Elämäni espoolaisrouvana

Stereotyypin murtamista ripauksella (itse)ironiaa. Pitkään haudutettuna.


Jätä kommentti

Elämänhallintaohjeita naistenlehdistä?

dsc02350Näin vuoden alkuun on hyvä aloittaa totaalinen elämäntaparemontti, jotta on jotain missä epäonnistua. Ensimmäisen viikon pinnistelyn jälkeen voikin sitten palata vanhoihin tapoihin ja olla taas koko loppuvuoden surkea ja pettynyt itseensä. Naistenlehti vain kouraan ja elämä uusiksi!

Tai sitten voi lähteä muuttamaan asioita tapa kerrallaan, pikku hiljaa oikeaan suuntaan. Espoolaisrouva haluaa jakaa teille, arvon lukijat, parhaan työajanhallintaan liittyvän tapansa.

Luin joskus kauan kauan aikaa sitten jostain ranskalaisesta naistenlehdestä työn ja perheen yhdistämistä koskevan artikkelin. Siinä neuvottiin, ettei työpaikalla kannata virua joka ilta vähän liian pitkään, vaan tehdä mieluummin kerran viikossa reilusti pidempi työpäivä. Ranskalaisilla kai on tapana olla töissä myöhään – se on ikään kuin merkki työteliäisyydestä. Artikkelissa korostettiin sitä, että kun päivä on aina sama, homma tulee hoidettua ikään kuin automaatiolla eikä asiaa tarvitse joka viikko vatvoa erikseen. Ah, kuinka kätevää! Siinäpä vinkki minun makuuni!

Itse teen pitkän työpäivän aina maanantaisin. Siihenkin on monta hyvää syytä: Maanantai on lepopäivä, joten illalla ei ole kiire salille. Maanantaina on viikonlopun jäljiltä virtaa. Kun homma on hoidettu heti viikon alusta alta pois, voi loppuviikon hyvällä omallatunnolla häipyä ihmisten aikaan (ja ehtiä urheilemaan). Maanantai-iltaisin saa yleensä olla toimistolla aika yksin. Maanantai on muutenkin… no, maanantai! (Ja jos maanantai-ilta ei riitä, on vielä jäljellä neljä kokonaista iltaa, joita venyttää…)

Pidättekö minua kajahtaneena? Ei se mitään. Minäkin pidin aivan seinähulluna erästä ystävääni, jolla oli tapana mennä maanantaiaamuisin töihin jo seitsemäksi. Se oli kuulemma viikon tehokkainta työaikaa, kun muut lampsivat väsyneinä hommiin vasta yhdeksän jälkeen. Nykyisin ymmärrän hänen pointtinsa.

 


Jätä kommentti

Vähemmän valittamista, enemmän välittämistä

Valkokaulus

Valkokaulusbyrokraatti – onko se edes ihminen?

Juuri ennen joulua olin flunssassa kokonaisen viikon, jolloin minulla oli aikaa selailla netissä kaikenlaista epäoleellista kuten ravintola-arvosteluja ja myynnissä olevia asuntoja. Tein sen virheen, että luin myös muutamia kommenttiketjuja näiden juttujen alta. Kaikki ravintola-arvostelut oli tehty väärin, jokainen myytävä asunto oli liian kallis, huonolla maulla sisustettu ja muutenkin läpimätä.

Shaming on siirtynyt myös makuasioista ammatilliseen osaamiseen. Toisten ihmisten työlle ja koko ammattikunnalle naureskelu tuntuu olevan mitä suurinta hupia. Journalistit eivät osaa kirjoittaa, opettajat opettaa, lääkärit – pelkkiä arvailijoita! Haukkua voi, vaikkei itsellä ole alalta sen paremmin koulutusta kuin kokemustakaan. Kyllä MINÄ tiedän! Minä ja maalaisjärkeni, me olemme erehtymätön kaksikko.

Kulunut vuosi toi oman ammattikuntani eli valtionhallinnon työntekijät halveerauskulttuurin ytimeen. Syntyi #byroslavia sekä – ironisesti kautta historian Suomen vaikutusvaltaisimman puolueen puoluejohtajan toimesta – kymmeniä tuhansia virkamiehiä liikaa. Hämmentävintä tässä kaikessa on se, että syyttävä sormi tuntuu joka kerran osoittavan yksilöä – ei järjestelmää tai poliitikkoja. Urpot virkamiehet ovat salakavalasti hiipineet valtionhallintoon keksimään tyhmiä sääntöjä kansalaisten kiusaksi. Ja sääntöhän on tyhmä, jos se on minun näkökulmastani juuri nyt ja tässä elämäntilanteessa rajoittava.

