanosa. Olen aivan samaa mieltä; on todella tärkeää, etteivät naiset jää sukupuolensa vuoksi ulkopuolelle esimerkiksi johtotehtävistä. On myös erittäin tärkeää, että me naiset tunnistamme osaavia naisia ja nostamme heitä esille erilaisissa yhteyksissä. En kuitenkaan voi ymmärtää sitä, että naisten aseman parantaminen tapahtuu kostomentaliteetilla. Yhtä hyvin voisin ymmärtää tutsien ja hutujen kansanmurhaan johtaneen koston kierteen. Tai suositella vastaamaan mykkäkouluun mykkäkoululla…

Myönnän, että itsekin naisena koen toisinaan suurta miesten nitistämisen iloa. Muistorikkaimmat hetket ovat tapahtuneet urheilun parissa: Ekaluokan hiihtokisoissa olin luokan paras ja voitin nopeimman pojan yli puolellatoista minuutilla – olin todella polleana, ja voitte uskoa, että maineeni tyttönä, joka hiihtää kovempaa kuin pojat, kiiri moniin koteihin. Puolimaratonilla revin itselleni jostain voimat 250 metrin loppupuristukseen ja pidin ohipyrkineen miehen takanani – aijai, että maaliin tulo maistui makealta. Nitistämisen ilo ei kuitenkaan synny koston onnistumisesta, vaan puhtaasti siitä, että saan ”loistaa” jossain, missä miesten usein ajatellaan olevan naisia parempia. Rohkenen väittää, että yksi keskeisimpiä tapoja parantaa naisten asemaa onkin tukea naisten lahjakkuuksia perinteisillä miesaloilla ja kannustaa heitä päämäärätietoisesti näyttämään siellä kyntensä. Uskon vahvistusta nimittäin kaivataan, sillä herraseurassa kiipeäminen ei taatusti ole helppoa.

*  *  *  *  *

Olin viime viikolla seminaarissa, jossa esiintyivät mm. valtiosihteeri Pilvi Torsti, Risto E.J. Penttilä ja Suomen suurimman kännykkäfirman, Jollan, toimitusjohtaja.  Seuraavana päivänä työpaikalla keskustelimme naisten kesken seminaarin sisällöistä ja arvioimme esiintymisiä. Hyvin yksinkertaistetun (mutta oikein hyvän) puheen pitänyt Penttilä sai kiitosta. Jollan toimitusjohtajan vielä yksinkertaistetummalle viestille hymyiltiin, koska olihan mies ollut heikoista esiintymistaidoistaan huolimatta hauska ja oikeassa. Mutta mikä olikaan ensimmäinen Pilvi Torstista kimmonnut kommentti? Se kuului näin: ”Näitkö sä sen pinnit?!!?” (Joo, näin kyllä.) Toinen jatkoi: ”Puhe oli liian pitkä, en jaksanut kuunnella.”

Torstia olisi varmasti kannattanut kuunnella, koska nainen esitti keltaisista sivupinneistä huolimatta fiksua pohdintaa saamastaan aiheesta. Pilvi Torstia tuntemattomille kerrottakoon, että 37-vuotias (!) Torsti on älistyttävä supernainen. Hän on historiantutkija ja valtiotieteiden tohtori. Akateemisesta edistymisvauhdistaan huolimatta hän on ehtinyt toimia tutkimusjohtajana, Lauri Ihalaisen erityisavustajana, kaupunginvaltuutettuna ja projektipäällikkönä perustamassa United World College –lukiota Bosnia ja Hertsegovinaan. Tämän lisäksi hänellä on pitkä kansalaisjärjestötausta, paljon vapaaehtoistyökokemusta sekä pikku sivubisnes kahden lapsen äitinä. Ai niin, unohdin mainita hänen kirjoittamansa kirjat ja muun aktiivisuuden toimittajana.

Absurdiksi tämän Torsti-stoorin tekee se, että yllä kuvailtu kommentointi tuli ns. naisasianaisten suusta.

Aloin pohtia asiaa tarkemmin, koska jollain tapaa tunnistan omasta kritiikistä myös itseni. Kuinka usein kiinnitän toisissa naisissa osaamisen sijaan huomiota epäolennaisuuksiin? Kuinka usein kehun naisia? Ja milloin olen viimeksi saanut osaamisestani jotain myönteistä palautetta naiselta? Muutaman päivän pohtimisen jälkeen on ensimmäiseen kysymykseen vastattava ”liian usein”: esimerkiksi Jutta Urpilaisen astellessa televisioruudussa ensimmäinen alitajuinen ajatukseni on jotain sen suuntaista kuin ”hitto, miten nyrpeännäköinen tantta”. On myös muuten Suomen valtiovarainministeri.

Kysymykseen kehumisfrekvenssistäni en ehkä osaa vastata objektiivisesti, koska omasta mielestäni kehun naisia, mutta kokemuksesta tiedän, että kehuiksi tarkoitetut kommenttinikin otetaan usein vastaan kritiikkinä. (Mistä sekin sitten taas kertoo? Väitän, ettei pelkästään kehujen antajan kömpelyydestä.) Kolmannen kysymyksen kohdalla jouduin oikein pinnistelemään muistiani. Löysin tuttavapiiristä kolme naista, joilta olen toistuvasti saanut kannustavaa palautetta osaamiseeni liittyen. Kannustavia miehiä sen sijaan oli helppo löytää. Oman kokemukseni mukaan miesten kanssa työskennellessä on monesti muutenkin reilumpi meininki; tiimin jäsenet hyväksytään sellaisina kuin he ovat, tehtävät jaetaan osaamisen perusteella, kaveria autetaan eikä detaljeista nillitetä. En voi olla ajattelematta, että meillä naisilla olisi tästä jotain opittavaa.

*  *  *  *  *

Minua on vaivannut koko viikon kuva sovinistisian kylkiluusta syntyneestä feministisiasta: (f)emakosta, joka jauhaa karsinassaan kostoa karjuille, mutta ei kuitenkaan pysty laajaan yhteistyöhön muiden emakkojen kanssa, sillä keskinäinen kateus ajaa emakon nälvimään toisia. Huh huh, tiedän, että kauhukuvani on hieman kärjistettu, mutta samalla pelkään, ettei se ole pelkkää mielikuvitustani. Nainen, joka ei ole koskaan halunnut kostaa miehille tai ollut kateellinen muille naisille, heittäköön ensimmäisen kiven suuntaani. Itse en ainakaan voisi alkaa itseäni kivittää.

Mitä sitten toivoisin tapahtuvaksi? Feministisikailu on varsin inhimillistä, joten tuskin pääsemme siitä koskaan täysin eroon. On kuitenkin syytä pohtia omaa tasa-arvostrategiaansa, käyttämiään menetelmiä ja niiden toimivuutta. Ja vaatimattomana pyyntönä esitän, että niin kauan kuin työelämässä sukupuolella on merkitystä, me naiset käyttäisimme miesten halventamiseen johdetun energian kanssasisarten arvostamiseen.