Mollaajille ei tule mieleenkään katsoa asiaa laajemmasta näkökulmasta, kysyä, miksi tällainen sääntö on olemassa tai edes tarkistaa faktoja. Iso osa some-kansan villiksi saaneista holhousuutisista on ollut vääriin tulkintoihin perustuvia uutisankkoja. Mutta mitäpä sillä on väliä, kun tärkeintä on päästä pätemään. Se on helppoa, kun itse on täydellinen ja hyödyksi koko yhteiskunnalle.

Oikeasti olen onnellisessa asemassa, koska oma ammattini on päätynyt haukkumalistalle vasta nyt. Moni karaistuneempi varmasti pitää mielipahaani turhana herkkänahkaisuutena. Se on ihan totta, haukkuminen satuttaa, koska en ole siihen tottunut. Erityisesti satuttaa se, että ystäväpiirissäkin monet osallistuvat tähän ilkkumiseen. On vaikea uskoa, että aiemmin fiksuina pitämäni ihmiset saavat kiksejä jonkin ammattikunnan pilkkaamisesta. Ikään kuin byrokraatti ei olisi lainkaan ihminen, vaan hallintoa edustava kone. Koska hallinto on ihmisvastainen, saa sitä kohtaan hyökätä.

Hyökkääjiltä unohtuu, ettei valtiota olisi olemassa ilman ihmisiä. Ihmiset ovat sen demokraattisten prosessien kautta muodostaneet. Olen itsekin sitä mieltä, että erilaisia sääntöjä ja säätelyä on järjettömän paljon. Ikävä kyllä tämän järjettömyyden takana on se, että ihminen on perin typerä otus ja toiselle susi. Häntä pitää suojella sekä itseltään että toiselta, ja siihen tarvitaan sääntöjä. Sääntöjä ei ole keksitty ihmisten kiusaksi, vaan ne suurin osa niistä on syntynyt havaitusta tarpeesta. Säätelyn taustalla on hyvinvointivaltion ideaan kuuluva kansalaisista (myös niistä ”vähä-älyisistä”) huolehtiminen  ja yhteiskuntarauhan säilyttäminen. Esimerkiksi ilotulitteiden paukuttelulle pitää määritellä viranomaisten toimesta aika, jolloin se on sallittua. Jos sitä ei tehtäisi, paukuttelisi naapurinpoika päivät läpeensä, eikä Pikku-Petriinaa voisi enää nukuttaa parvekkeella ja tästä tuohtuneena Petriinan isiliini kävisi vetämässä kiusankappaletta nenukkaan.

Jussi Pullinen ennustaa todennäköisesti aivan oikein arvellessaan, että holhouksen poistamisesta tulee kevään suosituin vaaliteema. Tänään tarjolla: Monimutkaisiin ongelmiin yksinkertaisia ratkaisuja! Tämänsuuntainen kaupittelu uponnee #byroslavian vastustajiin kuin häkä. Oman mielenterveyteni ja ammattiylpeyteni säilyttämiseksi joudun varmaan kevään aikana rajoittamaan median kulutustani, blokkaamaan muutaman kaverin pois uutisvirrasta ja hokemaan tavanomaista maanisemmin zeniä.

Olin vuoden vaihtuessa Senaatintorilla, jossa kuulin piispa Irja Askolan puheen. Askola runoili ontuvin riimein toiveitaan uudelle vuodelle. Hän aloitti: ”Enemmän välittämistä, vähemmän valittamista”.  Oma versioni menisi jotenkin  näin:

Enemmän välittämistä, vähemmän valittamista

Enemmän tasoittelua, vähemmän osoittelua

Enemmän muiden tapaa, vähemmän omaa napaa

Enemmän suutelua, vähemmän huutelua

Enemmän tajua, vähemmän loanhajua!


2 kommenttia

Juoksen, olen siis olemassa?

Puhun paljon juoksemisesta, ja juoksujuttuni tulevat varmasti monelta jo ulos korvista. Muutama onkin kysellyt, miksi  juoksen. Tähtäänkö johonkin, mitä tavoittelen, aionko juosta maratonin? Aloin pohtia asiaa ja listata mielessäni syitä siihen, miksi harrastus tuntuu hyvältä.

run releases

1. On ihan kiva, että pariskunnilla on jotain yhteistä

Olen aina juossut (ja harrastanut muita kestävyyslajeja) vähän, mutten oikeastaan sitten alakouluiän mitenkään tavoitteellisesti. Taustalla oli siis rakkaus hikeen, endorfiineihin, salpautuvaan hengitykseen ja erityisesti oman väsymyksen voittamiseen. Aloin kuitenkin juosta enemmän vasta tavattuani nykyisen mieheni, intohimoisen juoksijan. Lenkille on paljon helpompaa lähteä, kun on joku, jonka kanssa juosta ja joka tsemppaa sen sijaan että keksisi tekosyitä olla juoksematta. Bonuksena yhteinen harrastus lähentää. Ja jos ei ole muuta puhuttavaa, niin aina voi puhua juoksusta. Tai katsoa sitä telkkarista.

2. Juoksu on halpaa, helppoa, ekologista, tehokasta… ja sopii erakkoluonteelleni

Juoksun yksinkertaisuus on kaunista: Juoksu sopii mitä parhaiten kiireiseen arkeen, koska juokseminen ei katso aikaa tai paikkaa. Lenkkivermeet päälle, ovesta ulos ja juoksemaan. Sopii jokaisen kalenteriin. Varusteet saa helposti minne tahansa mukaan. Juokseminen lienee myös yksi vähiten saastuttavista urheilulajeista. Tehokkuutta rakastavana ihmisenä pidän myös siitä, että juostessa jokainen hetki on treeniä. Juostessa ei huilata alamäissä, jonoteta tai kuunnella ohjeita. Juostessa juostaan. Ja mikä parasta, juoksija ei tarvitse joukkuetta, salivuoroja, pukuhuonetta, saunailtoja tai turnauksia. Juoksija saa olla yksin omien ajatustensa kanssa ja keskittyä sisäiseen zeniinsä.

allyouneed

3. (Pitkässä) juoksussa kehittyy

Tähän ikään tullessa kehittymisestä on tullut asia, jota ei ihan joka päivä pääse kokemaan. Päinvastoin, usein tuntuu siltä, että elämä junnaa paikallaan ja päätään saa lyödä seinään kerta toisensa jälkeen samojen ongelmien äärellä. Juoksu on laji, jossa ei voi huijata. Tulokset ovat (jos siis niitä mittailee) silmiesi edessä, kilometreinä, harjoituskertoina, sykelukuina, minuutteina ja lopulta pk-lenkin keskivauhdin vaivihkaa tapahtuvana kasvuna. Jiihaa! Kova harjoittelu siis myös palkitsee. Oikeanlainen treenaaminen näkyy väkisinkin tulosten paranemisena. Tämä on minusta aivan kauhean lohdullista maailmassa, jossa kovimmatkaan ponnistelut eivät aina tuota muuta kuin karvaan pettymyksen.

numbers

4. Eipä tässä enää nuorruta

En ole vanha (tänään 36), mutta en enää niin nuorikaan. Omasta kunnosta, terveydestä ja hyvinvoinnista on syytä kiinnostua viimeistään nyt. Haluan olla eläkkeelle jäädessäni vielä simpsakka tyttönen, joten tulevaisuuteen kannattaa satsata nyt, kun se on vielä helppoa. Juoksukuntoani pystyn nostamaan ongelmitta ainakin neljäkymppiseksi saakka. Kyselijöille tiedoksi, että aion olla 40-vuotiaana elämäni kunnossa ja juosta maratonin mieluiten reilusti alle neljän tunnin. Ugh. Hatunnosto vaan eilen MM-maratonissa hopealle tulleelle 37-vuotiaalle Valeria Straneolle! Kokeilin keväällä juosta muutamassa juoksutapahtumassa, mutta en oikein innostunut niistä. Ihan kivaahan se oli päästä tavoiteaikoihinsa, mutta tärkeämpää minulle on liikunta elämäntapana, fyysisen ja henkisen hyvinvoinnin ylläpitäjänä. (Jälkihuomautus: Anteeksi, valehtelin vahingossa! On minulla tavoitteena juosta tänä vuonna 1000 km.)

Straneo

5. Juoksu koukuttaa

Runner’s high on totisinta totta. Endorfiinipölly se vasta on mukava tunne. And it’s all legal.

runnershigh

 6. Juoksu putsaa pään

Mainitsinhan jo henkisen hyvinvoinnin? Tiukan lenkin jälkeen paskinkin olo on parantunut, näin se vaan on. Juostessa on aikaa pohtia ratkaisuja ongelmiin, ja usein parhaat oivallukseni tulevatkin juuri rauhallisilla lenkeillä. Jostain syystä juokseminen rauhoittaa, antaa luottamusta ja nostaa itsetuntoa.

antidepressant

Oikeasti tietenkin haluaisin vain Ivet Lalovan pyllyn. Espoo on muuten loistava paikka harrastaa juoksua :).

Kuvat kaapattu Pinterestin juoksuintoilijoiden sivuilta. Valeria Straneon kuva EPA / yle.fi.